Yrjö Koskisen kuvaus vuodelta 1857 Suur-Savon pappilan verilöylystä 23.1.1597

Nuijasota (1596-1597) on innoittanut historiantutkijoita jo yli kahden sadan vuoden ajan. Eräs tärkeimmistä nuijasotatutkimuksista on yhä Yrjö Koskisen vuonna 1857 julkaisema Nuijasota, jota pidettiin lähes auktorisoituna teoksena aina Heikki Ylikankaan vuonna 1977 julkaisemaan teokseen saakka. Yrjö Koskisen Nuijasodassa on kuvaus myös Suur-Savon pappilan verilöylystä otsikolla "Surma Suur-Savon pappilassa tammik. 23 p. 1597". Seuraava lainaus Koskisen teoksesta on Kyösti Väänäsen teoksessa Savon Prikaatin historiaa (1978).

"… Viipurista oli tullut suoraa tietä Mikkeliin neljättäkymmentä ratsumiestä Antti Boijen lipullisesta. Nämä nähtävästi olivat lähteneet niitä nuijaparvia vastaan, jotka jo olivat Savosta levinneet Viipuriin ja Kymenkartanon lääneihin, ja joutuivat nyt kähäkkään Suur-Savon nuijamiesten kanssa, joiden alta heidän täytyi paeta Sairilan kartanoon, peninkulman päähän Mikkelin kirkolta itään päin. Tästä he lähettivät muulle sotaväelle, joka nyt oli tullut Paavilaan Vehmaisten kylään, sanoman onnettomuudestansa, mainiten, että Liukkolassa, lounaaseen päin Mikkelin kirkolta, oli 800 nuijamiestä, osaksi savolaisia, osaksi hämäläisiä. Tämän tiedon saatuansa sotaväki jkohta lähti Sairilaan; mutta nuijajoukko jo kuului tiehensä lähteneen. Syy tähän äkilliseen lähtöön ei kuitenkaan ollut pelko lähenevästä sotaväestä, sillä näiden tulosta Sairilaan päin ei näy talonpojilla tietoa olleen… Nuijajoukko, joka niin äkkiä oli Liukkolasta hävinnyt, ei näy kauas ennättäneen, kun eräs Paavo Tomahinen, jonka mainitaan olleen tuota linnanseutuista nostoväkeä, kiirehti heidän peräänsä ja houkutteli jonkun osan heistä takaisin sillä toivolla, että he muka saisivat nuo paenneet Boijen huovit valtoihinsa. Koska tämän palanneen joukon mainitaan olleen ainoastaan kolmattasataa miestä, taidamme arvata sen käsittäneen paljaastansa Suur-Savon talonpoikia. Sen päämieheksi mainitaan eräs Tapani Hänninen.

Tammik. 23 p. 1597 oli sunnuntai ja sotaväki piti jumalanpalvelusta Sairilassa. Saarnan jälkeen toivat muutamat sotamiehet, jotka olivat käyneet appeita kokoilemassa, pikaisen sanoman, että talonpoikainen lauma oli tulossa. Lähdettiin siis kohta liikkeelle Suur-Savon kirkolle päin, missä tavattiin nuijajoukko Mikkelin pappilassa. Tässä nyt tapahtui ratkaiseva tappelu, joka lopetti nuijakapinan Savonmaalla. Mutta inhoittava kataluus, jolla nuijamiehet tässä petettiin, tekee tämän tapauksen voittajille häpeällisemmäksi kuin voitetuille. Talonpojat, joiden luku oli paljoa vähempi kuin sotaväen, tekivät ensin miehuullista vastarintaa. Itse pappilan asema Kenkäveron saaressa lienee ollut edullinen puolustukseen; ainakin siinä oli yhtäläinen suoja kuin muissa senaikuisissa talonpihoissa. Mutta kun sotaväki tässä taas uhkasi käyttää samaa keinoa kuin Remojärvellä (sytyttää nurkat tuleen) ja nuijamiehillä ei muuta neuvoa ollut, kuin lähteä suojastaan ulos tai paloon hukkua, heidän uskalluksensa viimein lannistui ja sovinto solmittiin hätyyttämättä. Tämä kuitenkin oli sotaväen puolelta ainaostaan kauhea petos. Niinkuin päälliköt pari päivää myöhemmin kirjeessänsä Flemingille juttelivat, ei heillä ollut aikomustakaan lupaustansa pitää, vaan he tappoivat paikalla kaikki armahtamatta. Ainoastaan Paavo Tomahinen teilattiin Mikkelin kirkonmäellä.

Koko tässä verisessä nuijasodan näytelmässä, joka muutoin kyllä on täynnänsä murhetta ja kauhua, on Nyystölän murhateon ohessa tämä talonpoikien teurastus Suur-Savon pappilassa mitä inhoittavimpia kohtauksia. Että sen tekijät vapaasti ja kaunistelematta rohkenivat jutella asiasta Flemingille, sepä yltä kyllin todistaa, minkälaatuinen se hallitus ylipäänsä oli, jonka iestä Suomen kansa siihen aikaan kantoi. Tosin taidamme monesta syystä arvata, että Fleming itse ei olisi tämmöistä julmuutta harjoittanut; hänen viisautensa olisi kenties pidättänyt häntä tarpeettomasta kovuudestakin. Mutta epäilemätöntä kumminkin on, että hän piti sotaväkeänsä, olletikin uskollisia palvelijoitansa, aivan veltossa kurissa. Tämä seikka oli Suomen rahvaassa nyt sytyttänyt tyytymättömyyden, epätoivon, vihdoinpa ilmi kapinankin, ja ne suunnattomat vallattomuudet, joita kukistettuja vastaan harjoitettiin, sytyttivät vielä uutta vihaa ja kostonhimoa heidän sydämissänsä…"

Lähteet

• Väänänen, Kyösti, Savon Prikaatin historiaa. Savon Prikaatin kilta. Oy Länsi-Savon offsetpaino, Mikkeli 1978. s. 426-427.

© Internetix / Heikki Myyryläinen / Mikkeli-seura