Lähdekoodi sivulle Eteläsavolainen kansanusko

=== Uhripaikat ===
Pohjois-Euroopassa pyhän lehdon merkkejä ovat olleet kivi, puu tai lähde, jotka toimivat tämän- ja tuonpuoleisen maailmojen välisen rajan merkkeinä. Niiden luona voitiin saada yhteys tuonpuoleiseen, vainajiin. Niinpä vaikka hiisilehdot hävitettiin, uhrikivet ja –puut säilyivät Savossa jäänteinä vainajakultista vielä pitkälle 1800-luvulle saakka. Savosta on merkintöjä myös erityisistä uhriaitoista, jotka sijaitsivat pihapiirissä. 1600-luvulla uhriaittoja oli vielä ainakin Kangasniemellä ja Suomenniemellä. Kirkko määräsi ne kuitenkin hävitettäväksi. 
Luonnonympäristössä uhraaminen olikin helpompaa suorittaa salaa kirkon valvovalta silmältä. Etelä-Savossa tiedetään olevan uhri- tai kuppikiviä Museoviraston Muinaisjäännösrekisterin mukaan noin sata. Näistä ehdoton enemmistö, 82, on nykyisen Savonlinnan alueella. Uhrikivet sijaitsevat usein viljelysmailla. Kivelle tai niiden koloihin on viety uhreja vainajille ja haltioille, jotka uhrin avulla pitivät huolta suvun menestyksestä. Uhrikivien käytöstä on Savossa säilynyt tietoa 1900-luvun alkuun saakka.<br />

Uhrikiviä vielä yleisempiä olivat kaskikulttuurissa uhripuut. Tietoa uhripuista on talletettu lähes jokaisesta savolaispitäjästä. Uhripuuna toimi useimmiten suuri kuusi, koivu tai mänty. Uhripuuta kutsuttiin myös elättipuuksi tai pitämyspuuksi, sekä hiisipuuksi, mikä viittaa suoraan jatkumoon hiisimetsiköiden kanssa. Mielenkiintoinen nimitys on myös lyylityspuu. Lyylitä-verbi esiintyy Kalevalassa, ja tarkoittaa puun juurella uhraamista, rukoilemista ja lepyttelyä. Lyyli on myös lykky-sanan synonyymi, eli merkitsee onnea.
Savolaiset uhripuut sijaitsivat rautakauden hiisimetsikköjen tapaan pihapiirissä tai peltojen liepeillä ja niiden kautta kautta voitiin olla yhteydessä suvun vainajiin ja haltioihin. Haltioille kuului osuus siitä, mitä maa tuotti, ja niille annettiin vastalahja siitä, että karja kulki haltian mailla tai että ihminen rakensi sinne talonsa ja raivasi kaskia. Uhreiksi vietiin niin sanotut esikoisantimet, eli ensimmäinen osa kaikesta, mitä maa tai karja tuotti. Ensimmäiset jyvät kaikesta viljasta, ensimmäiset kalat kausipyynnin alkaessa, ensimmäiset ternimaidon tipat lehmän poi’ittua jne vietiin uhripuun juurelle. Vainajille ja haltioille uhrattiin myös aina kun aloitettiin jokin merkittävä työ, kuten kylväminen tai talon rakentaminen. <br />

Elämänkausiriitit lapsen syntymän, häiden ja kuoleman yhteydessä toimitettiin uhripuun juurella. Uhreja annettiin myös tietyin määräajoin vuodenkierron mukaan. Tärkein uhriaika oli satokauden päätös, vuodenvaihde eli kekri. Kekriä nimitettiin myös jakoajaksi; silloin jaettiin suvun vainajille ja maan haltioille osuus vuoden tulosta. Kekri oli kaskikansan tärkein vuotuisjuhla, joka säilytti asemansa pisimpään juuri Itä-Suomessa. Päättyneen sadonkorjuun antimista nautittiin juhla-aterialla, joka usein oli lammasta. Samalla pyrittiin varmistamaan hyvä sato seuraavalle vuodelle viemällä kekrilampaan luut tai kallo uhripuun juurelle. Tämä tapa säilyi Savossa tapana hyvin pitkään, siitä on tietoa vielä 1900-luvun puolelta.<br />

Kekrin viettoon kuului myös ”kekrin kiertäminen”. Merkillisesti pukeutuneet kekripukit, köyrimöröt ja köyrittäret kiersivät talosta taloon ja vaativat kestitystä. Mikäli ruokaa tai viinaa ei ollut tarjolla, he uhkasivat särkeä talon uunin. Kekriin liittyi myös paljon lukuisia taikoja ja loitsuja, josta esimerkki Anttolasta vuodelta 1933:<br />

''Pitkälahti. Aatami Pyrhönen, 78 v. Kekritaikoja. Kekrinä viskottii talakkunamykyjä liävässä ja sanottiin: Kaarina kipo kapone, Aota minu Mansikkijjae!'' Kekritaiat hyvin usein liittyi karjaan.<br />

Jos kekriaikaiset tai mitkä tahansa uhripuun riitit laiminlyötiin, seurauksena oli huonoa onnea talolle ja suvulle. Puun vahingoittaminen oli ankarasti kielletty, sillä puulla oli suora kohtalonyhteys omistajiinsa. Jos puuta vahingoitettiin, siitä aiheutui esimerkiksi tulipalo tai karjan sairastuminen. Rangaistus saattoi kohdistua myös talonväkeen, erityisesti vanhaanemäntään, jonka tehtäviin uhripuun hoitaminen yleisesti kuului. Myös puun vahingoittajalle kävi huonosti. Häntä kohtasi vakava sairaus, vammautuminen, mielitauti tai jopa kuolema. Uhripuun kasvaminen rehevänä ja hyvinvoivana on merkinnyt talon menestystä, jos taas uhripuu kuihtui tai kuoli, se saattoi merkitä koko suvun häviötä. Uhripuita pyrittiin hävittämään Savossa etenkin 1700-luvun alussa. Pelko puita kohtaan oli kuitenkin niin suuri, että moni niistä jäi paikoilleen. <br />

Kaikki uhripuut eivät kuitenkaan sijainneet pihapiirissä. Niitä oli myös metsässä, saarissa tai korkeilla mäillä.  Luonnonympäristössä sijainneet puut, uhrikivet, tai –lähteet eivät liittyneet vainajakulttiin. Niitä käytettiin omaperäisten jumalien palvontaan tai lepyttelyyn.