Mika Waltarin Mikkelin vuodet 1912-1914 - Muutoshistoria

SeutuSisalto2: /* Lähteet */

2013-03-25T11:54:04Z

‎Lähteet

SeutuSisalto2 (22. maaliskuuta 2013 kello 08.10)

2013-03-22T08:10:45Z

SeutuSisalto2 (31. tammikuuta 2013 kello 07.39)

2013-01-31T07:39:15Z

SeutuSisalto2 (31. tammikuuta 2013 kello 07.38)

2013-01-31T07:38:55Z

SeutuSisalto2: Ak: Uusi sivu:

Mika Waltari (1908-1979), joka tuli tunnetuksi ennen kaikkea ajatonta humanismia edustavien historiallisten romaanien kirjoittajana, asui lapsena Mikkelissä kahden v...

2013-01-11T11:53:49Z

Ak: Uusi sivu: Mika Waltari (1908-1979), joka tuli tunnetuksi ennen kaikkea ajatonta humanismia edustavien historiallisten romaanien kirjoittajana, asui lapsena Mikkelissä kahden v...

Uusi sivu

Mika Waltari (1908-1979), joka tuli tunnetuksi ennen kaikkea ajatonta humanismia edustavien historiallisten romaanien kirjoittajana, asui lapsena Mikkelissä kahden vuoden ajan. Mika Waltarin isä Toimi Waltari toimi Mikkelin lyseon uskonnon ja historiallisen lukemisen vanhempana lehtorina vuosina 1912-1914. Samaan aikaan Toimi Waltari valmisteli teologista väitöskirjaa. Mika Waltari kertoo lapsuusvuosistaan Mikkelissä kirjailijahaastattelussa Kirjailijan muistelmia (1980), jonka on toimittanut kirjaksi Ritva Haavikko.

Syksyllä 1912 muutimme Mikkeliin, rauhalliseen pikkukaupunkiin, koska isälläni oli tekeillä teologinen väitöskirja. Sen nimi oli Raamatunhistoria uskonnon opetuksessa, ja sikäli kun käsitän, niin aikoja ennen isääni ja kaikki vuodet hänen jälkeensä tästä asiasta on kiistelty kiivain ja julminkin ottein. Mikkelin aika oli verraten lyhyt, kaksi vuotta. Muistan Mikkelin valkoisena pakkasen ja lumen kaupunkina. Vasta talvisodan aikana kävin siellä uudestaan ja huomasin tuntevani katuja ja kadun kulmia ja löytäväni helposti sen vanhanaikaisen puurakennuksen, Jacobsonin talon, jossa me asuimme nuo kaksi vuotta. Kaupungin ympäristössä oli paljon vettä, kaunista vettä - sekin on jäänyt läikehtivänä mieleeni.

Mikkelin kotimme oli yksikerroksisessa puutalossa. Puutaloja oli rinnakkain kadun varrella. Talossa oli laaja piha, ja myös piharakennuksessa oli asukkaita. Pihassa oli ulkokäymälät ja kanalakin. Vesi haettiin kaivosta.

Pihan erotti aita toisesta pihasta. Keran eräs kiltti isompi tyttö toi korissa meille nähtäväksi seitsemän koiranpentua, joita siitä aidanraosta sai vähän silittää. Se oli niin hämmästyttävä elämys, että sitä en ole voinut koskaan unohtaa. Juuri tuohon lämpimien pienten eläinten uteliaaseen liikkumiseen ja nykimiseen saattaa jo juontua se, että olen pitänyt koirista, vaikka meillä ei ollut mahdollisuutta koiran hankkimiseen, ennen kuin vasta mentyäni naimisiin, jolloin vaimoni tahto, joka on lujempi kuin minun, voitti tässä asiassa.

Meillä oli sali, jossa oli palmu. Valoa loivat vanhanaikaiset öljylamppujen muotoiset valaisimet. Kodin tunnelma oli iloinen. Siellä pidettiin toisinaan kalaaseja, niin kuin äitini sanoi. Ja tuli paljon vieraita ja minä sain nousta tuolille ja lausua 'Sven Dufvan', jonka osasin ulkoa. Se oli varmaan minulle luettu niin moneen kertaan, että se oli tarttunut muistiini. Silloin en vielä näet osannut lukea. Lapsuusvuosina en ollut innostunut lukemaan runoja, niiden muoto oli minulle ikään kuin vaikea: minä etsin tarinaa, kertomusta. Topeliuksen Lukemisia lapsille -kirjassa on myös runoja: niitä minä en koskaan lukenut.

Isälläni ja äidilläni ei ilmeisesti ollut varsinaista kuvaamataiteen harrastusta, meillä oli seinillä lähinnä värillisiä kristillisaiheisia painokuvia. Oli tietysti kipsinen Thorvaldsenin 'Kristus', josta me pääsimme lopullisesti eroon vasta 1930, kun muutimme pois Tehtaankadulta ja me pojat pudotimme sen portaisiin.

Minulla on sellainen tunne, että isä omalla tavallaan hemmotteli äitiäni mahdollisuuksien mukaan. Äiti sai pukeutua hyvin sievästi, vaikka papin rouvan pikkukaupungissa täytyi olla vähän varovainen. Hänellä oli kiharoita tukassaan. Minulla on hämärä muistikuva, että olisin kuullut keskustelua, jossa kaupunkilaiset olisivat paheksuneet tällaista.

Mikkelin ajalta periytyi Tehtaankadun vintille pyykkikorillinen tuollaisia 25 äyrin ruotsalaisia romaaneja, joilla ilmeisesti äitini oli kuluttanut aikaansa. Tietysti tehtiin vierailuja, mutta Mikkelin vuosina valtaosa isäni ajasta meni työhön, ja hänen lamppunsa paloi myöhään iltaisin. Äiti nuorena ja sievänä ja iloisena olisi ehkä kaivannut vähän enemmän seuraelämää, mutta ne kutsut joita pidettiin, olivat kahvikutsuja. Tarjottiin monta lajia leipää ja kotona laitettuja kakkuja. Keskustelu oli yleensä iloista, oli paljon äänten sorinaa, ei mitään synkän uskonnollisuuden sävyjä.

Äidilläni oli kaunis lauluääni, ja hän lauloi mielellään, paljon tietysti hengellisiä lauluja, mutta paljon muutakin sellaista mitä hänelle ehkä kouluajalta oli jäänyt mieleen. Minulla itselläni ei ollut sävelkorvaa, olen täysin renonssi musiikista. Musikaalisuutta olisi ehkä kasvattamalla voinut kehittää - olen todella kärsinyt siitä, että minulta kokonainen taiteen maailma on jäänyt suljetuksi. Onhan meillä myöhemmin ollut parikin säveltäjäystävää, joiden kanssa keskustelimme pitkään ja hartaasti musiikista. Sulho Ranta sanoi kerran, että tuo Waltarihan ymmärtää musiikkia vallan mahdottomasti. En sanonut hänelle, että hänen käsityksensä johtui siitä, että minä olin harras kuuntelija ja todella katsoin oppivani jotain hänen pienistä esitelmistään.

Meillä oli oma huoneemme, leikkihuone. Hauskimpia leikkejä oli kuitenkin se, että ison ruokapöydän päälle levitettiin viltti, joka ulottui alas asti, ja sitten menimme pöydän alle leikkimään ikään kuin omaa kotia, ja siellä poltimme kynttilääkin. Tietysti lapsentyttö oli silloin vahtimassa meitä - nykyoloissa tuntuu aivan mahdottomalta, että oppikoulun lehtorilla oli mahdollisuus pitää lapsenhoitajaa ja sen lisäksi, keittäjää. Mutta isälläni olikin suuret velat.

Isäni oli opintomatkalla lähinnä vankeinhoidon uudistuksia tutkimassa, ja ulkomailta palatessaan hän toi, paitsi raiteilla kulkevan junan, myös pienoissilitysraudan. Sen minä panin kuumalle hellalle lämpiämään, ja se suli siihen läiskäksi; se oli tinaa. Mitään erikoisempia leikkikaluja ei ole jäänyt mieleeni, mutta sen sijaan muistelen, että leikin vielä kuusivuotiaana nukeilla. Minua vähän nuorempi serkkuni Lea jakoi tätä harrastusta kanssani. Tämä saattoi olla lyhyt periodi. Ainakin nuken nimi oli Hertta, mikä viittasi siihen, että kaipasin erästä nuorta tyttöä, joka oli ollut meillä lapsia hoitamassa jonkin kesäkauden.

Mikkelistä muistan tuon jokaisen lapsen välttämättömän kokemuksen, että kiipesin yksin portaita vinnille ja kierin sitten ylhäältä alas asti saamatta oikeastaan mitään muuta vauriota kuin toruja siitä, että olin yksin lähtenyt kiipeilemään.

Vanhempaa veljeäni opetettiin lukemaan ja tavaamaan tavallisesta aapisesta. Minä kuuntelin siinä vieressä ja opin samalla tavalla tavaamaan. Ensimmäinen sana, jonka pystyin lukemaan ja ymmärtämään aapisesta oli juna. Sitten saatoin jo lattialla maaten katsella ja tavailla sanomalehtiä.

Mikkelistä tehtiin hauskoja retkiä Porrassalmen taistelupaikalle. Oli joku hyvin varakas mikkeliläinen, jonka kotona me vierailimme. Siinä talossa oli näkötorni, josta näkyi kauas yli vesien. Siellä oli myös jonkinlainen hyvin vanhan tädin pitämä lastentarha. Meidät vietiin katsomaan vanhaa myllyä ja kovin varoitettiin, ettei vain saa pudota veteen. Tällaisia sinänsä mitättömiä kokemuksia sukeltautuu esiin. Eikä niillä ole muuta merkitystä kuin että ne olivat luullakseni suunnilleen samanlaisia kaikille vastaavaan yhteiskuntaluokkaan kuuluville lapsille.

Tuon varakkaan perheen pojalla oli oma poni, ja hän oli saanut leikkikalukseen höyrykoneen, joka toimi kun höyrykattilan alle sytytettiin pieni kynttilänpätkä. Tämä oli minusta valtava ihme.

Pikkuveli Erkki syntyi vasta Mikkelissä, ja me kävimme katsomassa häntä synnytyslaitoksella. Hänet oli kääritty kapaloihin, ja häntä nosteltiin kovasti ilmaan. En ollut erikoisen innostunut hänestä enkä ymmärtänyt, miksi tuollainen otus sai suurta huomiota osakseen. Mutta en muista, että minulle olisi jäänyt mustasukkaisuutta häntä kohtaan, olinhan hänen syntyessään jo viisivuotias, niin että ikäero oli melkoinen. ...

Isäni työhuoneen muistan ehkä parhaiten, koska joskus vein hänelle kahvikupin ja kävin kaupassa ostamassa hänelle tupakkaa. Hän poltti paljon Fennia-merkkistä pillitupakkaa. Hänellä oli laaja teologinen kirjasto, monta hyllyriviä tieteellistä työtään varten. Hänellä oli vihreä lasikupuinen pöytälamppu. Milloin hän oli kotona Mikkelissä, hän vetäytyi työhuoneeseensa: hän valmisteli siellä teologista väitöskirjaansa. Hän sai sen ensimmäisen osan valmiiksikin ja painetuksi, mutta ei ehtinyt väitellä, koska tutkimuksesta puuttui toinen osa. Tuolloin 1914 hän oli hakenut lehtorin virkaa Suomalaisesta lyseosta, ja tarkoituksena oli syksyllä muuttaa takaisin Helsinkiin.

Lähde:

Waltari, Mika, Kirjailijan muistelmia. Toinen painos. Toimittanut Ritva Haavikko. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1980. s. 27-30.

© Internetix / Heikki Myyryläinen / Mikkeli-seura

 
 
[[Category:Mikkeli-kuvauksia eri aikakausilta]]

@@ Rivi 53: / Rivi 53: @@
 <br />
 == Lähteet ==
-Waltari, Mika, Kirjailijan muistelmia. Toinen painos. Toimittanut Ritva Haavikko. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1980. s. 27-30.
+* Waltari, Mika, Kirjailijan muistelmia. Toinen painos. Toimittanut Ritva Haavikko. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1980. s. 27-30.
 <br />
 <br />

@@ Rivi 52: / Rivi 52: @@
 <br />
 <br />
-'''Lähde:'''
+== Lähteet ==
-−
 Waltari, Mika, Kirjailijan muistelmia. Toinen painos. Toimittanut Ritva Haavikko. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1980. s. 27-30.
 <br />

@@ Rivi 52: / Rivi 52: @@
 <br />
 <br />
-Lähde:
+'''Lähde:'''
 Waltari, Mika, Kirjailijan muistelmia. Toinen painos. Toimittanut Ritva Haavikko. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1980. s. 27-30.