Luokka:Vanha hautausmaa alakoulu

Nykyinen versio 19. marraskuuta 2012 kello 12.42

Tarinoita vanhalle hautausmaalle haudatuista ihmisistä. Tarinoiden avulla tutustutaan 1800-luvun elämään Mikkelissä.

Tehtävämoniste / Toimintamalli alakoululuokan vierailusta vanhalle hautausmaalle.

Huomioi laajempi otos tarinoita Hillevi Vesterisen teoksessa "Lemmittyjen leposijat."

Historia, matematiikka.

Vanha hautausmaa, portti 1800-luvun kaupunkilaiseen elämänmenoon Mikkelissä

Opettajalle:

Mikkelin pohjoinen vanha hautausmaa kielii monenlaista 1800-luvun kaupunkilaisesta historiasta kaupungissa. Toimintamalli perustuu Hillevi Vesterisen ”Lemmittyjen leposijat”-kirjan tarinoihin. Kirja on lähetetty alakouluille aikaisemmin Kulttuuripolkuun liittyen. Kirjan avulla oppimiskokemuksesta saa laajemman ja voi vastata oppilaiden kysymyksiin paremmin.

Toiminta-ajatuksena on, että aihepiiriin perehdytään etukäteen koululla jollakin näistä esimerkkitarinoista. Paikan päällä voidaan pysähtyä ja lukea toinen tarina sopivassa paikassa haudan äärellä. Pareittain tai pienissä ryhmissä tehtävä moniste toimii ainoastaan hautausmaalla tehtynä. Myös eteläisellä hautausmaalla Otavankadun toisella puolella voi samassa yhteydessä vierailla ja tutustua 1800-lukuun esim. hautoihin kirjattujen ammattien kautta.

Jälkikäsittelynä voisi toimia Paavo Himasen tarina sekä hänen tyttärensä elämästä 1800-luvun Mikkelissä kirjoitettu tekstisarja Mikkelin kaupungin historia-sivuilla: (Pari sarjan ensimmäistä tekstiä linkkiesimerkkeinä alla) Teksteistä voi valita kiinnostavimpia aihepiirejä.

Elämää 1800-luvun Mikkelissä

Elämää 1800-luvun Mikkelissä -Ida Marian koti

Sisällysluettelo

1 Taustatekstit
2 Pisnismiehiä, Yritystoimintaa, vaikuttamista, monitoimimiehiä

[muokkaa] Taustatekstit

[muokkaa] Lapsikuolleisuus

1800-luvulla lapsikuolleisuus oli valitettavan yleistä. Lapsia syntyi paljon, mutta riski sille, että lapsi kuoli ensimmäisten muutaman elinvuotensa aikana, oli varsin suuri. Joinakin vuosina lapsista jopa puolet kuoli ennen viidettä ikävuottaan. Tavallista olikin, että lapset haudattiin ilman vuosilukuja ja muita mainintoja. Hautausmaalla on paljon muistokiviä, joissa on pelkkä etunimi. Ne ovat lasten hautoja.

Heti synnytyksen yhteydessä kuoli paljon lapsia, sillä ammattitaitoisia lapsenpäästäjiä eli entisajan kätilöitä ei ollut synnytyksen hetkellä useinkaan saatavilla. Myös äidit olivat vaarassa synnytyksessä. Vanhalla hautausmaalla on esimerkkejä sukuhaudoista, joihin on haudattu hyvin nuorina kuolleita lapsia ja lapsivuoteeseen kuolleita äitejä. Tietämys äitejä ja lapsia uhanneista sairauksista oli heikkoa. Myös hygienian taso oli monesti lapsiperheissä pahasti puutteellinen. Ruoan- ja ravinnonpuute oli yleistä. Se korostui nälkä- ja tautivuosina, jolloin lapsikuolleisuus oli korkeimmillaan.

Vuosisadan loppua kohden lapsikuolleisuus väheni rokotusten yleistymisen, elinolojen kohentumisen ja tietotaidon lisääntymisen myötä. Nykyajan Suomessa lasten kuoleminen ennen viidettä elinvuotta on erittäin harvinaista. Myös synnyttävien äitien turvallisuus on erinomaisella tasolla.

esim. Barn, Mary och Aino-hauta tai sukuhauta, jossa on pienen lapsen lyhyt elinaika merkittynä.

[muokkaa] Donin kasakoiden hauta

Venäjänkielinen kyrillisin (venäläisin) kirjaimin kirjoitettu teksti toteaa: ”Tässä on haudattuna 5 kasakkaa Donin 28. kasakka rykmentistä kasakoiden oleskellessa St. Mikkelin kaupungissa” Aikanaan mikkeliläiset joutuivat järjestämään ja kustantamaan kaupungin kannalta välttämättömissä vartiointitehtävissä toimineiden venäläisten sotilaiden majoituksen. Sotilaat vartioivat lääninvankilaa ja –rahastoa. Kasakat majoittuivat vanhalla kasarmialueella nykyisen Ammattikorkeakoulun vieressä. Kasakoiden elämää Mikkelissä kuvataan helpoksi vähäisten vartiointitehtävien ja harjoitusten takia. Heillä sanotaan olleen aikaa tehdä satunnaisia ratsastusretkiä kaupungin ulkopuolelle.

Upseerit muuttivat Mikkeliin perheineen. Venäläisväestöä oli enimmillään lähes puolet kaupungin väestä. Donin kasakoiden aika Mikkelissä vuonna päättyi vuonna 1882. Sortokausien aikana venäläismiehitys palasi kaupunkiin. Kaupungin eteläisen tuloväylän varrella, näkyvällä mäen harjanteella sijaitsi venäläiseen tapaan komeaksi koristeltu ortodoksinen kirkko. Se rakennettiin 1900-luvun puolella sotilaita ja heidän perheitään varten.

[muokkaa] Kianstén Niilo-Taskis Niilon nimenmuutos

Kerrotaan, että nuoren maalarin Niilo Taskisen taloon tuli asumaan majuri Hertz. Köyhtyneellä Hertzillä ei ollut muuta omaisuutta kuin arvonimensä ja valkoinen hevosensa. Tarinan kannalta mainitsemisen arvoista lienee se, että hänellä oli lisäksi kaunis tytär Hedwig Albertina. Nuoren maalarin ja majurintyttären välillä syttyi rakkaus. Tapoihin kuuluen Niilo kysyi majurilta suostumusta avioliitolle tyttärensä kanssa. Majuri ei ollut aluksi suostuvainen, koska aatelisesta tyttärestään olisi tämän naimakaupan myötä tullut talonpoikaisvaimo. Kekseliäs Taskinen muutti nimensä sekoittamalla kirjaimet ja lisäämällä painomerkin Kiansténiksi. Samalla arkinen Niilo muuttui herraskaisemmaksi Niklakseksi. Tyttären ehdittyä tulla jo raskaaksikin majuri lopulta suostui.

Perheen kolmannesta pojasta Niilosta tuli Toplasen mainetta keränneen kievarin pitäjä, jonka poika vielä jatkoi perheyrityksen perinnettä.

Toista versiota nimenmuutoksen tarinasta on myös kerrottu. Sen mukaan Rantasalmelta Mikkeliin muuttanut Taskinen olisi kotikylillään joutunut huonoon maineeseen ja Mikkeliin saapuessaan muuttanut nimensä Kiansteniksi uuden elämänalun toivossa.

[muokkaa] David Neumann –Elämän muuttanut ilta teatterissa

Tässä tarinassa haudan nimihenkilö on hieman sivuhenkilön asemassa. Se ei haittaa, sillä varsinaisen päähenkilön tarina on sitäkin erikoisempi. Musiikkitrehtööri David Neumann oli viettänyt tavallista muusikon elämää, kunnes meni eräänä iltana teatteriin. Hänen huomionsa kiinnittyi mystiseen yksin istuksivaan naiseen, jonka olemus kieli kokonaisvaltaisesti ylhäistä syntyperää. Nainen sattui olemaan myös nimeltään Neumann. Sen tiesi kertoa miehen kaveri, joka tunsi naisen jostakin.

Väliajalla pääsivät Neumannit juttusille. Nainen ilmoitti asuvansa maatilalla lähellä Mikkeliä. Siitä huolimatta hänellä oli vieras korostus puheessaan. Se viittasi sivuhenkilömme mielestä mitä todennäköisimmin joko syntyperään tai moniin ulkomailla vietettyihin vuosiin. Yhteistuumin päättivät Neumannit tutustua paremmin illallisella. Mies viihtyi sivistyneen, kielitaitoisen vaikutelman luoneen naisen seurassa. Ei liene väärin sanottu, että nainen tunsi Euroopan suuret kaupungit kuin käsilaukkunsa sisällön.

Naisen kertomat tarinat askarruttivat miestä, mutta ennen kaikkea ihastuttivat häntä. David Neumann pääsi jotakuinkin perille mystisen naisen syntyperästä ja elämäntarinasta illan edetessä. Nainen vihjasi keisari Nikolai I:n olleen hänen rakastettunsa. Lähes samaan hengenvetoon nainen kuitenkin totesi rakastuneensa Persian saahin veljeen ja paenneensa Venäjän hovista salaa Persiaan tämän seurassa. Jännityksen ja elämäntunnunkaipuinen nainen kuitenkin kaipasi toimintaa. Niinpä hän ryhtyi Venäjän ulkoasiainministeriön kätyrinä toimittamaan tietoja Persian hovin tapahtumista. Niin kuin olettaa sopii, hänen petollinen toimintansa tuli hovissa ilmi. Hirttotuomio odotti jo, mutta hän pelastui häntä varoittaneen ja pakenemisessa auttaneen hiustaiteilijan ansiosta.

Erinäisten vaiheiden jälkeen päähenkilömme ajautui Pariisiin, otti nimen madame Therese ja ryhtyi pyörittämään menestyksekästä kasinotoimintaa. Hän joutui poliisitutkinnan kohteeksi ja teki päätöksen vaihtaa maisemaa. Madame Therese aloitti bisneksensä uudestaan Lontoossa, jossa saavutti suuren maineen kansakuntien eliitin parissa. Seuraavaksi liiketoiminta siirtyi Moskovaan. Jälleen yritysmuoto kohtasi vaikeuksia merkittyjen korttien ja muiden hämäräperäisten syiden takia. Lehtikirjoituksen innoittamana madame Therese muutti Helsinkiin.

Helsingissä nainen kuuli asuvansa herra Neumannin naapurissa. Tästä syystä ja halusta palata Moskovaan monessa liemessä keitetyn naisen mielessä kehittyi varsin erikoinen suunnitelma: Nainen menisi naimisiin herra Neumannin kanssa, saisi hänen nimensä, antaisi vastalahjaksi suurensuuren summan käteistä, katoaisi Moskovaan ja mies uskottavuuden takia kyselisi hänen peräänsä. Mies sopimuksen mukaan julkaisi lehdessä ilmoituksen, jossa pyydettiin naista palaamaan vuoden ja yhden päivän kuluessa, muuten avioliitto mitätöityisi. Herra Neumann siirtyi viettämään varakkaan miehen elämää Mikkelin Saksalan tilalle. Nykyinen rouva Neumann palasi kasinotoiminnan pariin tutun suosiollisen poliisimestarin suojeluksessa. Rouva jostain syystä jäi itsekin koukkuun kasinopelaamiseen. Hän menettikin omaisuutensa.

Äkillisesti köyhtynyt nainen muisti tekemänsä sopimuksen ja ”miehensä” ostaman maatilan. Aikaa ei ollut hukattavaksi. Nainen lähti kiireesti Suomeen. Herra Neumann oli järjestänyt hienot juhlat sopimuksen raukeamisen kunniaksi. Sinne juuri ajoissa ehti nainen. Ja siitä alkoi yhteiselo.

Jälkeenpäin madame Theresen on selvitetty olleen Eva Elizabet Allen. Todellisuudessa tarinassa on hippusia totuutta siteeksi, mutta myös runsaalla kädellä kirjailijan värikynää.

[muokkaa] Pisnismiehiä, Yritystoimintaa, vaikuttamista, monitoimimiehiä

[muokkaa] K. J. Nygren

Nygren syntyi vuonna 1929 maanjako-oikeuden puheenjohtajan varatuomarin pojaksi. Ylioppilaaksi päästyään hän aloitti yliopistossa lakiopinnot. Nygren liittyi Savo-Karjalaiseen osakuntaan. Siellä hän pääsi piireihin, joissa oli suuri joukko tulevia suomalaisuuden suurmiehiä kuten August Ahlqvist ja Rietrikki Polen. Esim. Snellmanin esittämät kansallisuusaatteet ja uudistusvaatimukset ottivat hyvin tuulta alleen tässä yhteisössä. Jo opiskeluaikana Nygren ryhtyi puuhaamaan kirjastoa Mikkeliin. Nygren valmistui tuomariksi 1854 ja pääsi saman tien auskultantiksi eli harjoittelijaksi Viipurin hovioikeuteen.

Varatuomarin arvo myönnettiin Nygrenille 1857 ja hän palasi kotikonnuilleen 1860-luvun alussa hoitamaan asianajotehtäviä. Hän palasi kaupunkiin, joka ei Viipuriin verrattuna vaikuttanut vielä kovinkaan valmiilta kaupungilta. Ei ollut suomenkielistä sanomalehteä, ei kirjastoa, ei kunnon koulua, vain vähän yhteyksiä suureen maailmaan. Väki kaupungilla ja pitäjällä oli pääosin suomenkielistä, mutta asioiden hoito ja kulttuurielämä olivat ruotsinkielisten säätyläisten ja virkamiesten käsissä.

Paikallisena monitoimimiehenä Nygren oli järjestämässä kansan iloksi seuranäytelmäesityksiä, joiden lipputuloilla saatiin hankituksi muutamia satoja niteitä. Ruotsinkielisiä tosin. Aluksi kirjat olivat maksutta lainattavissa lukkarilta. Nygren toimitti Mikkelin kaupungissa lehteä. Nygren valittiin Mikkelin pormestariksi 1864. Tultuaan valituksi perustutti kirjaston alun perin niillä rahoilla, jotka olisivat menneet hänen valintansa juhlistamisen. Yksityiskohtana mainittakoon, että juhlatkin myöhemmin järjestettiin aikaan ja tapaan nähden poikkeuksellisesti suomen kielellä. Nygren lahjoitti kaupungin omaisuudeksi ensimmäisen suomenkielisen Raamatun.

Talousvaikeuksiin ajautunut Mikkelin ilmoituslehti ruotsinkielisine liitteineen St. Michels Annonce- Blad muuntui Nygrenin käsissä yksinomaan suomenkieliseksi lehdeksi, nimeltään Mikkelin Wiikko-Sanomat. Lehden avulla Nygren vaikutti moniin asioihin, jos ei suoraan, niin ainakin mielipiteisiin. Seura- ja yhdistystoimintansa myötä Nygren oli monessa toimessa mukana esim. Suomen talousseuran jäsenenä, Suomen muinaismuistoyhdistyksen ensimmäisenä asiamiehenä, läänin Maanviljelysseuran sihteerinä, Pirttiniemen kylpylaitos yhtiön johtokunnan varajäsenenä, Mikkelin kouluneuvoston jäsenenä. Nygren oli mukana allekirjoittamassa kokouskutsua Mikkelin ensimmäisen suomenkielisen tyttökoulun perustamiseksi. Nygren kuoli pitkän uran tehneenä paikallisena vaikuttajana vuonna 1880, mutta hautaus meni seuraavan vuoden puolelle. Siitä vuosiluku hautakivessä.

[muokkaa] Petter von Sallmén - Lukkarin monet hommat

Tuli Mikkelin pitäjän lukkariksi vuonna 1827. Tavallaan ”peri” viran isältään, joka oli hoitanut sitä lähes neljäkymmentä vuotta. Lukkareiden sanottiin elävän ”howiloissa, herkullisesti, kaikenkaltaisessa ylöllisyydessä”. Kansan mielessä asia kääntyi tähän, koska esim 1845 lukkari sai palkaksi 70 tynnyriä viljaa. Jokaisen talollisen osuus oli kapallisen verran eli nykymitoissa 5,5 litraa. Lukkari sai myös paljon ns. pikkuparseleita eli pienempiä talollisten tuomisia. Niihin kuului voita villoja, pellavaa ja muita luonnontuotteita. Lukkarin tehtävä oli kuitenkin kansan mieltämää virrenveisuun johtoa laajempi.

Lukkarin tehtäviin kuului kellojen soitto, kirkon kelloista ja omaisuudesta huolehtiminen. Lukkari oli kirkkoväärti eli kirkon isännöitsijä. Hän huolehti kirkon kassasta ja vastasi kirkon viineistä eli toimi viinihollarina. Lukkari joutui myös opettamaan, koska koko pitäjässä ei ollut varsinaisesti muuta koulua kuin lukkarinkoulu ja rippikoulu. Sallmenin aikana kirkossa ei vielä ollut urkuja, mutta hänen seuraajansa velvoitettiin lukkarin tehtävien ohella myös urkuriksi.

Tehtävät laajenivat kylälääkärinkin tehtäviin. Lukkarin piti osata rokottaa ja osata antaa erilaisia hoitoja. Pitäjäläiset suhtautuivat rokotuksiin epäilevästi kuten kaikkeen muuhunkin uuteen. He vastustelivat monin tavoin: He kieltäytyivät kyyditsemästä rokottajaa, vaikka keisari oli heitä velvoittanut. Pelkäävä kansa myös piilotteli lapsiaan ja solvasi tehtäväänsä suorittavaa virkamiestä perättömästi. Erään kerran peräti väki jahtasi rokottajaa kekäleet kourissaan. Sallménin aikana rokottamistoiminta kehittyi ja sai oman vakinaisen tekijänsä. Vähitellen kansa alkoi ymmärtää rokottamisen hyvät puolet ja vuoteen 1865 mennessä oli rokotettu 12 500 ihmistä. Näin isorokkoon sairastuneiden ja kuolleiden määrä vuosittain vähitellen väheni.

Alkujaan papilla ja lukkarilla ei ollut virsien veisuun johtamisessa urkuja tukenaan, eikä kirkkokansalla ollut juuri painettuja virsikirjojakaan. Virret tuli siis osata ulkoa.

[muokkaa] Paavo Himanen – Liikemies, vaikuttaja

Himanen syntyi Korpijärven kylässä. Rengin tehtävät tulivat tutuksi nuorelle Paavolle Kyyhkylässä. Elämänkokemusta Pietarissa hankittuaan ja palattuaan Himanen valittiin kylän vanhimmaksi. Hän sai lasimestarin oikeudet 1832. Omistukseensa Himanen liitti Urpolan myllyn 1837. Peitsarin pappilan vanhoja rakennustarvikkeita hän rakennutti Pikku-Urpolan, joka on edelleen olemassa. Se on yksi Mikkelin vanhimmista rakennuksista. Siellä toimii nykyään Urpolan luontokeskus.

Paavo Himanen omisti vanhalla Naisvuoren markkinapaikalla kolme myyntikojua sekä liikerakennuksen. Liikerakennus vuokrattiin ravintolan paikaksi. Himanen kuului lautamiehenä laamanninoikeuteen. Järjestysoikeuden kokouksia myös järjestettiin hänen kotonaan. Himasen talo toimi myös Mikkelin Lyseon ensimmäisenä koulurakennuksena.

Huom Mikkelin kaupungin historia-sivuilta Paavon tyttären Ida Maria Himasen tarina