Mikkelin rauhanaikaisen historian suurin tulipalo elokuussa 1910

Versio 30. tammikuuta 2013 kello 09.53

Palotorjunnan järjestäminen Mikkelissä 1800-luvulta 1900-luvun alkuun

1800-luvulla tulipalot koettelivat jatkuvasti suomalaisia kaupunkeja, joiden rakennukset olivat pääasiassa tulelle arkoja puutaloja. Mikkelissäkin palotoimeen kiinnitettiin alun alkaen suurta huomiota. Lappeenrantalainen kauppias Carl Fredr. Sawander lahjoitti vuonna 1842 synnyinkaupungilleen Ristimäelle rakennetun palotornin ruiskuineen. Lääninhallitukselta saatiin pian kruunun paloruisku. Palotorniin sijoitettiin myös kaupungin putka, siesu.

Vuodesta 1844 alkaen palovartijoita oli kaupungissa kuusi. Vuonna 1866 palkattiin lisäksi kaksi tornivahtia.

Palotornissa oli vuonna 1864 paloturvallisuutta vaarantavia puutteellisuuksia. Samana vuonna palotornia laajennettiin. Palokalusto kasvoi vuonna 1867, kun lakkautettu Mikkelin ruotuväkipataljoona lahjoitti palokalustonsa kaupungille. Lisäksi kaupunki osti kannettavia palotikkaita.

Vuonna 1870 senaatti vahvisti kaupungin uuden palojärjestyksen. Palotoimen johtoon asetettiin pormestarin esimiehisyyden alaiseksi nelijäseninen johtokunta. Palotoimen käytännölliseen johtoon nimitettiin palomestari. Mikkelin kaupungin ensimmäiset palomestarit olivat apteekkari K. Grenman (1870-83), K. Eklund (1883-84) ja kauppias Niilo Hartonen (1884-1912). Palotoimeen kuului myös kaupungin nuohooja.

Kaupungin kaikki asukkaat olivat velvollisia osallistumaan tulipalon sammuttamiseen ja heidät oli jaettu palokomppanioihin. Vuonna 1854 järjestysoikeus päätti lisätä heidän intoaan osallistua sammutustöihin maksamalla palkkioita sammutustöissä osoitetuista ansioista. Kaupungissa sattui pieniä tulipaloja silloin tällöin, mutta suuremmilta säästyttiin pitkän aikaa. Tähän lienee suurimpana syynä oli yleinen varovaisuus ja rakennusten hajasijoitus.

Palotarkastus pidettiin kaksi kertaa vuodessa, jolloin tutkittiin mm. uunien kunto ja se, että kaikissa taloissa oli palotorjuntavälineinä vesirattaat ja vesitynnyri.

Paloturvallisuussyistä kaupunki oli jo vuonna 1839 määrännyt uhkasakon tupakanpoltosta kaupungin kaduilla ja muilla yleisillä paikoilla.

Vuonna 1879 syntyi Mikkelin WPK lähinnä naapurikaupunkien Kuopion, Lappeenrannan ja Jyväskylän vaikutuksesta. WPK osoittikin toimintansa alusta alkaen kuntoaan tulipalojen sammuttamisessa. Venäjän vallan aikana WPK:n johtajina toimivat mm. polttimomestari A. W. Eklund, kauppias Niilo Hartonen, lehtori E. G. Åkesson ja kauppaneuvos P. A. Luostarinen. Vuonna 1893 WPK:lle valmistui arkkitehti V. A. Tötterströmin piirustusten mukainen oma talo kaupungin lahjoittamalle tontille nykyisten Savilahden- ja Ristimäenkatujen kulmaan. Vuonna 1911 taloa laajennettiin: salin yhteyteen valmistui näyttämö ja lisäksi saatiin tiloja kaupungin vakinaisille palomiehille. Nykyisin talossa toimii Mikkelin Teatteri.

Kaupungin palotorjunnassa tehtiin joitakin uudistuksia 1800-luvun lopulla, mm. tarkastuskelloja asetettiin eri puolille kaupunkia vuonna 1884, vanha palotorvi korvattiin hälytyskellolla, Naisvuoren paviljongin valmistuttua vuonna 1883 palotähystys siirrettiin sinne. Palovartijoiden toimintaa ei kuitenkaan pidetty tehokkaana. Vuoden 1910 alusta palovartijantoimet lopetettiin, koska poliiseja oli riittävästi öisinkin liikkeellä. Tuolloin poliisivoimien koko oli 24 miestä.

Palotorjunnassa oli kaikesta edellä mainitusta huolimatta epäkohtia. Palovartijoiden huomiokyky ei aina ollut parhaimmillaan ja silloin tällöin palomerkit annettiin liian myöhään. Kaupungin oman palotorjunnan kehittymistä hidasti se, että kaupunkiin sijoitettu sotaväki oli osoittautunut sammutustoimissa tehokkaaksi.


Tulipalo 27.8.1910

Kaupungin palotoimen uudelleenjärjestelyyn antoi vauhtia 27.8.1910 G. J. Halttusen Mikon- ja Hallituskadun kulmassa sijainneen talon keittiöstä saanut tulipalo, joka oli Mikkelin koko tähänastisen historian suurin rauhanaikainen palo. Palossa tuhoutui kokonaisuudessaan Ristimäen-, Raatihuoneen-, Mikon- ja Hallituskadun välinen kortteli. Myös Ristimäen puisto kärsi vaurioita. Palossa tuhoutuivat mm. kauppias Halttusen (Kaiholan) talo, josta tulipalo sai alkunsa, kauppaneuvos D. Pulkkisen talo, jossa sijaitsi mm. kaupungin uusi apteekki, ajuri Harmosen talo, Asunto-osakeyhtiö Päivälän talo, vapaakirkollisen Betel-yhdistyksen (Elimin) talo, rautakauppias K. Rönnmarkin (Adi Kovasen) talo ja kauppias Ville Hyyryläisen (Mikkelin Työväen Osuuskaupan talo). Kaikkiaan palossa tuhoutuis 12 rakennusta.

Tulen valta ja voima oli niin raju ja loimu niin valtava, että palosta lähteneen savun ja liekkien kerrottiin näkyneen aina Hietasessa (25 km), Juvalla (50 km) ja Ristiinassa (30 km).

Mikkelin WPK:n toimintaa oli arvosteltu jo ennen tätä paloa lehdistössä ja tämä tuhoisa palo lisäsi WPK:n arvostelemista, mutta myös kaupunkilaisten passiivisuutta pidettiin suorastaan pöyristyttävänä. Esimerkiksi WPK:n suuren höyryruiskun käytössä oli ilmennyt ongelmia. Kaikkia palotorjuntavälineitäkään ei ollut löydety ja yleensäkin sammutustyön järjestely oli puutteellista.

Sammutuksessa kunnostautuikin parhaiten paikalle hälytetty sotaväki, johon kaupunkilaiset esimerkiksi kaupungin vt. poliisimestarin Gaston Ahrenbergin mielestä luottivat liikaa. Venäläisten sotilaiden käyttämisestä aiheutui sekaannusta. Poliisimestari Ahrenberg kirjoitti palon jälkeisessä valituskirjelmässään mm,. että "... oli jätetty liian paljo sotilaille. Kieltä taitamattomina sekä tuntematta henkilöitä ja tavaroiden arvoa, eivät he tienneet, minne niitä oli vietävä tai mitä oli pelastettava. Niinpä repivät he irti ovia, uuninluukkuja sekä peltiä ja koettivat nostaa ulos erään kaakeliuuninkin ja jättivät viereiseen taloon jäljelle irtaimistoa."


Palotorjunnan puutteiden korjaamista

Mikkelin VPK:n paloauto Sisu/1936 vuonna 1940

Tämän suurpalon jälkeen ryhdyttiin kaupungissa toimenpiteisiin palotorjunnan puutteiden korjaamiseksi. Fennia, Pohjola ja Suomen kaupunkien yleinen palovakuutusyhtiö lähettivät tulipalon torjunnassa ilmenneiden epäkohtien takia moitekirjeet sekä kaupunginvaltuustolle että WPK:lle. Niissä korostettiin kaupungin palotoimen parantamista esim. perustamalla kiinteäpalkkainen palokunta sammutustyön alkutoimia varten ja ryhtymällä nopeisiin toimenpiteisiin riittävän vedensaannin turvaamiseksi. Vesijohtolaitoksen suunnittelu oli kaupungissa aloitettu jo vuonna 1908. Suurpalon jälkeen lisätty valtuusto päätti rakentaa syyskuussa 1910 vesijohtolaitoksen Petroffin kankaalle ja vesitornin Naisvuorelle. Nämä rakennukset ja keskikaupungin vesijohtoverkosto valmistuivat vuonna 1911. Vuoden 1911 alusta perustettiin Mikkelin kaupungin vakinainen palokunta, johon tuolloin kuului palomestari, alipalomestari, kolme torninvartijaa, kaksi päivystäjää ja 30 varamiestä. Myöhemmin palokunnan vahvuutta lisättiin vielä ennen itsenäisyyttä useaan otteeseen.

1920-luvulle saakka palokalusto piti työntää pääasiassa käsivoimin palopaikalle. Ensimmäisen hevosen kaupungin palolaitos sai vuonna 1922. Vuonna 1925 palolaitos sai ensimmäisen auton.

Vapaapalokunnan hyödyllisyyttä sen puutteista huolimatta osoittaa se, että vuonna 1904 perustettiin Emolaan esikaupungin VPK ja vuonna 1924 Lähemäen VPK. Esikaupungin VPK:ien merkitys sekä tulipalojen sammuttajana että erilaisten kulttuuriharrastusten levittäjänä on ollut huomattava. Lähemäen VPK:n toiminta loppui vähitellen 1950-luvulla, mutta EVPK on jatkanut toimintaansa näihin päiviin saakka.

Nykyisin Mikkelin kaupungin paloturvallisuudesta huolehtii ensisijaisesti kaupungin vakinainen palokunta ja sen lisäksi Mikkelin VPK ry, EVPK sekä muutamissa laitoksissa olevat laitospalokunnat. Sekä Emola että Lähemäki liitettiin Mikkelin kaupunkiin suuressa osaliitoksessa vuonna 1931. Tämän jälkeen sekä EVPK että LVPK toimivat kaupungin alueella. Vuodesta 1936 alkaen EVPK toimi Mikkelin maalaiskunnan kunnallisena palokuntana. Muut maalaiskunnan vapaaehtoiset palokunnat perustettiin edellä mainittuja myöhemmin: Hiirolaan vuonna 1934, Otavaan 1948, Kalvitsaan vuonna 1952 ja Ihastjärvelle 1962. Elinvoimaisin niistä nykyään on Otavan VPK. Vuonna 1974 Mikkelin maalaiskuntaan perustettiin yhdistetty palopäällikkö-väestönsuojeluohjaajan virka.


Lähteet:

Entisaikaa Lähemäellä. Lähemäki-Peitsari-Seura r.y. Valiokopio Ky, Offset, Mikkeli 1986. s. 112-138.

Huttula, Tapio, "Kunnalliselämä valtuustokaudella". Mikkelin maalaiskunnan kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 30. Toimittanut Teppo Vihola. Kustantajat Mikkelin maalaiskunta ja maaseurakunta. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1992. s. 271 ja 274.

Kankaanpää, Kaarina - Lahtinen, Salme, Kotiseutuaapinen. 1985. s. 81-85.

Kuujo, Erkki, Entisajan Mikkeli. Mikkelin kaupungin vaiheita 1838-1917. Oy Länsi-Savon Kirjapaino, Mikkeli 1971. s. 341-356.

Laitinen, Mirja, "Mikkelin maalaiskunnan yhdistyselämä". Mikkelin maalaiskunnan kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 30. Toimittanut Teppo Vihola. Kustantajat Mikkelin maalaiskunta ja maaseurakunta. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1992. s. 473-474.

Lakio, Matti, Mikkelin kaupunginvaltuusto 1875-1975. Mikkelin kaupunki. Oy Länsi-Savon kirjapaino, Mikkeli 1975. s. 129-130.

Mikkelin Emolan perinnekirja. Tekijät: Sylvi Homan, Hilkka Halinen, Eino Matilainen, Lea Piikki. 1985. s. 104-110.

Väänänen, Kyösti, "Pojat, tulen poistajat...". Mikkelin VPK 1879-1979. Mikkelin Vapaaehtoinen palokunta r.y. Oy Länsi-Savo, Mikkeli 1979. s. 11-102.


© Internetix/Mikkeli-seura/Heikki Myyryläinen 1998