Vaatetus 1700- ja 1800-luvuilla

Versio 20. maaliskuuta 2013 kello 12.06

Nykyään ei enää vaatetuksesta huomaa helposti, mihin yhteiskuntaluokkaan kukin ihminen kuuluu. Vielä ei ole kovinkaan kauan kuin puvulla tahdottiin selkeästi osoittaa, mihin säätyyn ja ryhmään kuuluttiin. Papit, opettajat, lääkärit, tuomarit ym. säätyläiset pukeutuivat hienommin kuin talonpojat ja muu tavallinen kansa.

1700-luvulla tyypillisen pitäjäläisen vaatekerta oli seuraavanlainen: hame ja nuttu tai housut ja kauhtana, liivit, kaulaliina, myssy tai huopahattu, kenkäpari, sukat, lammasnahkaturkki sekä käsineet. Miesten pukukangas oli tavallisesti sarka, joka valmistettiin lampaanvillasta. Naisten vaatteet tehtiin ohuemmasta villakankaasta ja pellavasta kudotuista kankaista: palttinasta, aivinasta, piikosta ja kilpikankaasta. Jonkin verran valmistettiin kangasta myös hampusta. Ulkomaalaista damastia tai "kattuunia" (cotton = puuvilla) ja kamelotia käytettiin myös. Myssy ja kaulaliina tehtiin usein silkistä. Koirannahkakintaat olivat jostain syystä suosittuja. Niitä saatiin rajantakaa tulleilta kauppiailta, "laukkuryssiltä".

1800-luvun loppupuolella köyhemmän naisväen arkiasuna oli seuraava kokonaisuus: päähineenä käytettiin erilaisia huiveja, kansanomaisen röijyn tilalle tuli väljä nuttu, pitkä hame alkoi seurata muodin vaihteluja ja hameen suojana käytettiin vyötäröesiliinaa. Esiliina kuului vielä tämän vuosisadan puoliväliin arkipukeutumiseen. Tytöt käyttivät esiliinaa yleisesti koulussa mekkonsa suojana.

Kankaat olivat 1800-luvun puoliväliin yleensä kotikutoisia, mutta sitten ostokankaiset vaatteet alkoivat Mikkelin seudulla yleistyä. Lisäksi vaatteita alettiin teettää ulkopuolisilla. 1800-luvun loppupuolella Mikkelissä oli jo useita räätäleitä. Tosin ainoastaan vain varakkaammilla ihmisillä oli varaa ja tilaisuus ompeluttaa vaatteensa. Suometar kirjoitti vuonna 1854 muutoksesta: "Waatteen parsi on täällä hywin kirjawa: moniaat pitäwät wielä kiinni entisestä yksinkertaisemmasta waateparresta; mutta suurin osa ei tyydy esi-isäin pukuhun, waan keinottelee miten parhaiten woipi. Harva ‘sulhaspoika’ ja ‘morsian-lapsi’ nähdään enää kirkko-väessä, jolla on kaikki waatekerta kotona kudottu. Se pitää olla, jos ei muuta, niin ‘Turun tahi Porvoon muijain’ käsialaa. - Kymmenkunta wuotta takaperin ei ollut wielä niin. Silloin hohti wielä yleensä kirkko-kansakin walkealle ja harmajalle; sillä sarka pidettiin ennen walkeata, sittemmin harmajata, mutta nyt se on sinistynyt sinistymistänsä ja kuin se useimmittain annetaan wielä walmiina wärjärille, niin tekee se siitä tuiki mustan. Sitte sitä ollaan olewinaan ‘werassa kuin hiilessä’."

Säätyläisten pukeutumistapa poikkesi tyypillisestä pukeutumistavasta selvästi. Siihen liittyi komeilunhalua, jota valtiovaltakin 1600- ja 1700-luvuilla ns. ylellisyysasetuksilla pyrki hillitsemään. Samalla rajoitettiin ulkomailla valmistettujen tavaroiden maahantuontia. Säätyläisten vaatteissaan käyttämiä kankaita 1700-luvulla olivat mm. damasti, silkkisarsi, bordeleur, atlas,tafti, armoisine ja sileät "gros de tourer" -kankaat.

Myös rahvaan silkkivaatteiden käytöstä oltiin 1700-luvun lopulla huolissaan. Kuningas oli saanut maaherralta kuulla rahvaaseen kuuluvan naisväenkin käyttävän silkkiä vaatteissaan ja toivoi tällaisen koko valtakuntaa köyhdyttävän "haitallisen ylellisyyden" loppuvan. Mikkelin pitäjänkokous kielsikin vuonna 1793 kaikkien silkkivaatteiden käytön rahvaalta ja määräsi jo ostetut huivit ja myssyt vietäväksi nimismiehelle. Säätyläisten pukeutumiseen ei puututtu.

Lähteet

Astuvansalmelta ATK-aikaan. Mikkelin läänin historian opetuspaketti. Tauno Piilola, Martti Pänkäläinen ja läänin kouluosaston työryhmä. Mikkelin lääninhallitus, Mikkelin läänin maakuntaliitto. 1987. s. 177-178.

Kankaanpää, Kaarina - Lahtinen, Salme, Kotiseutuaapinen. 1985. s. 43.

Wirilander, Hannele, Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Julkaissut Mikkelin maalaiskunta, Mikkelin maaseurakunta. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1982. s. 291-293.


© Internetix/Mikkeli-seura/Heikki Myyryläinen 1998