Savolaisasutuksen leviäminen

Versio 20. maaliskuuta 2013 kello 12.07

Vielä 1400-luvun asiakirjoissa Suur-Savo mainittiin Karjalan osana ja sen asukkaat karjalaisina. Ilmeistä kuitenkin on, että tuohon aikaan alkoi hahmottua itsenäinen Savo ja savolainen heimo. Pysyvä asutus merkitsi eräelinkeinojen vaihtumista osaksi kaskiviljelyyn, ja uusien kaskimaiden etsiminen sai aikaan valtaisan muuttoliikkeen, joka tunnetaan savolaisekspansion nimellä. Uudisasutuksen takana avautuvien laajojen erämaiden valloittaminen oli paitsi valloittajalle itselleen välttämätöntä myös kruunun etujen mukaista. Hämäläiset ja pohjalaiset olivat haluttomia siirtymään pysyvästi erämailleen, eivätkä heidän elinkeinonsa ja asutusmuotonsakaan (peltoviljely, kyläyhteisö) sitä vaatineet. Savolaiset sen sijaan lähtivät erämaihin mielellään.

Keskiajan lopulla asutus rajoittui nykyiseen Etelä-Savoon. Pohjois-Savo oli aluksi vain savolaisten "Lappia", nautinta-aluetta, mutta vähitellen eräteistä tuli asutusteitä. Väestönlisäyksen ja uusien toimeentulomahdollisuuksien ohella ajoi savolaisia erämaihin myös Olavinlinnan (1440-luvun lopulla) vuoksi kohonnut verotus. Kruunu kiinnitti paljon huomiota uudisasutuksen tarjoamaan hyötyyn sekä verotuksellisesti että ulkopoliittisesti, sillä itäraja oli jatkuva huolenaihe 1400-ja 1500-luvuilla. Valtiovallan puolesta asutustoiminnan puolesta toimivat tehokkaasti etenkin Olavinlinnan voudit Klemetti-kirjuri ja Kustaa Fincke 1500-luvulla.

Klemetti-kirjuri aloitti vuonna 1543 Tavinsalmen kuninkaankartanon rakentamisen, josta tuli vuonna 1548 itsenäistyneen samannimisen hallintopitäjän keskus. Vuonna 1561 Tavinsalmella oli jo 229 asuttua taloa ja 1570-luvulla 240, joissa asukkaita on laskettu olleen noin 1800.

Vuoden 1561 aikana muodostui Rautalammin emäseurakunta ja kihlakunta. Siellä oli silloin 116 taloa, jotka vuonna 1571 olivat lisääntyneet 200:aan ja vuonna 1600 230:een. Näistä on laskettu olleen hämäläisten asuttamia noin 15 %.

Toinenkin erämaa-alue varttui pitäjäksi, sillä 1565 Ruovedellä Ylä-Satakunnassa oli jo oma pappila. Savolaisasutus oli työntynyt sinnekin. Myöhemmin savolaisväestö jäi siellä kuitenkin muun asutuksen varjoon.

Pohjanmaan taloluvun kasvu oli huikeaa noin 1400-1500 välisenä aikana. Talojen lukumäärän on todettu lisääntyneen kymmenkertaiseksi (400:sta 4000:een!). Savolaisasutusta tunkeutui Evijärvelle, Lappajärvelle, Vimpeliin, Alajärvelle, Alavuden rajoille, Töysään ja 1570-luvulla muutama savolaistalo oli Ilmajoen, Vähäkyrön ja Laihian alueella. Pohjoisimmat savolaistalot olivat Lapin Kolarissa. Oulujärven rannoille Kustaa Vaasa yllytti pohjalaisia ja savolaisia muuttamaan 1550-luvun alussa ja 120 savolaista lähti heti Kustaa Fincken organisoimana. Vuonna 1556 rakennettiin nykyisen Kajaanin tienoille kuninkaankartano, jonka suojaksi toimitettiin sotilaita ja sotaveneitä (haapioita). Tämä on tunnettu merkillisellä Oulun palteen nimellä. Kolmen vuoden kuluttua tämä asutusalue liitettiin Pohjanmaahan ja muodostui vielä myöhemmin Paltamon seurakunnaksi.

Idässä savolaisasutusta oli vastassa valtakunnanraja, jonka läheisyydessä oli kyse koko Ruotsi-Suomen turvallisuudesta. Ruotsin ja Novgorodin 1200-luvulla alkanut valtataistelu päättyi vuonna 1323 solmittuun Pähkinäsaaren rauhaan, ja sopimuksessa määritettiin ensimmäisen kerran Ruotsin ja Venäjän välinen raja (ks. esim.: Pähkinäsaaren rauhansopimus). Itärajalla oli jatkuvasti yhteenottoja "ruotsalaisten" ja Käkisalmen karjalaisten erämaiden nautinnasta ja myös kaskeamisesta 1400- ja 1500-luvuilla. Täyssinän rauhassa 1595 Venäjä luopui vanhasta Karjalasta ja raja sovittiin ruotsalaisten laatiman väärennetyn Pähkinäsaaren rauhankirjan mukaiseksi. Tämä merkitsi savolaisten silloisen itärajan yli tapahtuneiden aluevaltausten tunnustamista. Kun Ruotsi vihdoin Stolbovan rauhassa 1617 sai Käkisalmen läänin, alkoi savolaisten muuttoliike itään. Ortodoksinen karjalaisväestö siirtyi uuden rajan taakse, ja tilalle tuli uudisasukkaita lännestä, enimmäkseen Savosta. 1600-luvun aikana Pohjois-Karjala savolaistui ja luterilaistui suureksi osaksi, ja ekspansio merkitsi siis myös valtavaa kulttuurista muutosta alueella.

Savolaisekspansio ei pysähtynyt Suomen rajojen sisäpuolelle. 1580-luvulla houkutteli Kaarle-herttua verovapauksin ja avustuksin suomalaisia Vermlannin asumattomille takamaille. Tuolloin alkaneeseen muuttoon osallistuivat lähinnä Rautalammin suurpitäjän savolaiset. Siirtolaisuus jatkui 1600-luvun loppupuolelle saakka, ja näin syntyi ns. Vermlannin metsäsuomalainen asutus. Kantaväestö ei suhtautunut tulokkaisiin kovin suopeasti, ja vainojen vuoksi osa muutti edelleen Norjan puolelle, niin että usein puhutaan myös Keski-Skandinavian metsäsuomalaisista. Muutamien savolaissukujen tiedetään muuttaneen Vermlannista ja Norjasta vieläkin kauemmas Pohjois-Amerikan Delaware-joen laakson ruotsalaissiirtokuntaan, joka kuitenkin varsin pian joutui hollantilaisten hallintaan.

Mihin saakka ulottuu savolaisten asutus ja vaikutus?

Lähteet

Astuvansalmelta ATK-aikaan. Mikkelin läänin historian opetuspaketti. Tauno Piilola, Martti Pänkäläinen ja läänin kouluosaston työryhmä. Mikkelin lääninhallitus, Mikkelin läänin maakuntaliitto. 1987. s. 57-59.

Mielikäinen, Aila, Etelä-Savon murteiden äännehistoria. I. Konsonantit. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 375. K. J. Gummerus Osakeyhtiön kirjapaino, Jyväskylä 1981. s. 28-31.

Pirinen, Kauko, Savon historia II:1. Rajamaakunta asutusliikkeen aikakautena 1534-1617. Kustannuskiila Oy. Sisälähetysseuran kirjapaino Raamattutalo, Pieksämäki 1982. s. 13-308.


© Internetix/Mikkeli-seura/Heikki Myyryläinen 1998