Erätalouden elämää

Seutuwiki
Versioiden väliset erot
Loikkaa: valikkoon, hakuun
(Lähteet)
 
(Näytettyjen versioiden välissä on 2 versiota, jotka ovat yhden käyttäjän tekemiä.)
Rivi 51: Rivi 51:
 
== Kaskiviljely ==
 
== Kaskiviljely ==
 
Kaski samoin kuin pyyntielinkeinot pakotti ihmiset liikkeelle ja edisti samalla uudisasutusta. Mikkelin seudulla kaskeamista oli harjoitettu metsästyksen ja kalastuksen rinnalla jo rautakaudella. Keskiajalla kaskeaminen oli Savon tärkein elinkeino, ja kalastus ja metsästys olivat enää kaskenpolton täydennyksiä. Kaskiviljely oli Savon kivikkoisessa maastossa helpoin viljelystapa. Se kuitenkin kulutti Mikkelin seudulla metsiä niin, että kaskenkaatoon oli lähdettävä yhä kauemmaksi.
 
Kaski samoin kuin pyyntielinkeinot pakotti ihmiset liikkeelle ja edisti samalla uudisasutusta. Mikkelin seudulla kaskeamista oli harjoitettu metsästyksen ja kalastuksen rinnalla jo rautakaudella. Keskiajalla kaskeaminen oli Savon tärkein elinkeino, ja kalastus ja metsästys olivat enää kaskenpolton täydennyksiä. Kaskiviljely oli Savon kivikkoisessa maastossa helpoin viljelystapa. Se kuitenkin kulutti Mikkelin seudulla metsiä niin, että kaskenkaatoon oli lähdettävä yhä kauemmaksi.
 
+
<br />
 +
<br />
 
=== Huhtamenetelmä ===
 
=== Huhtamenetelmä ===
 
Kaskia voitiin viljellä monin tavoin. Alkuaikoina yleisintä oli huhtamenetelmä eli "ylipalo", joka hakattiin hongikkoon, koskemattomaan korpeen. Siinä suuret puut ensin pyällettiin eli kolottiin ja kuorittiin, jotta ne kuivuisivat keloiksi ja olisivat sitten helpompi kaataa tai voitaisiin polttaa kaatamattakin. Pikkupuut ja kelot jätettiin kaatamisen jälkeen kahdeksi vuodeksi kuivumaan ja kolmantena vuotena suoritettiin poltto. Tuli sytytettiin vastatuuleen raiviolle. Joskus polttaminen tehtiin kahtena vuotena peräkkäin, jolloin saatiin enemmän tuhkaa satoisuutta parantamaan. Tämän jälkeen kylvettiin ruis, ja sato saatiin neljäntenä kaatamisen jälkeisenä kesänä. Huhta jätettiin yhden otetun sadon jälkeen hylyksi.
 
Kaskia voitiin viljellä monin tavoin. Alkuaikoina yleisintä oli huhtamenetelmä eli "ylipalo", joka hakattiin hongikkoon, koskemattomaan korpeen. Siinä suuret puut ensin pyällettiin eli kolottiin ja kuorittiin, jotta ne kuivuisivat keloiksi ja olisivat sitten helpompi kaataa tai voitaisiin polttaa kaatamattakin. Pikkupuut ja kelot jätettiin kaatamisen jälkeen kahdeksi vuodeksi kuivumaan ja kolmantena vuotena suoritettiin poltto. Tuli sytytettiin vastatuuleen raiviolle. Joskus polttaminen tehtiin kahtena vuotena peräkkäin, jolloin saatiin enemmän tuhkaa satoisuutta parantamaan. Tämän jälkeen kylvettiin ruis, ja sato saatiin neljäntenä kaatamisen jälkeisenä kesänä. Huhta jätettiin yhden otetun sadon jälkeen hylyksi.
Rivi 83: Rivi 84:
 
<br />
 
<br />
 
== Lähteet ==
 
== Lähteet ==
Astuvansalmelta ATK-aikaan. Mikkelin läänin historian opetuspaketti. Tauno Piilola, Martti Pänkäläinen ja läänin kouluosaston työryhmä. Mikkelin lääninhallitus, Mikkelin läänin maakuntaliitto. s. 46-50.
+
* Astuvansalmelta ATK-aikaan. Mikkelin läänin historian opetuspaketti. Tauno Piilola, Martti Pänkäläinen ja läänin kouluosaston työryhmä. Mikkelin lääninhallitus, Mikkelin läänin maakuntaliitto. s. 46-50.
 
+
* Wirilander, Hannele, Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Julkaissut Mikkelin maalaiskunta, Mikkelin maaseurakunta. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1982. s. 177-183.
Wirilander, Hannele, Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Julkaissut Mikkelin maalaiskunta, Mikkelin maaseurakunta. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1982. s. 177-183.
+
 
<br />
 
<br />
 
<br />
 
<br />

Nykyinen versio 25. maaliskuuta 2013 kello 10.24


Erätalouteen liittyvät elinkeinot olivat Savossa hallitsevia uuden ajan alkuun saakka. Jo erätalouden aikana merkittiin alueen omistaminen esimerkiksi vaikkapa pilkkoja puihin merkitsemällä. Varhaishistoriansa aikana Mikkelin seudun asukkaat elivät lähinnä pyyntielinkeinojen eli kalastuksen ja metsästyksen varassa.

Erätalouden elinkeinot olivat joko anastavia (veden riista, metsän riista, kalojen keräily) tai tuottavaa (= viljely), jossa pyrittiin tekemään itsensä riippumattomaksi luonnosta ja harrastamaan maanviljelyä ja karjanhoitoa. Tavallisesti harrastettiin sekataloutta.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Kalastus

[muokkaa] Kalapaikat ja pyydetyt kalat

Saimaa ei kuulunut Suomen kalarikkaimpien järvien joukkoon. Sitä kalaisampia olivat Mikkelin seudulla lukuisat pikkujärvet, lammet ja joet. Kaikenkaikkiaan Mikkelin seudun kalastusolosuhteita väitettiin huonoiksi, niinpä täältä jouduttiin tekemään pyyntiretkiä pitkien matkojen päähän Pohjois-Savoon ja joskus Pohjanmaallekin.

Eräs entisajan hyvä kalapaikka Mikkelin pitäjässä oli kirkonkylän pohjoispuolella kiertelevä joki, jolla on lukuisia nimiä Karkialammin ja Saimaan välillä: Siekkilän-, Panka-, Hanhi-, Rouhialan-, Emolan-, Rokkalan- ja Saksalanjoki. Joesta saatiin mm. lahnoja, säynäviä ja särkiä.

Tärkein pyyntikala oli hauki, jota käytettiin paitsi kotitarpeiksi myös kruunun verotavaraksi. Silloin tällöin saatiin pyydyksiin myös siikoja. Edellä mainittujen lisäksi saatiin 1700-luvun puolivälissä annetun ilmoituksen mukaan Mikkelin pitäjässä myös kuhaa, taimenta, ahvenia, pikkumuikkuja eli rääpyksiä ja ankeriaita. Ankeriaita täkäläiset eivät kuitenkin huolineet mielellään saaliikseen "käärmeenä". Kustaa Vaasan aikana lähetettiin jopa Tukholmasta Savoon ankeriaan pyytäjiä. Lohta Mikkelin seudulla ei koskien puutteessa juurikaan saatu.

Kustaa Vaasa pyrki varaamaan parhaat kalapaikat kruunun käyttöön. Esimerkiksi Sairilan kuninkaankartanolla oli kolme kalastuspaikkaa: Visulahti, Siikakoski ja Kyy- eli Läsäkoski, joka oli Mikkelin pitäjän ainoa varsinainen lohenpyyntipaikka.

[muokkaa] Kalastuksen muodot

Ainakin keväisin Mikkelin seudullakin saatiin kalaa hyvin. Tätä todistaa mm. se, että kaloja voitiin jopa käsin poimia tulvalammikoista tai kesäisin kuiville jääneistä haarapuroista.

Ohuiden syysjäiden aikana matalikolla olevia kaloja voitiin pyydystää kolkkaamalla. Siinä kolkattiin nuijalla jään läpi nähty kala tainnuksiin. Kolkkaamalla saatiin hyviä kalasaaliita. Helppo, joissa sekä salmissa käytetty tapa oli sulkukalastus esim. risuista kyhätyn padon avulla. Sulkukalastuksessa käytettyjä pyydyksiä padon lisäksi olivat lippo, havas (= silmälliseksi kudottu pyydysseinä) ja otama eli otava (= sulkuverkko virtapaikan yli). Patoseinämän aukkoihin asetettiin pyydyksiä, joiden nimiä olivat: ruona (= haavasta tehtyjä pusseja, joissa oli kaaret ja kehykset), merta ja rysä eli lana, katiska, haavi (= suuri lippo), atrain, tuulaskopra (tervaksien polttokoura).

Koukkukalastuksen vanhin muoto oli launi eli suora molemmista päistä teroitettu puutikku, jonka keskelle kiinnitettiin perukelanka. Kivikaudella launeja tehtiin kivestäkin. Launiin kiinnitettiin täkykala, jonka isompi kala sitten nieli ja sai launin poikittain kurkkuunsa. Koukkuja tehtiin myös katajan tai koivun oksanhaarukoista ja myöhemmin metallista.

Isommilla vesillä käytettiin myös verkkoja ja toisinaan nuottaakin. Nuotan käyttö oli kallista, ja siksi oli tapana, että useat pienet talot yhdessä kustansivat nuotan ja nuottaveneen. Oma nuotta oli ilmeisesti vain Sairilan ja Kiialan (Moision) kuninkaankartanoilla.

[muokkaa] Kalojen säilöntä

Suurin osa kaloista syötiin tuoreena, mutta usein niitä oli myös säilöttävä, etenkin jos kalaretki oli tehty matkojen päähän. Kalapaikan lähelle saatettiin kaivaa paasilla vuorattu saaliin varastokuoppa. Varminta oli kuitenkin kuivata saalis. Kalat kuivattiin tavallisesti auringonpaisteessa. Suola oli kallista tuontitavaraa, joten sitä koetettiin usein korvata tuhkalla, josta liukeni lipeää säilöntäaineeksi. Suolatut kalat pantiin säilöön suuriin saaveihin. Myös savustamista on voitu käyttää saaliin säilömiseen.


[muokkaa] Metsästys

Metsästys oli aikoinaan kalastuksen ohella tärkein elinkeino. Väinö Voionmaa on todennut metsästyksen olleen suuren elinkeinon, joka "suvun syötti, heimon juotti, esivanhemmat elätti". Ravinnoksi käytettiin etupäässä hirviä, peuroja ja lintuja. Hätätilassa kelpasivat turkiseläimetkin, kuten karhu, orava, metsäsika (eli mäyrä) ja jänis.

Turkiskauppa väheni 1300-luvulla Savilahden erottua Karjalasta, jonka jälkeen riistanpyyntiä harjoitettiin pääasiassa ruoan saamiseksi. Turkiksia tarvittiin kuitenkin yhä mm. veroihin. Tältä ajalta ovat peräisin sellaiset pitkään uudella ajalla käytetyt veroyksiköt kuin veronahka, orava, oravanmaa ja jousi, vaikka turkiksia ei turkiseläinten vähyyden vuoksi enää uuden ajan alussa Mikkelin seudulla esiintynytkään verotavaroiden joukossa. Turkiksia käytettiin kuitenkin edelleen omiksi tarpeiksi vaihdon välineenä. Ne olivat 1500-luvulle saakka savolaisten tärkeimpiä myyntitavaroita, joita vaihdettiin suolaan, aseisiin ym. oman alueen ulkopuolelta saataviin tavaroihin ja rahaan.

Metsästyksessä käytettiin mm. kuoppia, aitauksia, ansoja, käpälälautoja, loukkuja, keihäitä, jousia. Hirviä, ilveksiä, karhuja ja susia varten kaivettiin pyyntihautoja. Erikoinen pyydys oli hangas, jossa kapenevan aitauksen avulla saalis ajettiin hautaan. Susia pyydettiin myös verkoilla. Saalista säilytettiin patsasaitassa tai lintulavassa. Metsästäjän apuna oli koira. Kolkkapoika haki kolkkanuolen takaisin. Suurriistaa metsästettiin usein suuremmalla joukolla. Usein pyydykset asetettiin jonkinlaiseksi kierrokseksi, josta tuli päivämatka eli päiväkunta, kun sen kulki läpi. Myöhemmin tästä tuli mittayksikkö, jonka kehäpiiri oli noin viisi peninkulmaa.


[muokkaa] Kaskiviljely

Kaski samoin kuin pyyntielinkeinot pakotti ihmiset liikkeelle ja edisti samalla uudisasutusta. Mikkelin seudulla kaskeamista oli harjoitettu metsästyksen ja kalastuksen rinnalla jo rautakaudella. Keskiajalla kaskeaminen oli Savon tärkein elinkeino, ja kalastus ja metsästys olivat enää kaskenpolton täydennyksiä. Kaskiviljely oli Savon kivikkoisessa maastossa helpoin viljelystapa. Se kuitenkin kulutti Mikkelin seudulla metsiä niin, että kaskenkaatoon oli lähdettävä yhä kauemmaksi.

[muokkaa] Huhtamenetelmä

Kaskia voitiin viljellä monin tavoin. Alkuaikoina yleisintä oli huhtamenetelmä eli "ylipalo", joka hakattiin hongikkoon, koskemattomaan korpeen. Siinä suuret puut ensin pyällettiin eli kolottiin ja kuorittiin, jotta ne kuivuisivat keloiksi ja olisivat sitten helpompi kaataa tai voitaisiin polttaa kaatamattakin. Pikkupuut ja kelot jätettiin kaatamisen jälkeen kahdeksi vuodeksi kuivumaan ja kolmantena vuotena suoritettiin poltto. Tuli sytytettiin vastatuuleen raiviolle. Joskus polttaminen tehtiin kahtena vuotena peräkkäin, jolloin saatiin enemmän tuhkaa satoisuutta parantamaan. Tämän jälkeen kylvettiin ruis, ja sato saatiin neljäntenä kaatamisen jälkeisenä kesänä. Huhta jätettiin yhden otetun sadon jälkeen hylyksi.

Huhtamenetelmää kaskeamisessa käyttävällä talonpojalla oli oltava useita eri työvaiheissa olevia kaskiraivioita, jos hän halusi korjata sadon joka vuosi. Hänellä oli oltava yksi pykälikkö tai vasta kaadettu kaski, toinen kuivumassa oleva raivio, kolmas poltettava ja neljäs ruista kasvava luhta.

[muokkaa] Tavallinen kaski

Puiden pyältämistä käytettiin huhtamenetelmän lisäksi tavallisessa kaskessa ja erityisessä pykälikkömaatekniikassa. Tällöin pyältämisen tarkoituksena oli kelottamisen ohella muuttaa havumetsä lehtimetsäksi. Lehtimetsän lähellä oleva havumetsä kuivattiin pyältämällä, jonka jälkeen se siementyi lehtipuilla ja alkoi kasvaa lehtimetsää. Näin saatu uusi metsä voitiin kasketa tavallista kaskiviljelytekniikkaa käyttäen.

Huhta- ja pykälikkömaaviljelyksen johdosta Mikkelin seudun metsät muuttuivat vähitellen koivua ja leppää kasvaviksi lehtimetsiksi. Lehti- tai lehtipuuvaltaisiin sekametsiin tehtiin yleisimmin käytössä ollut ns. tavallinen kiertävä kaski. Huhdasta oli otettu yksi ainoa ruissato, tavallisessa kaskessa harjoitettiin jo monivuotista vuoroviljelyä. Samaa kaskea voitiin parhaimmillaan käyttää 6-8 vuotta. Puut kaadettiin keski- tai syyskesällä lehtien ollessa suurimmillaan. Ennen kaatoa alimmat oksat ja pensaat karsittiin ja maa peitettiin tasaisella lehtikerroksella. Lehdet ja puut jätettiin kuivumaan talven yli ja poltettiin seuraavan vuoden keväällä.

Kerran kasketulle alueelle saatettiin myös vetää metsästä isoja puita ja polttaa niitä. Kun palavia kekäleitä ja runkoja vierrettiin telapuita pitkin maassa, saatiin hedelmällistä tuhkaa. Se oli nokista ja silmiä kirvelevää työtä.

[muokkaa] Rieskamaa

Nopein kaskeamistapa oli rieskamaaksi, vierumaaksi tai tulimaaksi kutsuttu kaski. Se tehtiin puolikasvuiseen, aurinkoiseen rinteellä olevaan lehtimetsään. Tämä oli nopein kaskeamistapa. Puut poltettiin samana kesänä kuin ne kaadettiinkin ja apuna käytettiin muualta tuotuja, helposti palavia viertopuita. Sato saatiin vielä saman vuoden syksyllä ja seuraavana vuonna maa voitiin kylvää uudelleen.


[muokkaa] Kylväminen ja sadonkorjuu

Kylväminen aloitettiin möyhimällä maa puisella haarukalla ja siemenet poistettiin kuusen latvasta tehdyllä työvälineellä. Näistä alkeellisista välineistä kehittyi koukkuaatra. Aluksi kaskeen viljeltiin pelkästään ohraa ja naurista. Myöhemmin myös juuresruista, kauraa ja tattaria.

Vilja leikattiin sirpillä, sidottiin lyhteisiin, kuivattiin kuhilaissa ja säilytettiin aumoissa. Puiminen suoritettiin aluksi ravaamalla, jolloin lyhde lyödään seinään. Myöhemmin puitiin riihissä riusoilla (= varstoilla) ja jyvät erotettiin akanoista viskaamalla. Käsikivillä jyvät jauhettiin jauhoksi.


[muokkaa] Lähteet

  • Astuvansalmelta ATK-aikaan. Mikkelin läänin historian opetuspaketti. Tauno Piilola, Martti Pänkäläinen ja läänin kouluosaston työryhmä. Mikkelin lääninhallitus, Mikkelin läänin maakuntaliitto. s. 46-50.
  • Wirilander, Hannele, Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Julkaissut Mikkelin maalaiskunta, Mikkelin maaseurakunta. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1982. s. 177-183.




© Internetix/Mikkeli-seura/Heikki Myyryläinen 1998


Henkilökohtaiset työkalut
Vipuvoimaa EU:lta
Vipuvoimaa EU:lta

Mikkelin seudun
kulttuuriperintöohjelma