Lääninvankila

Nykyinen versio 3. huhtikuuta 2013 kello 09.16

Lääninvankila Linnankadulla

Lääninvankila oli kolmas Mikkeliin rakennetuista julkisista valtionhallinnon laitoksista. Sen suunnitteli intendentinkonttorissa arkkitehti Ernst Bernhard Lohrmann vuonna 1846. Seuraavana vuonna valmistui kaksikerroksinen keltaiseksi maalattu, empiretyylinen vankilarakennus kaupungin etelälaidalle. Sitä ympäröi valkeaksi rapattu korkea kaariaiheinen muuri, joka edelleen toimii vankilan muurina. Vuonna 1883 vankilan rakennukset paloivat. Sen jälkeen (vuosina 1886-88) vankila uusittiin uusrenessanssin tyyliin ja laajennettiin pohjaltaan ristin muotoiseksi rakentamalla uusi kolmikerroksinen itä-länsi -suuntainen tiiliosa. Samalla pääportti siirrettiin Aleksanterinkadulta (nyk. Maaherrankadulta) Linnankadulle. Suunnitelman oli laatinut arkkitehti Thedor Decker. Muuraustyön tekivät ulkopaikkakuntalaiset kiertävät muurariporukat.

Lääninvankilan pitkäaikaisia päälliköitä ennen itsenäisyyttä olivat Ferdinand Selén (1881-98) ja Ivar Myrberg (1899-1927). Myrberg oli kauan kaupungin rahatoimikamarin palveluksessa ja Mikkelin säästöpankin palveluksessa, mm. sen kamreerina vuosina 1910-19 ja toimitusjohtajana vuosina 1920-27. Vankilan alkuaikoina kasakat olivat vartiossa, mutta myöhemmin vankila sai oman henkilökunnan. Vankien monipuolinen ammatillinen toiminta pienensi kaupungin käsityöläisten leipää. Yksi vanki saattoi vuoden kuluessa valmistaa kaupunkilaisille kolmisenkymmentä paria kenkiä ja saappaita. Lääninvankilan elinkautisvankeja käytettiin myös kaupungin rakentamisessa, mm. 1860-luvulla he aukaisivat Rantakadun (nyk. Mannerheimintie) ja kaupungin toisen pääkadun Aleksanterinkadun (nyk. Maaherrankatu). Mikkelin Wiikko-Sanomia kirjoitti elokuussa 1864: "Ikivankien avulla on nyt saatu auki koko Aleksanterinkatu, joka noin Venäjän virstan pituudelta kulkee kaupunnin etelä-päästä pohjois-päähän."

Vuosien 1879 ja 1880 vaihteessa elinkautisvangit siirrettiin pois Mikkelistä. Tämän todettiin vaikuttavan edullisesti kaupungin käsityöläisten työmahdollisuuksiin. Savonlinna-lehti kirjoitti tapahtumasta tammikuussa 1880:

"Jo kauan aikaa ja etenkin viime aikoina on täkäläisessä linnassa harjoitettu varsin monta laatua käsityötä: nikkarin, satulamaakarin, maalarin, vene ja sluupi-mestaria, kalain pyydysten tekijöitä oli niissä miehissä oivallisia, puhumattakaan suutareista. Suutariammatti se tahtoi varsinki viime aikoina kokonaan kääntyä linnan huostaan. Suurin osa kaupunkilaisista teetti kaikki sanottuun ammattiin kuuluvat työt siellä. Sieltä myös useammat seudun maahovilaiset sekä moni ulkopitäjäläinen tilasi kaikki jalkinetarpeensa. Miksi? No siksi että siellä etenki viime aikoina saatiin kelvollista työtä tuntuvasti huokeammalla kuin muualta. Oliko tuo paikkakunnan käsityöläisten typeryys, kun noille niin suuren vallan antoivat? Kysynee joku. Mutta vastaus kuuluu: ei suinkaan. Heillä kun oli vapaa ruoka, kortteeri, ei muuta - no kenen joka elää työstään, maksaa veron, asuu omissa suojissaan kannattaa kilpailla noiden kanssa työn alennuksessa. Nyt kun nuo paikkakunnan käsityöläisten viholliset pois siirrettiin on heillä vapaus jälellä nauttia etujaan."

Vapaa-aikoja varten vangeilla oli oma kirjastonsa jo alkuajoista lähtien. Vankilan yhteydessä toimi myös vankeusyhdistyksen haaraosasto, joka koetti edistää vapautuvien vankien työhönsijoitusta. Vankilassa oli myös oma kirkko.

[muokkaa] Lähteet

• Etelä-Savon rakennusperintö. Kulttuurihistoriallisesti merkittävät kohteet. Etelä-Savon Seutukaavaliitto. Julkaisu 114. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1984. s. 113-114.
• Kuujo, Erkki, Entisajan Mikkeli. Mikkelin kaupungin vaiheita 1838-1917. Oy Länsi-Savon Kirjapaino, Mikkeli 1971. s. 149, 180-181 ja 197.

© Internetix/Mikkeli-seura/Heikki Myyryläinen 1998