Opetus ennen kansakoulua

Nykyinen versio 25. maaliskuuta 2013 kello 12.46

[muokkaa] Savolaisten opintie keskiajalta 1600-luvulle

Keskiajalla ja uuden ajan alussa opintielle haluavien savolaispoikien oli täytynyt hakeutua Suomen etelärannikon kaupunkien kouluihin, sillä Savossa ei vielä 1500-luvulla ollut minkäänlaista koulua. Suomen tärkein koulu keskiajalla oli Turun katedraalikoulu pappien koulutusta varten. Myöhemmin Savon alueelta koulunkäyntiin oli mahdollisuus lähinnä Viipurissa. Myös Porvoossa ja Raumalla oli savolaisten mahdollista käydä koulua.

Keskiajan koulut olivat luostari-, kaupunki- ja katedraalikouluja ja yliopisto-opinnot piti suorittaa ulkomailla, esim. Pariisissa tai Saksan yliopistoissa. 1600-luvulla Ruotsi-Suomen koululaitosta täydennettiin niin, että ensinnä käytiin lastenkoulua, pedagogiota, ja sitten jatkettiin keskikoulua vastanneessa triviaalikoulussa ja kimnaasiksi kutsutussa lukiossa. Suomi sai oman yliopiston Turkuun vuonna 1640.

Keskiajan luostarikouluissa opetettiin munkeiksi tai papeiksi aikoville perustietoja ja latinaa ja Turun katedraalikoulu valmisti pappeja. Varhaiset kaupunkikoulut oli tarkoitettu porvariston kouluttamiseen ja opetus niissä tapahtui äidinkielellä. Keskiajalla opetus oli uskonnollispainotteista ja tuon ajan latinankielen mahdollisimman täydelliseen hallitsemiseen tähtäävää.

1600-luvulla alkoivat uskonpuhdistuksen myötä tulleet periaatteet oman kielen ja kulttuurin korostamisesta ja opetuksen antamisesta pienen eliittiryhmän asemesta koko kansalle kantaa hedelmää. Latinan apukieleksi opetukseen tuli vuonna 1649 ruotsi. Näin otettiin askel klassisten kielten (latina, kreikka, heprea) ylivallan murtamiseen tähtäävällä tiellä.

Korkeampaa opillista sivistystä nauttineista Savon nuorukaisista uuden ajan alusta voidaan mainita vain kaksi Mikkelin kirkkoherran poikaa. Andreas Sigfridin poika Samuel Savonius opiskeli 1500-luvun lopulla Jenassa ja Kööpenhaminassa. Hänestä tuli Helsingin kirkkoherra vuonna 1598. Johannes Michaelisin poika Mikael Savonius opiskeli 1600-luvun alussa Greifswaldin yliopistossa (nimellä Helsingius uuden kotipaikan mukaan) ja Wittenbergissä. Hänestä tuli sittemmin Helsingin koulumestari ja vihdoin Tarton yliopiston professori.

Menneitten aikojen opiskelijoilla oli monia vaikeuksia opintiellä. Koulumatkat olivat pitkiä ja vaativat muuton pois kotoa täysin vieraalle seudulle usein jo hyvin nuorena. Joskus kouluvaroja jouduttiin hankkimaan teinikulkua harrastamalla. Tämä tarkoitti sitä, että teinit (eli opiskelijat) kiertelivät loma-aikoinaan pitäjillä almuja keräämässä. He olivat joskus toivottujakin vieraita maakunnissa tuodessaan uutisia ja esittäessään ohjelmanumeroita. Joskus uutiset saattoivat olla hyvinkin tärkeitä, kuten nuijasodan aikana Rautalammilta Pieksämäelle ja ehkä edelleen Mikkeliin saapuneiden pitäjänteinien kertomukset, jotka raportoitiin linnapäällikölle saakka. Talonpoikaistalosta saatujen varojen lisäksi opiskeluun saatiin avustusta kruunulta. Myös kirkko auttoi köyhiä teinejä.

[muokkaa] Lukutaidon opetus Mikkelin seudulla ennen kansakoulua

Kansan lukutaidon opettaminen ennen kansakoulujen perustamista 1860-luvun lopulla oli lähes yksinomaan kirkon tehtävä. Pappien tuli huolehtia siitä, että seurakuntalaiset oppivat lukemaan. Ehtoolliselle pääsyn ehtona oli kristinopin pääkappeleiden tunteminen ja jos aikoi avioliittoon, oli osattava lisäksi Lutherin katekismus. Vuoden 1686 kirkkolaissa sanottiin: "Ja ei pidä ketän kihlattaman, joka ei taida Lutheruxen Catechismusta eikä ole ollut Herran ehtoollisella".

Aluksi seurakunnan lukkari huolehti lasten ja nuorten lukemisen opetuksesta. Suuremmat seurakunnat palkkasivat lukkarin avuksi koulumestareita. Koulumestarin tehtävänä oli opettaa lukutaitoa niille, jotka papisto rippikoulusta heidän oppiinsa lähetti. Ensimmäinen Mikkelin pitäjän koulumestari oli Josias Soniander, joka mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1699. Hän saavutti työssään tuloksia ja Mikkelin pitäjän nuorison kerrottiin alkavan tottua lukemaan kirjasta. Suuren Pohjan sodan ja isonvihan rauhattomina vuosina lukutaito Mikkelin pitäjässä laantui kuten muuallakin Suomessa. Koulumestaria ei enää Mikkelissä ollut ja uuden tuloa saatiin odottaa lähes sata vuotta.

Maallinen valta kiinnitti huomiota opetuksen ja lukutaidon huonoon tasoon ja kuningas määräsi vuonna 1723 seurakuntien sakon uhalla pitämään huolta siitä, että lapset saisivat vanhemmiltaan tai holhoojilta, lukkarilta tai koulumestarilta opetusta sisäluvun taidossa ja kristinopintuntemuksessa. Määräystä lienee noudatettu, sillä vuoden 1728 piispantarkastuksen pöytäkirjassa sanotaan, että "suuri osa seurakunnan jäsenistä osaa lukea kirjasta". Edistystä Mikkelin pitäjässä tapahtui myös siten, että lukemisen oppiminen järjestettiin niin, että muutamat tavaustaidon oppineet pojat kiersivät kyläkunnissa taitojaan opettamassa. Tilaston mukaan seurakuntalaisista oppi lukemaan viisivuotiskausittain 1732-36 219, 1737-41 272, 1742-46 333 ja 1751-55 217. 1700-luvun loppupuolella innostus lukemaan oppimiseen väheni. Kirkkoherra sai tilanteen vuoksi seurakunnan palkkaamaan jälleen koulumestarin vuonna 1798 opettamaan lukemista pitäjäläisille. Koulumestari kiersi ympäri pitäjää ja oli pari kuukautta kussakin kinkeripiirissä. Etenkin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa suosituilla kiertokouluilla on juurensa koulumestarin työssä. Kiertokoulun suosioon oli merkittävänä syynä se, että se siirtyi kylästä toiseen viipyen tarpeen mukaan muutamia viikkoja kullakin paikkakunnalla koulun toimiessa vanhempien päivittäisen silmälläpidon alaisena. Useilla paikkakunnilla kiertokoulu korvasi vielä pitkälle 1900-luvulle kiinteästi paikallaan olevan kansakoulun.

Kansanopetuksen uudeksi muodoksi muodostui 1800-luvun alussa pyhäkoulu, joka oli kirkon johtamaa. Mikkelin pitäjässä pyhäkoulu sai alkunsa rovasti Arvid Nordquistin myötävaikutuksella toukokuussa 1847. Tehtävän otti hoitaakseen Norolan kylässä asuva rusthollari Antti Paasonen, joka opetti lapsia kotonaan korvauksetta. Pyhäkoulutoiminta laajeni nopeasti 1800-luvun lopulla.

Alkuvaikeuksista selviydyttyä lukutaidossa tapahtui selvää paranemista, vaikkei se vielä kovin laajaa ollutkaan. Myös kansan suhtautuminen koulunkäyntiin muuttui suotuisammaksi 1800-luvun alkupuoliskolla.

Luku- ja kristinopintaitoa kuulusteltiin pappien pitämillä lukukinkereillä, joihin kaikkien oli sakon tai jalkapuurangaistuksen uhalla tultava. Jalkapuurangaistus oli yleisesti käytössä, sillä opetukseen vastahakoisesti suhtautuvia löytyi jatkuvasti.

Lukutaidon ohessa myös kirjoitustaito Mikkelin pitäjässä lisääntyi 1800-luvun alkupuolella. Se oli kuitenkin harvinaista. Mikkelin pitäjän täysi-ikäisistä, yli 15 vuotiaista miehistä, ilmoitettiin 1830-luvulla 4 % kirjoitustaitoisiksi. Kirjoitustaito ei vielä tuolloin ollut kansansivistyksen osana, vaikka jotkut lukkarit ja koulumestarit opettivatkin sitä ylimääräisenä taitona. Vuonna 1854 seurakunnan rovastin tarkastuspöytäkirja kertoo: "Kirjoittamista tapailee melkein jokainen selwä-lukia ja näin wiime-wuosina on oikein erinomainen ja ilahuttava into noussut meidän nuorisossa". Suureksi osaksi kirjoitustaidon yleistymiseen 1800-luvun puolivälissä Mikkelin seudulla vaikutti Mikkelin läänin rahastonhoitaja P. G. Svinhufvud omaperäisillä toimillaan.

[muokkaa] "Vanha kampreeri" Pehr Gustav Svinhufvud

Suomen kolmannen presidentin Pehr Evind Svinhufvudin isoisä Pehr Gustav Svinhufvud (1804-1866) toimi Mikkelissä lääninkamreerina (rahastonhoitajana) 1800-luvun puolivälissä. Hän siirtyi Heinolasta uuteen läänin pääkaupunkiin vuonna 1843. P. G. Svinhufvud, josta rahvas käytti nimeä "Vanha Kampreeri", oli tunnettu kansanvalistusharrastuksestaan ja hän tunsi hyvin mm. juvalaisen suomalaisuusmiehen K. A. Gottlundin. 1800-luvun alkupuolella vain harva virkamies osasi puhua tai kirjoittaa suomea. Vanha kamreeri osasi.

Kamreeri myi ja jakoi ilmaiseksi Gottlundin julkaisemaa suomenkielistä kirjallisuutta torppareille, rengeille ja piioille. Markkinat olivat tähän sovelias ajankohta, koska moni tuli tuolloin raha-asioissa lääninrahastoon. Gottlundille kirjoittamassaan kirjeessä Svinhufvud sanoi odottavansa markkinavieraita Mikkeliin saadakseen "iskeä älyä heidän päähänsä jollei muulla, niin hävyttömyydellä".

Vuonna 1848 Svinhufvud painatti omalla kustannuksellaan kirjoituskaavion, josta pian oli tarpeen ottaa uusia painoksia. Gottlund kertoo "Suomi" -lehdessään tästä hankkeesta leveällä Savon murteellaan, joka hänen mukaansa olisi pitänyt hyväksyä kirjakieleksi:

"Opik kirjuttamaan! Tämän myötä seuraa liitos-lehtenä Opik kirjuttamaan, kivelle painettu kirjoittamisen harjoittamiseksi nuoristossamme. Muuan moamiehillensäk rakas Suomen kielen ja kansan ystävämme, Mikkelin kaupunkissa, on tässä tarkoituksessa toimittanut meijän kautta, tästä, soahaksensak ei ainoastaan 2.000 kappaletta tällaisia kirjoitusmallia, eli esi-kirjoituksia, jakaaksensak heitä, ilman rahatak, pitäjäläisillensäk, ynnä puhasta kirjoitus-paperiaki, tarpeensensak, kullenkin siihen haluavaisellen yrittäjällen, mutta on myöskin samaan kauniin aikomukseen, tässä, lasista tiettänyt 1.000 lekki-hornia - moakunnan hyväksi Mikkelin tienoilla."

Svinhufvud jakoi em. vihkoja kansanihmisille. Vihkon saajan oli kirjoitettava se täyteen, kaiketi myös mallinmukaisia sanoja. Antaessaan uuden vihkon hän keräsi vanhat pois. Tämä pakotti saajat ahkeroimaan. "Suometar" -lehdessä kirjoitettiinkin 27.1.1854, että "Mikkelin kaupungissa asuwa Herra Maakamreeri P. G. Svinhufvud, joka on jokaiselle halulliselle antanut täydelliset kirjoitus-koneet, nim. oiwallisen esikirjoituksensitomuksen walmiiksi wiiwoitettua kirjoituspaperia, kynän mustetta astioinensa, kutsuen sitä paperi wihkoa takaisin tuomaan - nähtäwäksi muka, miten onnistuu opetteleminen - jolloin saapi taas toisen samanlaisen kirjoittamattoman ja niin aina toisensa perästä, siksi kuin oppii". Svinhufvudin yrityksillä oli merkitystä, sillä esimerkiksi yhdessä Mäntyharjun kylässä kirjoitustaitoisten kansanihmisten luku lisääntyi yhdestä kuuteenkymmeneenkuuteen kolmentoista vuoden aikana.

Kansanopetuksesta huolehti tähän aikaan kirkko ja se katsoi karsaasti Svinhufvudin yrityksiä. Veijo Meri kirjoittaa teoksessaan Ei tule vaivatta vapaus. Suomi 1870-1920 (s. 67) pappien suhtautumisesta Svinhufvudiin "Papit eivät tätä kansanvalistustyötä käsittäneet eivätkä sitä siksi hyväksyneet. Kenelle ja mitä taidon saavuttaneet kirjoittaisivat? he kyselivät. Mitä muuta kuin rakkauskirjeitä, juoruja ja parjauksia toisistaan ja toisilleen. Uskonnon tiedotus tapahtui vain yhteen suuntaan ja kaikille sopivat samat tekstit."

Kirjoitustaidon levittämisyritysten lisäksi Svinhufvudilla on sijansa toimissa Mikkelin koululaitoksen hyväksi. Vuonna 1849 Svinhufvud perusti vankilasaarnaaja K. R. Cederwallerin kanssa Mikkeliin käsityöläisten oppipojille sunnuntaikoulun, jonka opetuskielenä oli suomi. Hän myös opetti koulussa. Gottlundille Svinhufvud kertoi kirjeessä vuonna 1849 koulusta: "Pappi Cederwaller ja minä olemme yhdessä järjestäneet 'arkikoulun' sunnuntai-iltapäiviksi kaupungin käsityöläispojille. 19 oppipoikaa käy siellä, ja meillä on heistä hyvät toiveet. Se syntyi aivan äkkiä - sillä Järjestysoikeus ja kirkkoherra olivat turhaan tuumineet asiaa vuosikaudet - ja meidän yksityisellä kustannuksellamme..." "Tammikuun 20:s on sunnuntai, ja kello 3 menen minä kollegaksi omatekoiseen sunnuntaikouluun. Sinun täytyy siis tulla 19:ntenä, jos suinkin voit - niin voit hyötyä koulusta. Siellä opetetaan kaikki suomeksi."

Tarkkaa tietoa ei ole, miten tämä yksityinen koulu toimi. Vuonna 1859 sitten saatiin kaupunkiin kunnallinen sunnuntaikoulu, johon käsityöläismestarien oli lähetettävä oppipoikansa sunnuntaisin oppia saamaan. Myöhemmin erinäisten vaiheiden kautta koulun seuraajaksi muodostui Mikkelin kauppakoulu, joka aloitti toimintansa vuonna 1930.

P. G. Svinhufvudilla on jälkimainetta omavaltaisuudesta. Vuonna 1854 hän nai 20-vuotiaan kauniin aatelistytön oltuaan leskenä kaksi vuotta. Veijo Meren mukaan vanha kamreeri oli tytöstä niin mustasukkainen, että vahti häntä yötä päivää. Pariskunta asui Mikkelin torin laidassa. Kamreeri panetti sen puolen ikkunoihin siniset lasiruudut. Nuori vaimo ei tätä kauan kestänyt vaan lähti viiden vuoden kuluttua synnyttämänsä poika kainalossaan vanhempiensa luo.

Presidentti P. E. Svinhufvudin isä oli syntynyt kamreerin ensimmäisessä avioliitossa ja oli merimies mennessään naimisiin vuoden 1859 lopulla Mikkelissä maanmittausinsinöörin tyttären Olga von Beckerin kanssa. Pehr Evind syntyi vuonna 1861. Kaksi vuotta sen jälkeen hänen isänsä menehtyi laivan haaksirikossa Kreikan saaristossa 27-vuotiaana.

Syyskuun viimeisenä päivänä 1866 vanha kamreeri ampui itsensä mennessään metsästämään nuoremman sisarensa luo Rantakylään. Kamreerin raha-asiat olivat sekaisin. Hän oli velkaantunut pahoin ja Svinhufvudit joutuivat luovuttamaan pakkohuutokaupalla 300 vuotta suvulla olleen Rapolan kartanon Sääksmäellä.

[muokkaa] Triviaalikoulu Mikkelissä 1747-1748

Rahvaanlasten opetus oli ennen koululaitoksen perustamista vanhempien, lukkarin, tovereiden, kiertävän koulumestarin tai pyhäkoulunopettajan jakaman opetuksen varassa. Ensimmäisen kerran säätyläislapset voivat käydä Mikkelissä oppikoulua, triviaalikoulua talvikaudella 1747-1748, jolloin Viipuriin alunperin vuonna 1641 toimi täällä. Tämän jälkeen kesti sata vuotta ennen kuin Mikkelissä sai alkeisopetusta korkeampaa koulutusta.

Isonvihan aikaan triviaalikoulu siirrettiin Viipurista Savonlinnaan, josta se siirrettiin edelleen Lappeenrantaan ja Pikkuvihan jälkeen, "kun wiholliset woittiwat tämänkin kaupunnin, muutettiin koulu, kuninkaallisen käskyn jälkeen 30:nä p. Tammikuuta wuonna 1747, Mikkeliin, jossa se rauhassa alkoi kylwää monen herttaisen siemenen kaswawan nuorison sydämmiin, korkeaoppisen 28.11. määrätyn, Rehtorinsa Rohwessor Bengt Krookin hoidon alla, siksi ku, Riikin-rajasta etemmä' Rantasalmellen kul'etettu sama koulu, wiimen asettui Kuopion kaupuntiin w. 1788" (Koranter 1848, s. 43).

Triviaalikoulun oppilaiksi ilmoittautui Mikkelissä 33 poikaa, joista 23 oli Mikkelin pitäjästä ja loput muualta Savosta. Suurin osa mikkeliläisistä oli Savon jalkaväkirykmentin upseerien lapsia, mutta myös Mikkelin pitäjänräätälin poika Antti Hellberg, suutarin poika Mikko Polark ja lukkarin poika Matthias Peninsulanus kuuluivat koulun oppilaisiin.

Rehtorina toimi maisteri Benediktus Krook (kuoli 1770 Perniön rovastina) ja konrehtorina entinen Helsingin triviaalikoulun opettaja, Mikkelin kirkkoherran veli Henrik Heinricus. Hänen kuoltuaan tammikuussa 1748 uudeksi konrehtoriksi tuli maisteri Nikolaus Agander. Ensimmäisenä kollegana oli Henrik Printz ja toisena kollegana maisteri Karl Brusin.

Mikkeli oli triviaalikoululle vain pysähdyspaikka ja opetusta annettiin käräjätalossa, jota pidettiin kouluksi sopimattomana. Vuonna 1748 koulu siirtyikin Mikkelistä keskeisemmälle paikalle Rantasalmelle opettajineen. Vuonna 1788 koulu siirrettiin lopulliseen sijoituspaikkaansa Kuopioon, jossa siitä tuli aikanaan yläalkeiskouluvaiheen jälkeen Kuopion lyseo. Rantasalmelaiset eivät tätä ruotsinkielistä koulua kovin paljon arvostaneet eikä surreet sen poissiirtoa.

Triviaalikoulun jälkeen seuraavat oppilaitokset Mikkelin seudulle syntyivät vasta 1800-luvun puolivälissä: Mikkelin ala-alkeiskoulu perustettiin vuonna 1847; eräänlaisina yksityiskouluina yrittivät toimintaansa mamselli Favorinin ja varapastori Cederwallerin pientenlastenkoulut vuonna 1845; Antellien neitien tyttökoulu toimi 1854-1914; rouvasväen köyhäinkoulu perustettiin vuonna 1855; sunnuntaikoulu vuonna 1860 (ks. myös lääninkamreeri P.G. Svinhufvudin toimet lasten opettamiseksi).

[muokkaa] Mikkelin ala-alkeiskoulu 1847-1884

Opetusohjelma yhden viikon aikana tunneittain

Poimintoja, Mikkelin ala-alkeiskoulun oppilaiden nimiluettelosta löytyvistä, merkillisistä ihmiskohtaloista.

Mikkeli sai keisarillisen 13.3.1847 annetun käskykirjeen mukaisesti oman ala-alkeiskoulun. Koulu aloitti toimintansa 1.9.1847, jolloin koulunsa aloitti 11 oppilasta. Koulun ensimmäiseksi opettajaksi tuli Savonlinnan yläalkeiskoulun vt. ensimmäinen kollega Adolf Emerik Olsoni. Hänen siirryttyään keväällä 1855 Suomen toisen sotalaivueen pastoriksi saapui uudeksi opettajaksi Heinolan yläalkeiskoulun vt. toinen kollega Elis Wilhelm Grenman, joka toimi koulun opettajana sen loppuun asti. Koulu työskenteli koko olemassaolonsa ajan vuokrahuoneistoissa. Kouluun oli pääsyvaatimuksena Lutherin pienen Katkismuksen osaaminen ulkoa ja välttävä äidinkielen lukutaito. Koulu oli ohjeiden mukaan "niitä lapsia varten, jotka vastaisuudessa aikovat ruveta valtion palvelukseen taikka sellaisia ammatteja harjoittamaan, joissa suuremmassa tai vähemmässä määrin tarvitaan jotain tieteellistä sivistystä."

Vaikka koulu oli periaatteessa yksiluokkainen, jaettiin se tarvittaessa kahteen osastoon, joiden opetusohjelma yhden viikon aikana tunneittain esitetään vasemmanpuoleisessa kuvassa.

Vuoteen 1856 opetuskieli oli ruotsi. Tuolloin annettu säädös määräsi, että "niille oppilaille, jotka eivät taida ruotsinkieltä, pruukataan Suomea opetuskieleksi". Lukuvuodesta 1867-68 alkaen opetus oli yksinomaan suomenkielistä, kun kukaan ei halunnut opetusta ruotsiksi.

Mikkelin ala-alkeiskoulun oppilaiden nimiluettelo on julkaistu Mikkelin lyseon lukuvuoden 1896-97 vuosikertomuksen liitteenä s. 14-23. Oppilasluettelon sivuilta voidaan poimia eräitä merkillisiä ihmiskohtaloita, joita esitetään oikeanpuoleisessa kuvassa:

[muokkaa] Kiertokoulutoiminta Mikkelin maalaiskunnassa

Kiertokoulu oli 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa maaseudulla useille ihmisille ainoa koulu, jota he kävivät. Millainen sitten oli tämä kiertokoulu, jota vieläkin silloin tällöin muistellaan?

Mikkelin maalaiskunnan kansalaisopiston "Tunne kotikyläsi - Tallenna perintöä" -opintopiirin Sairilan koulupiirin perinnetietoutta on koottu työryhmässä vuosina 1984-1991 perinnekirjaan "Sairilan seudun historiaa, perinnettä ja nykypäivää". Perinnekirjaan on koottu tietoja maalaiskunnan kiertokoulutoiminnasta. Tietolähteenä on käytetty Merja Kostamon ja Iiris Matomäen tutkielmaa "Mikkelin maalaiskunnan kiertokoulutoiminnasta 1866-1939". Seuraavassa suora lainaus Sairilan koulupiirin perinnekirjasta (s. 207-208):

"Kiertokoulu seutukunnalla Koulua pidettiin vuorotellen kiertokoulupiirin taloissa. Tavallisesti opetus tapahtui talon tuvassa tai kamarissa. Varsinaisia koulurakennuksia ei ollut. Koulukalustoon kuuluivat penkit, pöydät, kirja-arkku, soittokello, urkuharmoni ja musta taulu. Kiertokoulutoiminnan loppuvaiheessa kouluilla saattoi olla jopa jonkinlaiset pulpetit. Mikkelin maaseurakunnan kiertokoulujen opetusvälineistä mainitaan Palestiinan ja Suomen seinäkartat, lukukirjat, kirjoitus-, viiva- ja laskuvihkot, raamatulliset kuvat (kuvataulut), helmitaulu sekä rihvelitaulut ja kynät.

Oppikirjoina käytettiin mm. Jaakko Länkelän lukukirjoja, Topeliuksen Luonnonkirjaa ja Maammekirjaa, Leinbergin Biblian historiaa, katekismusta ja koraalivirsikirjaa. Kansakoulujen yleistyessä myös kiertokoulujen oppikirjat monipuolistuivat, koska kiertokoulut saattoivat käyttää samoja oppikirjoja kuin kansakoulutkin.

Kiertokoulujen ylin johto oli hiippakunnan tuomiokapituleilla. Koulujen toimintaa valvoivat piispa ja tuomiokapituli, lääninrovasti, kirkkoherra ja muu papisto.

Opettajien koulutukseen ei kiertokoulun alkuaikoina kiinnitetty paljoakaan huomiota. Mikkelin maaseurakunnan kiertokoulujen ohjesäännössä v. 1891 suositellaan, että opettajan tulisi olla kristillisen mielenlaadun sekä hyvät tiedot ja taidot omaava henkilö.

Kiertokoulutoiminnan tehostuessa opettajien koulutukseen kiinnitettiin yhä enemmän huomiota. Opettajilta alettiin vaatia kiertokoulunopettajaseminaarin suorittamista. Seminaarien lisäksi Mikkelin maaseurakunnan kiertokoulunopettajat olivat osallistuneet erilaisille kesäkursseille, osa oli suorittanut vain kansakoulun jatkokurssin tai opistotasoisia kursseja.

Seurakunta hankki myös opettajille opetusoppaita ja muuta alan kirjallisuutta, jotta opettajat saattoivat kehittää opetustaitojaan.

Opettajien sosiaalinen asema oli yleensä heikko. Velvollisuuksia oli paljon, mutta oikeuksista ei juuri puhuttu. Lisäksi opettajat olivat epäyhtenäinen ja ammatillisesti valveutumaton joukko, joka ei kyennyt ajamaan omia etujaan. Suurin osa Mikkelin maaseurakunnan kiertokoulunopettajista oli talollisten tyttäriä.

Opettajien palkat olivat heikot ja he kokivat opetustyön raskaaksi koulun kiertävän muodon vuoksi. Kiertokoulutoiminnan alkuvaiheessa rahapalkan lisäksi käytettiin yleisesti myös luontaisetuja ja viljapalkkaa. Kiertokoulunopettajien tulevaisuus turvattiin, kun he saivat eläkeoikeuden vuonna 1924.

Mikkelin maaseurakunnan kiertokoulujen oppiaineina olivat uskonto (raamatunhistoria, katekismus ja kristinoppi), lukeminen, kirjoittaminen, laulu ja laskento. Näiden aineiden lisäksi saatettiin kiertokoulussa opettaa piirustusta, käsitöitä, liikuntaa, leikkiä ja havainto-oppia. Edellä mainittujen aineiden opettaminen oli täysin riippuvaista opettajasta. Kiertokoulujen alkuvaiheessa yleisin opetusmenetelmä oli ulkoluku, mutta opetuksen tehostuessa alettiin kiinnittää huomiota yhä enemmän tehokkaisiin ja tarkoituksenmukaisiin opetusmenetelmiin.

Yleisin oppimistulosten arviointimuoto oli ns. symbolijärjestelmä. Symboleina olivat X- merkit, puoliristit, viivat ja niiden pisteyhdistelmät. Arvostelu merkittiin lukuseteleihin ja kiertokoulujen nimiluetteloihin. Mikkelin maaseurakunnan kiertokouluille annetuissa ohjesäännöissä suositeltiin myös numeroarvostelua 1-4.

Kansakouluasetuksen antamisen jälkeenkin kansakoulujen kasvu oli vielä hidasta. Samaan aikaan kiertokoulujen oppilasmäärät kasvoivat nopeasti. Eniten Mikkelin maaseurakunnan kiertokouluissa oli oppilaita v. 1898-1921. Oppivelvollisuuslain voimaantulo käänsi oppilaiden lukumäärän jyrkkään laskuun. Kiertokouluoppilaiden koulunkäynti oli kuitenkin hyvin epäsäännöllistä. Osallistuminen kiertokoulun antamaan opetukseen oli 1900-luvun alussa Mikkelin maaseurakunnassa yleisempää kuin kansakoulussa käynti. Kun kansakoulut yleistyivät, siirtyivät oppilaat yhä enemmän niihin ja kiertokoulujen toiminta vähitellen lakkasi.

Piispantarkastuspöytäkirjojen mukaan kiertokouluopetus lisäsi lasten lukutaito huomattavasti. Kiertokouluissa lapset oppivat tarvittavat perustaidot siirtyäkseen kansakouluun. Mikkelin maaseurakunnassa kiertokoulun tärkeä kansanopetustehtävä jatkui vuoteen 1939 asti jolloin viimeinen kiertokoulu lakkautettiin".

[muokkaa] Lähteet

• Astuvansalmelta ATK-aikaan. Mikkelin läänin historian opetuspaketti. Tauno Piilola, Martti Pänkäläinen ja läänin kouluosaston työryhmä. Mikkelin lääninhallitus, Mikkelin läänin maakuntaliitto. 1987.
• Koranter, A.G., Kertoelma Suur-Sawosta eli Mikkelistä. Mikkelissä, 1848 I. Cederwaller poikineen A.F. Cederwallerin kustannuksella. Jäljennetty Mikkelin kaupunginhallituksen toimesta 1948.
• Kuujo, Erkki, Entisajan Mikkeli. Mikkelin kaupungin vaiheita 1838-1917. Oy Länsi-Savon Kirjapaino, Mikkeli 1971.
• Meri, Veijo, Ei tule vaivatta vapaus. Suomi 1870-1920. Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu 1995.
• Mikkelin lääni 150 vuotta. Juhlajulkaisu läänin täyttäessä 150 vuotta. Itä-Suomen Instituutti A:7. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1981.
• Mikkelin maalaiskunnan kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 30. Toimittanut Teppo Vihola. Kustantajat Mikkelin maalaiskunta ja maaseurakunta. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1992.
• Pirinen, Kauko, Savon historia II:1. Rajamaakunta asutusliikkeen aikakautena 1534-1617. Kustannuskiila Oy. Sisälähetysseuran kirjapaino Raamattutalo, Pieksämäki 1982.
• Sairilan seudun historiaa, perinnettä ja nykypäivää. Painopaikka Valiokopio Ky., Mikkeli 1991.
• Varsta, Matti, Mikkelin kaupungin markkinat loistokautenaan 1838-1867. Taloushistoriallinen tutkielma. Kustantanut Mikkelin kaupunki. Keravan Kirjapaino, Kerava 1946.
• Wirilander, Hannele, Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Julkaissut Mikkelin maalaiskunta, Mikkelin maaseurakunta. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1982.

© Internetix/Mikkeli-seura/Heikki Myyryläinen 1998