Nuijasota Savossa

Nykyinen versio 25. maaliskuuta 2013 kello 11.47

1500-luvun lopussa Suomessa käyty nuijasota on saanut nimensä talonpoikien alkeellisista aseista. Nuijasota on ollut jo vuosisatojen ajan Algot Scarinista (1746) ja Yrjö Koskisesta (1857) aina nykyisiin Heikki Ylikankaaseen ja Paavo Haavikkoon suomalaisen historiantutkimuksen eräänä tärkeimmistä kohteista.

[muokkaa] Valtataistelu Ruotsissa 1500-luvun lopulla

Ruotsi ajautui sisäpoliittiseen kriisiin 1580-luvulla, kun hallitsijan yksinvaltaan tähtäävät ja toisaalta ylimystön piirissä kehittyneet ylimysvaltaiset periaatteet joutuivat vastakkain. Juhana III pyrki vähentämään veljensä Kaarle-herttuan valtaa. Kriisiin liittyi myös ulkopoliittisia kytkentöjä. Juhana III:n poika Sigismund, joka oli katolinen, nousi Puolan kuninkaaksi elokuussa 1587. Juhana halusi Sigismundin myös Ruotsin kuninkaaksi, mutta tämä jäi mieluummin Puolaan, ja Ruotsin valtaistuin jäi tyhjäksi Juhanan kuoltua 17.11.1592. Ruotsia jäi johtamaan seitsenhenkinen ylimysneuvosto, ja valtakunnan väliaikaisena johtajana toimi Kaarle-herttua. Sigismund kuitenkin laillisena hallitsijana saapui ottamaan Ruotsin kruunun vastaan syksyllä 1593. Tätä ennen (Upsalassa helmikuun 25. päivänä 1593) Ruotsi joutui määrittelemään kantansa luterilaisuuden ja katolisuuden välillä. Eriuskoisilta kiellettiin pääsy uskonnon harjoitus ja vain luterilaiset pääsivät Ruotsissa virkoihin. Sigismund ei kuitenkaan noudattanut Upsalan päätöksiä vaan noudatti seurueineen paavillista politiikkaa.

Patsas kaatuneiden nuijamiesten muistolle.

Sigismundin ja Kaarle-herttuan lisäksi Ruotsin ylimmästä vallasta haaveili aatelisto. Suomen aateliston asema vuosina 1570-1595 Venäjää vastaan käydyn 25-vuotisen sodan aikana tullut aikaisempaa itsenäisemmäksi. Suomalaiset toivoivat Sigismundin hallitsemaa Ruotsi-Puolan personaaliunionia, sillä silloin kuningas olisi riittävän kaukana, mutta samalla liitto Puolan kanssa toisi Ruotsille painoarvoa, jolla olisi käyttöä Venäjää vastaan.

Suomen vaikutusvaltaisin mies oli käskynhaltija, ylipäällikkö rautamarski Klaus Fleming, jonka välit Kaarle-herttuaan huononivat vuonna 1592 herttuan oltua tyytymätön Flemingin työhön sodankäynnin johdossa. Juhanan kuoltua vastakohtaisuudet kärjistyivät lisää. Fleming oli vanhan kuningasvallan kannattaja ja asettui tukemaan Sigismundia Ruotsin kuninkaaksi eikä hän suostunut ottamaan käskyjä vastaan Ruotsista. Sigismundin palattua Puolaan syksyllä 1594 Kaarle-herttua kutsui valtiopäivät koolle Söderköpingiin syksyllä 1595. Siellä hän valtaneuvoston kanssa liittoutuneena ja yhteiseen rahvaaseen vedoten sai aikaan päätöksen joilla katolisiin omaksuttiin entistä kielteisempi kanta. Kaarlen ja Flemingin sekä Suomen aateliston välit menivät kokonaan poikki, kun suomalaiset eivät halunneet myöntyä Söderköpingin valtiopäivien päätökseen Kaarlen valtionhoitajuudesta.

[muokkaa] Nuijasodan alkuvaiheet

Suomen talonpojat olivat 1590-luvulla erilaisten sotilasrasitusten väsyttämiä. 25-vuotisen sodan seurauksena tulivat kutsunnat eli väestönotot. Sota toi mukanaan myös verotuksen kiristymisen. Sotajoukkojen huolto oli 1590-luvulla eräs entisajan sodankäynnin vaikeimmista ongelmista. Sotaväen huoltojärjestelmä oli linnaleiri. Sodan rasitusten lisäksi huonot satovuodet koettelivat Savon asukkaita. Huovit ja sotilaat mellastelivat linnaleiressään vaatien köyhtyneeltä maakunnalta saataviaan. Ulkopuolinen kiihotus Kaarle-herttuan taholta alkoi vaikuttaa yllyttäen savolaisia kuningas Sigismundia vastaan. Valittajia Tukholmassa kulki mm. Visulahdesta. Klaus Flemingiä vaadittiin pois samoin kuin linnaleirirasitusta. 25-vuotisen sodan päättyessä vuonna 1595 kaikki sodanaikaiset rasitukset eivät lakanneet vastoin talonpoikien odotuksia.

Nuijasota alkoi kahakointina ja ratsutilojen hävittämisellä Pohjanmaalla syksyllä 1596. Nuijasodan ensimmäinen kahakka käytiin Isossakyrössä 25.11.1596. Joulukuun puolivälissä laadittiin sotasuunnitelma, jonka mukaan nuijin, kirvein, keihäin, jousin ja muutamin pyssyin aseistautuneen kapina-armeijan oli tarkoitus edetä kolmea reittiä Turkuun päämääränään Klaus Flemingin vangitseminen. Pääjoukko eteni Hämeenkankaan lävitse Ylä-Satakuntaan ja edelleen kohti Turkua. Läntinen rannikko-osasto marssi kohti Ulvilaa ja itäiset nuijajoukot kiersivät Rautalammin kautta molemmin puolin Päijännettä kohti Varsinais-Suomea.

Ensimmäisenä joutui Flemingin joukkojen kanssa vastatusten läntinen osasto, jota johti Pentti Pouttu. Aksel Kurjen johtama 300-päinen harjoitettu ratsastuslippue voitti nuijamiesjoukon Ulvilassa. Jaakko Ilkan johtama pääjoukko eteni ilman vastusta Nokialle, missä Klaus Flemingin johtamat 3000 miestä iskivät yhteen 2500 miestä käsittäneen nuijamiesjoukon kanssa uudenvuoden aattona. Taistelu kesti koko päivän. Lopulta Fleming kehotti nuijamiesten joukkoja antautumaan luvaten rivimiehille esteettömän kotiinpääsyn. Suuri osa nuijamiehistä päättikin hyvissä ajoin ja vaivihkaa jättää leirin. Pakohanke tuli kuitenkin ilmi, ja Flemingin ratsujoukot tavoittivat pakenijat. Puolisen tuhatta talonpoikaa surmattiin pakoretkellä Nokialta kohti Jalasjärveä. Kapina-armeijan päällystö tavoitettiin Pohjanmaalla ja mestattiin tammikuun lopulla 1597.

Martti Vilpunpoika Tuomaalan johtama kolmas joukko saapui Rautalammille mukanaan pohjalaisen Hannu Fordellin kirje, jonka hän oli tehnyt Kaarle-herttuan nimissä. Siinä kehotettiin lähettämään mies talosta hänen mukanaan Turkuun. Palkkiona olisi viiden vuoden verovapaus. Rautalammilla oltiin innokkaita liittymään kapinaan mukaan. Kuusi Tuomaalaan miestä jäi Rautalammille jatkamaan yllytystä.

Kansanrunossa kuvataan kansannousua seuraavalla tavalla:

……joilla huovia hosuvat,

ryyttäriä rytkyttävät (ryyttäri = ratsumies)

……veri parskui paidan päälle,

suolet sinkoili sisältä,

ryyttäreistä ryvetetyistä,

huoveista honotetuista.

Rautalammin kapinoitsijoihin liittyivät nimismies Matti Leinonen ja Laukaan kirkkoherra Eerik Maunuksenpoika, joka aiemmin oli työskennellyt Juvalla. Rautalampilaiset lähtivät Päijänteen kahta puolta etelää kohti. Itäpuoliset vaelsivat Sysmään, josta sysmäläisillä kasvanut joukko taivalsi Mikkelin tienoille.

[muokkaa] Kapina leviää Savoon

Savossa nuijamiesten liikehdintä alkoi joulukuussa, ja tammikuun alussa Sysmän kautta saapuvat rautalampilaiset ja sysmäläiset joukot saapuivat Mäntyharjun Toivolan kautta Liukkolaan (Otavaan) Mikkelin eteläpuolelle nostaen samalla mukaansa eteläsavolaisia. Liukkolaan saapunut 300 miehen vahvuinen nuijajoukko oli kokonaan talonpoikainen ja lukutaidoton.

Toinen rautalampilainen nuijajoukko saapui tammikuun 10.päivän tienoilla Pieksämäen, Vuorenmaan ja Kaitaisten kautta Joroisiin. Savolaisia talonpoikia liittyi koko ajan joukkoon. Rautalammilta lähtiessä joukon vahvuus oli vain 70 miestä, mutta Joroisissa jo 400. Pohjalaisia piti tietojen mukaan tulla lisää ja mukana olisi mm. Eerik XIV:n ja Kaarina Maununtyttären poika Kustaa. Tämän nuijajoukon johtajina olivat sotamiehet Pekka ja Paavo Paalanen sekä Eskil Uttermark = "Erämaan Esko", joka oli entinen Aksel Kurjen ratsulähetti. Talonpoikaisjohtajia olivat rautalampilainen Tahvo Niskanen ja tavinsalmelainen Olli Möykkynen.

Savonlinnan isäntänä toimi nuijasodan aikaan Gödik (eli "Kyötikkä") Fincke, joka oli Kustaa Fincken poika. Hän jäljennytti Nuijasodan kirjeet huolellisesti kopiokirjaansa. Se onkin erittäin hyvä lähde nuijasodan Savon tapahtumien selvittämisessä. Gödik Fincke varoitteli ensitöikseen metelistä kuultuaan hämäläisiä ja savolaisia niihin ryhtymästä.

Fincke toimi nopeasti kuultuaan nuijamiesten kerääntymisestä Savoon. Heti saatuaan tiedon nuijamiesten saapumisesta Mikkeliin Fincke kehotti Suur-Savon voutia Kustaa Olavinpoikaa nostamaan Juvan talonpojat aseisiin ja lähetti itse viestikapulan kiertämään kutsuen lähiseutujen talonpoikia aseisiin mutta jokseenkin turhaa. Fincke huomasi pian, että tilanne oli pahempi kuin hän oli odottanut ja hänen luottamuksensa Savon talonpoikiin romahti. Fincken oli turvauduttava linnaväkeensä (n. 40 kpl),. Lisäksi Fincke otti käyttöönsä Käkisalmen linnaväkeen kuuluneet Pien-Savon lippukunnan jalkamiehet (n. 40 kpl), jotka oleskelivat kotiseuduillaan.

Käkisalmen ylipäällikkö Arvid Henrikinpoika Tavast lähetti kiireesti apujoukkoja linnanväkensä huollon turvaamiseksi. Käkisalmen kannalta Suur-Savon kapina oli paha, koska Suur-Savosta kannettiin linnan ylläpitoon apuveroja. Retkikunnan johtoon määrättiin ratsuväen neljännesmestari Pietari Paavalinpoika Juusten ja jalkaväkeä johti Ambrosius Heikinpoika. Miesmäärältään pieni retkikunta saapui Juustenin johdolla 15.1. Rantasalmelle, jota ennen Juusten oli lähettänyt Ambrosiuksen Savonlinnaan tykkejä hakemaan.

Viipurin linnan päällikkö Matti Laurinpoika Gruus lähetti hänkin Savoon 100 huoviratsumiestä Matti Klaunpoika Hästeskon johdolla ja vielä 100 miehen hakapyssyosaston, jossa oli skottilaisia palkkasotilaita.

Joroisten nuijajoukko oli lähtenyt etenemään ja saapui 12.1. Rantasalmelle. Joroisten ja Mikkelin suunnalta tulevien nuijamiesten oli tarkoitus kohdata Rantasalmen Parkuinmäessä. Tavoitteena oli saartaa Savonlinna ja pakottaa se antautumaan piirityksen voimalla. Fincke pelkäsi nuijamiesten käyttämää nälkäsaartoa, sillä linnan voimavarat olivat kehnot käsittäen vain 38 tynnyriä ohraa ja 2 tynnyriä ruista. Seuraavana päivänä Fincke lähetti noin 100 miestään alipäällikkönsä Simo Olavinpojan johdolla nuijamiehiä vastaan.

[muokkaa] Nuijamiehet jäävät tappiolle Savossa

14.1. ja 15.1. käytiin nuijasodan ainoat varsinaiset taistelut Savossa. Pia Puntasen mukaan näiden jälkeisiä tapahtumia voidaan kutsua vain teurastuksiksi. Putkilahdella ja Härkälässä käydyissä taisteluissa kaatui yli sata Rautalammin ja Joroisten miestä. Fincken alipäällikkö Hannu von Oldenburg kanssa Kolkontaipaleelle ja 14.1. Putkilahdella hän karkotti sieltä Joroisten nuijamiesten kärkijoukon. Simo Olavinpoika voitti 14.1 Juvan Härkälän kahakassa nuijamiehet, joita kaatui noin sata. Tällä välin Ambrosius Heikinpoika oli noutanut Savonlinnasta tykit ja saapui Putkilahdelle 15.1. kahakoiden Hannu von Oldenburgin joukkoihin liittyneenä nuijamiesten kanssa. Nämä pääsivät melkein kaikki pakoon. Joroisten nuijamiesten karkottaminen teki lopun kapinasta Rantasalmella ja säikäytti takaisin Tavinsalmen talonpojat, jotka olivat tulossa 350 miehen vahvuisena etelään. Fincke sai Joroisten nuijamiesten tappiosta niin paljon itseluottamusta, että käännytti Käkisalmesta tulevan uuden apujoukon takaisin.

Suur-Savo oli kuitenkin yhä kapinoinnissa ilmiliekeissä. Putkilahdelta alkoi edetä 120 ratsumiestä kohti Juvan Koikkalaa. Pari sataa hämäläistä Mikkelin kirkolle kokoontuneesta joukosta oli palannut takaisin kotiinsa. Kapinoitsijoiden lukumäärä Juvalla kasvoi valtavasti. He suunnittelivat jopa Viipurin linnan valtaamista. Juvan nuijamiehet taltutettiin juonitteluilla ja suostutteluilla. Lisäksi nuijamiesten uskoa heikensi 21.1. tapahtunut Remojärven verilöyly. Siellä Fincken ratsumiehet olivat tuikanneet tuleen entisen voudin Lassi Pietarinpojan talon, jossa nuijamiehet nukkuivat. Palavasta talosta ulos pyrkivät surmattiin ja loput nuijamiehet paloivat talon mukana. On epäselvää kuinka paljon nuijamiehiä sai tässä surmansa. Paavali Juusten ilmoitti ensin 60 nuijamiehen kaatuneen, mutta muutti luvun pian sadaksi. Vouti Lassi Pietarinpojan poika vietiin teilattavaksi ( = kappaleiksi hakattavaksi ja mestattavaksi) Mikkelin kirkolle.

[muokkaa] Mikkelin verilöyly

Juvan jälkeen oli jäljellä vain Mikkeli kapinoitsijoineen. Liukkolaan (Otavaan) Mikkelin lähelle kokoontuneiden 300 hämäläisen ja savolaisen miehen johtajana oli rautalammilainen lampuoti Tapani Hänninen, josta Juusten käytti ilmausta: "pikemminkin lurjus ja sikopaimen kuin eversti."

Viipurista oli saapunut Mikkelin seudulle lähes 40 Anders Boijen lipulliseen kuuluvaa ratsumiestä, jotka joutuivat Liukkolan nuijamiesten kanssa taisteluun jossakin Mikkelin lähellä ja pakenivat turvaan Sairilan kartanoon. Samoihin aikoihin Juvalla toiminut sotaväki siirtyi Mikkeliin. Pietari Paavali Juusten johti Käkisalmen ratsumiehiä ja Hannu von Oldenburg ja Ambrosius Heikinpoika jalkaväkeä. Sotaväki leiriytyi Sairilaan, jonne Boijen lipulliset eivät olleet vielä ehtineet. Nuijamiehet olivat tuolloin lähtemässä Sysmään päin, jonne Klaus Flemingin joukot olivat tulossa kostoretkelle. Eräs ilmeisesti Pellosniemeen kuuluvalta läänitysalueelta kotoisin oleva nostoväkeen kuulunut Paavo Tuomahainen loikkasi nuijamiesten puolelle ja houkutteli osan heistä takaisin Boijen huoveja kukistamaan. Nuijamiehet eivät tienneet pääarmeijan jo saapuneen Sairilaan.

Sotaväki piti jumalanpalvelusta Sairilan kartanossa sunnuntaina 23.1.1597. Saarnan jälkeen ilmoitti rehua keräämässä ollut partio nähneensä nuijamiesten lähestyvän Mikkelin kirkonkylää. Sotajoukko lähti liikkeelle ja tapasi nuijamiehet Savilahden kirkkoherran pappilassa, josta kirkkoherra Hannu Mikonpoika oli ilmeisesti paennut Rautalammelle ja jättänyt pappilan oman onnensa nojaan. Nuijamiehiä oli vähemmän kuin sotaväkeä, mutta heillä oli hyvät puolustusasemat Kenkäveron saaressa, rakennusten ympäröimällä umpipihalla, jonka suojassa he pitivät jonkin aikaa urheasti puoliaan. Koska piiritys ja hyökkäys pappilaan olisi vaatinut sotaväeltä melkoisia uhrauksia, kuulutti Pietari Paavalinpoika Juusten vastustajilleen, että hän polttaisi heidät suojaukseensa, elleivät he antautuisi. Mikäli nuijamiehet antautuisivat, saisivat he pitää henkensä ja palata kotiinsa. Nuijamiehet valitsivat antautumisen.

Pietari Paavalinpoika Juustenilla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan pitää lupaustaan. Kun antautuneet nuijamiehet olivat kerääntyneet pappilan edustalle ja laskeneet aseensa, huovit teurastivat heidät kaikki johtajaa lukuunottamatta. Yli 200 talonpoikaa tapettiin keihäillä, miekoilla, hakapyssyillä ja kirveillä. Tapani Hänninen vietiin Käkisalmeen tuomittavaksi. Paavo Tuomahainen kuoli verilöylyssä, mutta hänet vietiin varoitukseksi vielä teilattavaksi Mikkelin kirkonmäelle nykyisen Kivisakasti luo.

Tähän verilöylyyn päättyi nuijamiesten kapina Suur-Savossa. Levottomuudet Mikkelin pohjoispuolella jatkuivat vielä pari kuukautta. Huhtikuun alussa oli koko Savo saatu rauhoittumaan. Talonpojilta otettiin vala, jossa he vakuuttivat uskollisuuttaan lailliselle vallalle.

[muokkaa] Nuijasodan loppuselvittely

Nuijasodan loppuselvittely tapahtui Pohjanmaalla. Pohjanmaan väestö oli katkera eteläpohjalaisten nuijamiesten kohtalosta ja aloittivat uuden kansannousun. Pieniä voittoja saavuttaen 3000-4000 miehen vahvuiseksi kasvanut nuijamiesten joukko kokoontui vouti Israel Laurinpojan johdolla jälleen Kyrön kirkolle lähteäkseen kohti etelää. Klaus Fleming lähti taas joukkoineen kohti Pohjanmaata. Nuijamiesten ja Flemingin joukkojen lopullinen yhteenotto tapahtui Kurikan ja Ilmajoen välisessä Santavuoren maastossa, jossa Flemingin joukot onnistuivat lyömään talonpojat 24.2.1597. Sadat talonpojat saivat surmansa ja puolisen tuhatta otettiin vangiksi.

Fleming kuritti talonpoikia kovalla kädellä ja päästi joukkonsa ryöstelemään, mutta vapautti lopulta suurimman osan Santavuorella ottamistaan vangeista. Hän ei uskaltanut ryhtyä laajoihin joukkoteloituksiin, koska parhaillaan olivat käynnissä Arbogan valtiopäivät, joilla oli merkitystä hänen asemaansa. Oli tehtävä valinta Sigismundin ja Kaarle-herttuan välillä. Ruotsissa sotaväki siirtyi Kaarlen taakse. Suomessa sen sijaan aatelisten ja ratsmiesten liitto kesti. Sigismundin kannattajan Klaus Flemingin ja Kaarle-herttuan yhteenotto oli selviö. Fleming kuitenkin kuoli 13.4.1597 sairaskohtaukseen.

Suomen aateliset valitsivat Flemingin seuraajaksi Suomen käskynhaltijaksi Narvan siihenastisen käskynhaltijan ja Savon kihlakunnan herran Arvid Eerikinpoika Stålarmin. Stålarm oli myös Mikkelin Moision herra. Syyskuun alussa Kaarle-herttua purjehti Turkuun ja sai haltuunsa Turun linnan 30.9.1597. Stålarm siirtyi Viipuriin ja Kaarle nimitti Turun linnan herraksi kannattajansa Klaus Hermaninpoika Hornin. Kaarlen lähdettyä Turusta lokakuun lopussa Stålarm joukkoineen sai jälleen Turun linnan haltuunsa. Sigismundin ja Kaarlen lopullinen välien selvittely tapahtui syyskuussa 1598 Lindköpingin edustalla. Kaarle voitti taistelun täydellisesti, ja Sigismund ja Kaarle tekivät muodollisen sovinnon.

Suomen aatelisto ei kuitenkaan vieläkään ollut alistunut lopullisesti Kaarlen valtikan alle. Elokuussa 1599 Kaarle saapui jälleen Suomeen ja löi Alastarossa suomalaisten joukot. Viimeisenä Kaarlelle antautui Viipurin linna. Kaarle kosti Suomen aatelille, ja Suomen aatelin itsenäinen asema päättyi. Vaikka Kaarle voitti, ei talonpoikien asema parantunut.

[muokkaa] Talonpojan kohtalo

Nuijasodassa kaatui arviolta 2000-3000 talonpoikaa. Vastapuolen tappiot olivat hyvin vähäiset. Taistelujen jälkeiset ryöstelyt nostivat myös talonpoikien aineelliset tappiot suuriksi. Sodan jälkeen oli Savossa ja paikoin Pohjanmaalla noin puolet taloista kokonaan tai osittain autioituneina. Nuijasodan lisäksi autioitumiseen vaikutti 25-vuotinen sota ja 1600-luvun alkuvuosien pahat katovuodet. Autiotiloja siirtyi paljon aatelin ja varakkaampien talonpoikien haltuun.

Nykyisen Mikkelin maalaiskunnan alueella oli nuijasotaa seuraavana vuonna autiona 44 % tiloista. 2288 tilasta oli veronmaksukyvyttömiä yli 1000. Seuraavina vuosina autioituminen yhä lisääntyi. Vuonna 1603 autiona oli peräti 74 % kaikista tiloista. Sotakausi jätti pysyvän jälkensä Mikkelin pitäjän maanomistusoloihin: sotilasasutus ja kartanoiden muodostuminen alkoi.

Kaarlen aika ei tuonut lainkaan helpotuksia talonpojan asemaan, vaikka he olivat Kaarlea tukemalla hakeneet oikeutta maassa. Pikemminkin päinvastoin. Kaarle oli vain käyttänyt talonpoikia hyväkseen voittaakseen valtataistelun. Kaarlen aikana talonpoikien asema oli itse asiassa kurjimmillaan koko Vaasa-kaudella. Katovuosien lisäksi talonpoikien ahdinkoa lisäsi Kaarlen aiheuttamien Puolan selkkausten vaatimat ylimääräiset verorasitukset. Verotuksen lisääntymisen ohella Baltian sota aiheutti väenottojen lisääntymisen. Kaarlen kausi ei tuonut myöskään mitään helpotusta eniten ärtymystä aiheuttaneeseen ongelmaan, linnaleirirasitukseen.

Baltian sota sai aikaan sen, että Kaarle antoi baltialaiselle aatelille läänityksiä Suomesta. Tämä aiheutti sosiaalisen ja kansallisen vaaran. Baltiassa vallitsi maaorjuus ja Suomeen tulleet baltialaiset kohtelivat suomalaisia vapaita talonpoikia samalla tavalla. He lisäsivät laittomasti läänitystensä talonpoikien verotusta, vaativat ylen määrin raskaita päivätöitä ja karkottivat talonpoikia näiden omilta tiloilta laajentaakseen omia omistuksiaan.

[muokkaa] Lähteet

• Astuvansalmelta ATK-aikaan. Mikkelin läänin historian opetuspaketti. Tauno Piilola, Martti Pänkäläinen ja läänin kouluosaston työryhmä. Mikkelin lääninhallitus, Mikkelin läänin maakuntaliitto. 1987. s. 122-128.
• Keränen, Jorma, "Kustaa Vaasa ja uskonpuhdistuksen aika". Suomen historian pikkujättiläinen. Päätoimittaja Seppo Zetterberg. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1987. s. 157-166.
• Puntanen, Pia - Särkkä, Taru, Nuijasota Savossa. Kaskiviljelijän kannanotto yhteiskunnan murrokseen. Mikkelin läänin maakuntayhtymä. Julkaisu 23: 1995. Mikkeli 1995.
• Wirilander, Hannele, Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Julkaissut Mikkelin maalaiskunta, Mikkelin maaseurakunta. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1982. 196-200.

[muokkaa] Kuvaus

• Yrjö Koskisen kuvaus Suur-Savon pappilan verilöylystä 23.1.1597

[muokkaa] Dokumentteja

• Kustaa Vaasan kehotus savolaisten talonpoikien varustautumisesta sotaan Venäjän kanssa (1555-1557)
• Savon rahvaan valitus vuodelta 1575
• Savon nuijamiesten kirje Gödik Finckelle 11.1.1597
• Talonpoikien antama uskollisuudenvala nuijasodan jälkeen

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Nuijasota wikipediassa
• Kokonaiskuva nuijasodasta.

Em. Osoitteessa on myös kattava linkkikokoelma muille nuijasotaa käsitteleville sivuille.

Nuijasodan aikaisista tapahtumista Savossa ei ole juuri lainkaan mainintoja Internetissä, mutta monet kirjalliset teokset sisältävät kuvauksen myös Savon tapahtumista.


© Internetix / Heikki Myyryläinen / Mikkeli-seura