Sortovuodet Mikkelin kaupungissa ja maalaiskunnassa

Versio 4. maaliskuuta 2013 kello 10.30

Taustaa

Venäläistämistoimet alkoivat Suomessa 1890-luvulla. Heikkotahtoisesta Nikolai II:sta tuli Venäjän tsaari vuonna 1894 ja vanhoilliset ja kansallismieliset piirit saivat lisää vaikutusvaltaa valtakunnan hallinnossa ja samalla Suomen politiikassa. Suomea alettiin systemaattisesti venäläistää.

Vuonna 1898 määrättiin Suomen kenraalikuvernööriksi kaartinjoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö Nikolai Ivanovitš Bobrikov, josta tuli venäläistämistoimien käytännön toteuttaja. Sortovuosien lähtökohtana pidetään Nikolai II:n 15.2.1899 antamaa helmikuun manifestia. Manifestissa todettiin, että tsaari voi halutessaan määrätä, mitkä lait tahansa yleisvaltakunnallisiksi. Suomalaiset pelkäsivät perustellusti autonomiansa menettämistä. Suomalaiset kokosivat ns. suuren adressin, johon 523 000 suomalaista kirjoitti nimensä ja vaati helmikuun manifestin peruuttamista. Tulosta tällä adressilla ei ollut, vaan valtakunnallistuminen jatkui.

Venäläistäminen jakoi Suomen puoluejaon uudelleen. Se oli pohjautunut vanhaa perua olevaan kielikysymykseen, mutta nyt suomalainen puolue hajosi kahtia: "vanhoihin" eli suomettarelaisiin ja "nuoriin". Vanhasuomalaiset omaksuivat valtakunnallistamistoimiin myöntyväisyyssuunnan. Nuorsuomalaiset sanoutuivat jyrkästi irti myöntyväisyydestä, ja hakeutuivat yhteistyöhön ruotsinkielisten kanssa. Nuorsuomalaiset ja ruotsinkieliset muodostivat perustuslaillisen rintaman, joka piti tiukasti kiinni suomalaisten oikeuksista ja kieltäytyi hyväksymästä laittomia lakeja. Perustuslailliset jakautuivat kahteen päälinjaan, ns. aktiivisen ja passiivisen vastarinnan kannattajiin. Aktivistit eivät kaihtaneet väkivaltaisiakaan keinoja sortotoimenpiteiden vastustamiseksi.


Kutsuntalakkojupakka

Uusi asevelvollisuuslaki julkaistiin Suomessa heinäkuussa 1901. Suomalaiset aiottiin sijoittaa venäläisiin joukko-osastoihin. Suomessa lakia pidettiin laittomana, koska se säädettiin ilman valtiopäivien suostumusta. Asevelvollisuuslakia vastustettiin ns. kutsuntalakoilla, joita varsinkin Konni Zilliacuksen salaseura Kagaali järjesti kaikkialla Suomessa.

Kagaalin toimintaohjeena oli passiivinen vastarinta. Laittomaksi koettuja asetuksia vastustettiin kieltäytymällä noudattamasta niitä. Tavoitteen saavuttamiseksi pyrittiin levittämällä valtava määrä kiellettyä kirjallisuutta ja lentolehtisiä sekä järjestettiin kokouksia. Mikkelin piirissä toiminnan keskuksena oli Mikkelin kaupunki, jossa kagaalin asiamiehenä toimi lehtori E. G. Åkesson. Mikkelin kirkonkylän ympäristössä kielletyn materiaalin levittäjänä kunnostautui etenkin Mikkelin maalaiskunnan kunnallislautakunnan esimies Juho Riipinen.

Mikkelissäkin oli järjestettävä kutsunnat vuonna 1902. Tätä varten raastuvankokouksen tuli valita kutsuntatoimiston jäsenet, mutta tästä ei tullut mitään, sillä raastuvankokous yhtyi räätäli Johannes Kaihlasen esitykseen toimenpiteiden laittomuudesta ja kehotukseen olemaan valitsematta jäseniä kutsuntatoimistoon. Kuvernööri Lennart Fritiof Munckin käskykään ei saanut valintakokousta koolle kahdella seuraavallakaan kerralla, vaikka hän oli määrännyt jälkimmäiseen jo suuren uhkasakon. Vuonna 1902 kutsuntaan velvoitetuista Mikkelin 47 miehestä vain 16 saapui paikalle.

Mikkelin maalaiskunnassakin kieltäydyttiin aluksi valitsemasta jäsenet kutsuntatoimistoon. Kuvernöörin viraston uhattua Mikkelin maalaiskuntaa 300 markan sakolla uhkan edessä taivuttiin. Poikkeuksellisesti kutsuntatoimistoon jouduttiin miesten lisäksi valitsemaan naisia. Mikkelin maalaiskunnassa kutsuntalakko onnistui kaupunkia huonommin, sillä vain joka kolmannes asevelvollinen (49/119) jäi pois kutsunnasta.

Kuvernöörin mukaan Mikkeli ja Savonlinna olivat "kapinallisen liikkeen ja agitatsionin pysyviä keskuksia". Kuvernööri kertoi raportissaan myös, että "Vallankumouksellinen puolue oli ponnistellut kaikki voimansa levittääkseen Mikkelin läänin tulvilleen lukemattomia salaisia kirjasia ja lentolehtisiä. Näissä koetettiin kansalle helppotajuisemmassa muodossa kehottaa sitä olemaan tunnustamatta keis. Majesteetin allekirjoittaman asiakirjan laillisuutta ja peloiteltiin sitä sillä, että asevelvolliset lähetettäisiin palvelemaan kauaksi sijoitetuissa venäläisissä joukoissa, että niissä palveleminen olisi määrättömän raskas, ruoka huono, kohtelu epäinhimillinen ja väkisin siirtyminen oikeauskoiseen oppiin olisi eduksi."

Vanhasuomalainen puolue kannatti myöntyväisyyttä, koska se pelkäsi koko autonomian menevän, mikäli määräyksistä kieltäydytään. Mikkelin ympäristön vanhasuomalaiset järjestivät Mikkelin palokuntatalolla 19.3.1903 kansalaiskokouksen, jossa mm. Leivonmäen kirkkoherra selitteli, että perustuslaillisten kutsuntoja vastustava toiminta oli hyödytöntä ja perikatoon vievää. Kutsuntaan osallistumalla säilytettäisiin suurvallan arvo ja mahdollisuus sovintoon. Myös Otavan kansanopiston johtaja K. R. Kares oli myöntyväisyyslinjalla. Kokouksessa perustuslailliset luonnollisesti pyrkivät vastustamaan myöntyväisyyslinjaa, mutta yleinen mielipide kääntyi kuitenkin myöntymisen kannalle.

Kutsunnat alkoivat vähitellen sujua yhä rauhallisemmin koko maassa. Esimerkiksi vuoden 1904 kutsuntajäsenvaaleista Mikkelissä puhutaan maistraatin pöytäkirjassa "lukuisasti saapuville tulleista kaupunkilaisista". Mikkelin pitäjän käräjähuoneella pidetystä kutsunnasta jäi vuonna 1904 enää vajaat 40 asevelvollista pois.


Sensuuria ja muita venäläistämistoimia 1900-luvun alkuvuosina

Lehdet olivat Mikkelissäkin vaikeuksissa sensuurin vuoksi. Esimerkiksi vuonna 1902 "Mikkeli"-lehti oli kuukauden ajan lakkautettuna kuvernöörin määräyksestä. Sekä lyseossa että tyttökoulussa venäjänkielen tuntimäärä kasvoi sortovuosina, ja pysyi korkeana aina itsenäisyyteen saakka. Kuvernöörin määräyksestä katukilvet valmistettiin kolmekielisiksi: venäjäksi, suomeksi ja ruotsiksi.

Vuonna 1904 Mikkeliin päätettiin sijoittaa venäläinen kansakoulu ja rakentaa kreikkalaiskatolinen kirkko. Kuvernööri Alexander Watatzi olisi halunnut sijoittaa kirkon keskelle Hallitustoria, mutta valtuusto torjui ehdotuksen. Lopulta kirkko rakennettiin vuonna 1906 Linnanmäen harjalle. Valtuusto hylkäsi vuonna 1904 venäläisen kansakoulun anomuksen saada maksutta tontti. Koulu sijoitettiin ostetulle tontille Heinolantien alkuun nykyisen ammattikoulun luo. Koulussa oli vuonna 1904 37 oppilasta, joista 7 venäläistä ja 30 suomalaista.


Kiista Mikkelin kaupunginvaltuuston puheenjohtajuudesta vuosina 1904 ja 1905

Keväällä 1903 kenraalikuvernöörille myönnettiin diktatuurivaltuudet, joihin sisältyi määräys, että kaupunginvaltuustojen puheenjohtajien ja varapuheenjohtajien vaalit oli alistettava läänin kuvernöörin vahvistettavaksi, vaikka kunnallisasetuksen mukaan riitti kirjallinen ilmoitus.

Mikkelissä tästä syntyi konflikti, sillä valtuusto valitsi vuonna 1904 uudelleen puheenjohtajakseen innokkaan laillisuusmiehen lehtori E. G. Åkessonin. Åkesson oli aiemmin ollut puheenjohtajana vuosina 1894-1896, 1899-1900 ja 1902-1903. Kuvernööri Watatzi vaati uuden asetuksen mukaista vaalia, mutta valtuuston enemmistö asettui Åkessonin puolelle, eikä uutta ilmoitusta lähetetty. Pankinjohtaja Emanuel Berneri oli kuitenkin valmis hyväksymään vasta-annetun asetuksen ja muutaman muun liityttyä häneen Berneri toimi ilmeisesti kuvernöörin määräyksestä valtuuston puheenjohtajana seuraavassa valtuustonkokouksessa 11.2.1904 ja muissakin saman vuoden kokouksissa.

Myös vuoden 1905 alussa valtuusto valitsi Åkessonin puheenjohtajakseen. Valtuuston ensimmäiseen kokoukseen 19.1. saapui kuvernöörin ilmoitus, ettei hän hyväksy vaalia. Åkesson ei kuitenkaan aikonut luopua tehtävistään, vaan valitti senaattiin. Seuraavaan valtuuston kokoukseen kuvernööri lähetti käskyn valita uusi puheenjohtaja, muuten olisi jokaisen valtuusmiehen maksettava 300 markan suuruinen sakko. Åkesson ei sallinut vaalia toimeenpantavaksi, koska se olisi laiton. Valtuusto ei ollut asiassa yksimielinen. Kuvernööri määräsi tämän jälkeen sakon uhalla varapuheenjohtaja lääkäri Aug. Hillbomin kutsumaan koolle valtuusmiehet uuden puheenjohtajan valitsemiseksi. Åkesson saapui kokoukseen ja ilmoitti, ettei luovu tehtävistään edes tässä laittomasti kokoonkutsutussa kokouksessa. Lehtori P. A. Sahlstén kannatti Åkessonia ja poistui sen tähden kokouksesta. Jäljellejääneet valtuusmiehet taipuivat kuvernöörin määräykseen. Enimmät äänet vaalissa sai Sahlstén, joka ei kuitenkaan ryhtynyt toimeen, vaan selitti toimen kuuluvan siihen laillisesti valitulle Åkessonille. Kuvernööri uskoi kuitenkin asian olevan järjestyksessä, sillä hän ei toimeenpannut uhkaamiaan sakkoja. Kuvernöörin ja Åkessonin huonoista väleistä osoituksena oli se, että kun hän tämän jälkeen sai Åkessonin allekirjoittaman asemakaavamuutosanomuksen, hän ei suostunut lähettämään sitä edelleen senaattiin.

Poliittisesti vaikeaan tilanteeseen toi parannuksen syksyllä 1905 Venäjän hallituksen myöntyminen suurlakon pyörteissä sortotoimien keskeyttämiseen.


Suurlakon aika

Lakon alkuvaiheet

Venäjän Japania vastaan vuosina 1904-05 käydyssä sodassa sekä maalla että merellä kärsimät tappiot soivat Venäjän tyytmättömille aineksille tilaisuuden liikehtimiseen. Lokakuussa 1905 kuohunta purkautui Venäjällä yleislakkoon. Keisarin oli annettava levottomuuksien tyynnyttämiseksi ns. vapausmanifesti, taattava kansalaisvapaudet ja myönnettävä uudelle kansanedustuslaitokselle, duumalle, lainsäädäntövaltuudet.

Venäjän tapahtumat vaikuttivat Suomeenkin, jonne vallankumouksen mainingit tulivat myöhästyneinä mutta eivät kovin paljon laimenneina. Venäjällä lopeteltiin jo lakkoa, kun se levisi rautatietyöläisten aloitteesta Suomeen. Lakkolaiset vaativat autonomian palauttamista ennalleen ja parannuksia rautatieläisten oloihin. Suurlakkona Suomessa tunnettu marraskuun lakko levisi yli koko maan ja eri ammattipiireihin. Lakkoa johti työväki, mutta siihen liittyi mukaan myös muut aktiivisen ja passiivisen vastarinnan kannattajat.

Mikkeliin lakko levisi rautatieläisten mukana Kouvolasta 31.10.1905 aamulla. Mikkelissä valittiin lakkokomitea, jossa olivat jäseninä mm. asemapäällikkö G. A. Lindholm ja ratamestari A. Rytkönen. Illalla pidettiin Kirkkopuistossa kansalliskokous. Ainakin kirjaltajat ja sähkölaitos ryhtyivät tuona iltana rautatieläisten lisäksi lakkoon.

Seuraavana päivänä pidettiin Pirttiniemen puistossa kansalaiskokous, jossa pyydettiin kaupunkilaisia ryhtymään yleiseen lakkoon. Kokouksen johtomiehinä olivat toimitusjohtaja T. Viljakainen, insinööri Edv. Alléen ja räätäli Joh. Kaihlanen.


Lakon vaikutus poliisilaitokseen

Vuonna 1903 Mikkeliin kenraalikuvernööri Bobrikovin vaatimuksesta perustettu poliisilaitos joutui luopumaan suurlakon toiminnastaan, ja kaupunginvaltuusto antoi työväestön vaatimuksesta maistraatille luvan perustaa järjestyksen ylläpitämiseksi 30 miestä käsittävän kansalliskaartin. Lakon jälkeen poliisilaitos palasi jatkamaan toimintaansa, mutta ilman aiempia neljää venäläistä poliisia. Myös poliisimestari ja eräät hänen apulaisensa joutuivat eroamaan suurlakon seurauksena.


Koulutyö keskeytyy lakon ajaksi

Kansanjoukon vaatimuksesta myös koulut suljettiin suurlakon ajaksi. Oppilaat tukivatkin innokkaasti lakkoa, koska he näin saivat muutaman ylimääräisen vapaapäivän. Esimerkiksi Mikkelin lyseossa 1.11.1905 aamurukouksen jälkeen ojensi 8.luokan oppilas Berndt Sarlin rehtori Viktor Renvaldille oppilaiden julkilausuman, jossa sanottiin:

"Se vapauden vaatimus, jota maailmassa yhteiskunnallinen sorto vuosisatojen kuluessa on koettanut tukahduttaa, on herännyt ja murtaa kahleensa. Kansassa on yhteiskunnan perustus. Kansa tahtoo kukistaa virkavaltaisuuden ja turvata valtiollisen ja persoonallisen vapauden ja sitä saavuttaakseen tahtoo se muun muassa aikaansaada seisauksen kaikilla yhteiskunnallisilla toiminta-aloilla. Me puolestamme tahdomme kannattaa ja edistää kansamme pyrintöjä, mikäli se meidän voimassamme on. Kansa tahtoo myöskin sitä, että yhteishyvän tähden koulutoimet maassamme toistaiseksi lakkautetaan; me yhdymme täydellisesti tähän vaatimukseen...

... Venäjänkieli opistostamme pois. Me paheksumme sitä kohtelua, joka osaksemme tässä opistossa yleisesti on tullut. Olemme vakaumuksemme perusteella ja vapaasta tahdostamme päättäneet vastaiseksi keskeyttää kaikki opiskelumme."

Oppilas Sarlin kehotti oppilaita poistumaan koulusta, minkä nämä tekivätkin huolimatta rehtorin ankarasta käskystä mennä takaisin luokkiin. Vielä samana iltana (1.11.) oppilaat kokoontuivat Iitaniemeen, jossa pidettiin isänmaallisia puheita ja tehtiin päätöksiä. Nuoremmat oppilaat laskettiin koteihinsa, mutta vanhemmat osallistuivat lakkokokouksiin ja kaupungin suojelutehtäviin, järjestyksen valvontaan yöpartioissa tai vartiomiehinä pääasemalla. Viikon päästä koulutyö alkoi uudelleen, kun suurlakko oli loppunut.


Lääninhallituksen ja kansanjoukon suhteet lakon aikana

Kansanjoukko vaati 2.11.1905 lääninsihteeriä, varalääninsihteeriä ja eräitä muita lääninhallituksen virkamiehiä luopumaan viroistaan. Lisäksi vaadittiin lääninhallituksen sulkemista. Lääninsihteeri Eliel Ilmari Wuorinen pyysi lääninhallituksen avuksi sotajoukkoja, jonka tultua paikalle lääninhallituksen portit suljettiin. Osa lääninhallituksen henkilökunnasta vastusti sotajoukon pitämistä lääninhallituksen pihalla ja uhkasi erota. Poliisimestari kapteeni Johannes Stenbäckin pyydettyä sotaväkeä poliisilaitoksen suojaksi, koska kansanjoukko vaati poliisia luovuttamaan aseensa, lääninsihteeri lähetti sotajoukon poliisilaitoksen pihaan.

Iltapäivällä 2.111. lääninhallitukseen saapui 5-henkinen kansanjoukon valitsema lähetys, jonka vaatimuksesta lääninsihteeri sulki lääninhallituksen toistaiseksi. Kaupungin valtuusmiesten lähetystö ilmoitti poliisimestarille, että poliisien tulee poistua kaduilta, ja että tästä lähtien valtuusto vastaa järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisestä kaupungissa.

Lääninsihteeri antoi lääninhallituksen kuriirille kenraalikuvernöörille vietäväksi ilmoituksen siitä, mitä oli tapahtunut. Kansanjoukko kuitenkin pidätti kuriirin ja eräitä muita lääninhallituksen virkamiehiä eikä sanomaa lääninhallituksen tapahtumista saatu perille Helsinkiin.

Marraskuun 2. päivän iltana Mikkelin rautatieläisten edustajat liittyivät Kajaanista Helsinkiin kulkevaan lakkolaisjunaan, joka vei edustajat rautatieläisten Helsinkiin seuraavaksi päiväksi. Junan odotellessa lähtöään asemalla ollut väkijoukko huusi iskulauseita: "maahan matelijat" ja "pois bobrikoffilaiset" ym. Junan lähtiessä kajahti voimakas eläköönhuuto asemalta lähteville.

Marraskuun 3. päivän aamuna lääninhallituksen kadun puoleiselle sivustalle nostettiin Venäjän valtakunnan liput keisarin valtaistuimellenousun vuosipäivän kunniaksi. Samana päivänä pidetyssä kansankokouksessa yleisöä kehotettiin pysymään rauhallisena ja olemaan häiritsemättä Venäjän lippua. Mieliala kaupungissa oli kuitenkin niin kiihtynyt, että suurempien selkkausten välttämiseksi kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Åkessonin pyynnöstä lääninhallituksen kuriiri otti liput alas.

Seuraavana päivänä lääninhallitus pidätytti useita suurlakkoon osallistuneita mikkeliläisiä virkamiehiä, mm. maisteri Åkessonin, kaupunginviskaalin apulaisen, alikapteeni E. Schönbergin, kasööri Blomqvistin ja parturi Hurmeen. Mikkeliin sijoitetun venäläisen 5. suomenmaalaisen tarkka-ampujarykmentin joukot miehittivät lääninsihteeri Wuorisen aloitteeta rautatieaseman, puhelinkonttorin, lennätintoimiston ja laivarannan sekä saavuttuaan lääninhallituksen luo hajoittivat sen porteille saapuneen väkijoukon, koska sotilaat epäilivät lakkolaisjunien kuljettavan aseita. Kaupungin katuvalaistus oli katkaistu lakon aikana, ja illalla 4.11. lääninsihteeri pidätytti myös pormestari G. P. Alopaeuksen antamaan selitystä tähän. Myös lakkokomitean pidätettyjä vapauttamaan pyytämään valtuuttama apteekkari A. A. Vatanen pidätettiin.

Marraskuun 5. Päivänä kaupungivaltuusto lähti kokonaisuudessaan lääninhallitukseen vaatimaan lääninsihteeri Wuoriselta näiden laittomasti vangittujen vapauttamista ja kaupunkiin sijoitetun sotaväen vetämistä kasarmeihin. Pitkien keskustelujen jälkeen pidätetyt vapautettiin ja sotajoukko poistettiin kaupungista. Wuorisen toiminta lakon aikana synnytti katkeruutta valtuustossa ja valtuusto päätti ryhtyä toimenpiteisiin hänen erottamiseensa. Wuorinen sai kuitenkin pitää virkansa ja hänestä tuli toisen sortokauden aikana vähäksi aikaa (1910-1911) Suomen nuorin kuvernööri Mikkelin lääniin.


Otava ja suurlakko

Mikkelin maalaiskunnan Otavassa järjesti työväki lakon sahan valttarin johdolla. Myös muut väestöryhmät ryhtyivät lakkoon. Järjestystä valvomaan perustettiin Otavassa aseistamaton punakaarti, jolle varattiin huimia suunnitelmia. Punakaarti suunnitteli katkaisevansa Savon-radan venäläisen sotaväen kuljetusten estämiseksi tai liittyvänsä mahdolliseen Viaporin valtaamiseen. Hurjista suunnitelmista huolimatta lakon aika Mikkelin maalaiskunnassa sujui rauhallisesti.

Otavan työväki ja vanhasuomalaiset toimivat lakon aikana yhteistyössä, ja hyväksi havaittu yhteistyö jatkui myöhemminkin. Keskeisenä syynä tähän oli Otava kansanopiston johtajan K. R. Kareksen ymmärtäväinen ja uudistuksille suopea asenne.


Suurlakon päättyminen Mikkelissä

Suurlakko päättyi Mikkelissä 7.11. kello 13 Pirttiniemen puistossa pidettyyn juhlaan, jossa kuulutettiin aamulla Kouvolasta junalla tullut "Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistuskirja toimenpiteistä laillisen järjestyksen palauttamisesta maahan" ja laulettiin Maamme-laulu ja Isänmaan virsi. Liput liehuivat kaupungissa ja illalla kello 18.30 pidettiin rukoushetki kaupungin kirkossa, minkä jälkeen VPK järjesti soihtukulkueen ja ilotulituksen.

Seuraavana sunnuntaina pidettiin venäläisten toimesta Kirkkopuistossa juhla, jossa Venäjän ja Suomen liput liehuivat veljessovussa.

Suomen autonomialle edullinen suurlakon jälkeinen kehitys ei kestänyt kauan sellaisena. Useat vihatuista lääninhallituksen virkamiehistä saivat säilyttää virkansa. Venäjällä sai sikäläinen hallitus asemansa vakautetuksi, ja pian alkoivat jälleen vaikeudet kohdata suomalaisia.


Toinen sortokausi

Suomen autonomian murskaaminen

Toinen sortokausi alkoi Suomessa vuonna 1908, kun hallitsija muutti Suomen asiain esittelyjärjestystä. Uuden esittelyjärjestyksen mukaan kenraalikuvernöörin tuli toimittaa kaikki hallitsijalle esiteltävät Suomen asiat samanaikaisesti sekä ministerivaltiosihteerille että ministerineuvostolle. Ministerivaltiosihteeri ei saanut esitellä mitään asiaa ennen kuin ministerineuvosto oli tutkinut, koskiko se myös Venäjän keisarikunnan etuja. Aikaisemmin ministerivaltiosihteeri oli esitellyt Suomen asiat suoraan hallitsijalle, ja sellaisissa tapauksissa, joiden hän katsoi koskettavan myös keisarikunnan etuja, hän oli hankkinut Venäjän asianomaisen ministerin lausunnon. Suomalaiset eivät tietenkään kakistelematta hyväksyneet tällaista toimenpidettä. Seurauksena olivat lukuisat eduskunnan hajottamiset, ja yleinen turhautuminen eduskunnan vähäisiin vaikutusmahdollisuuksiin.

Venäjä halusi lisätä valtiollista lujuuttaan, ja yhtenäisyyden kannalta oli sitä parempi mitä enemmän Suomi venäläistyisi. Seuraavana toimenpiteenä Venäjän valtakunnanneuvosto ja valtakunnanduuman hyväksyi kesäkuussa 1910 lain niiden Suomea koskevien lakien ja asetusten säätämisen järjestyksestä, joilla on yleisvaltakunnallinen merkitys.* Tällä lailla tosiasiallisesti lakkautettiin Suomen valtiosääntö. Laki annettiin ilman Suomen eduskunnan hyväksymistä. Vuonna 1912 venäläiset saivat yhdenvertaisuuslailla samat oikeudet Suomessa kuin suomalaisilla oli. Selvä osoitus Venäjän politiikan ohjelmallisuudesta Suomen liittämiseksi kiinteämmin valtakuntaan oli vuonna 1914 julkisuuteen tullut ns. suuren venäläistämisohjelman nimellä tunnettu luettelo, joka oli pantu alulle jo vuonna 1910. Ohjelman tarkoituksena oli sulauttaa Suomi täysin keisarikuntaan.

Suomessa järjestettiin vuonna 1910 lukuisia mielenosoituksia yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä vastaan. Niin Mikkelissäkin. Pirttiniemen puistossa järjestettyyn vastalausekokoukseen saapui noin 1500 henkeä. Kokouksessa pidettiin Venäjän ja Suomen välisten suhteiden kehitystä koskevia puheita ja päätettiin lähettää myötätuntokirjelmä Venäjän duuman vasemmistolaisryhmälle, joka oli duumassa puolustanut Suomen asemaa. Lopuksi torvisoittokunta esitti Maamme-laulun.


Kuvernöörikritiikkiä Mikkelissä

Poliittisen elämän muuttuneet olosuhteet tulivat Mikkelissä näkyviin mm. siinä, että vuonna 1905 kuvernööriksi nimitetty A. L. von Knorring joutui vuonna 1910 luopumaan virastaan, ja hänen tilalleen nimitettiin Mikkelissä suurlakon jälkeen epäsuosiossa ollut lääninsihteeri Wuorinen, josta tuli Suomen nuorin kuvernööri. Seuraavana vuonna Wuorinen nimitettiin Turun ja Porin läänin kuvernööriksi. Mikkelissä oltiin tähän siirtoon tyytyväisiä. Arvostelijoiden mielestä Wuorinen oli vain suosinut venäläisten määräyksiä.

Wuorisen seuraajaksi nimitetty eversti Leo Aristides Sireliuskaan ei ollut Mikkelissä kovin hyväksytty kuvernööri. Kesällä 1911 nuorsuomalaisten Suur-Savo lehti kirjoitti uudesta kuvernööristä mm. seuraavasti:

"Oloistamme vieraantuneena, hallittavansa läänin tarpeita ja kehitysmahdollisuuksia täysin tuntemattomana, ei hän voi olla sen edistymiselle muuta kuin esteenä - jos tahtoisikin. Tiedämme sitäpaitsi, että hän, kerran ennen suomalaisen virkamiehenä kokeillessaan (Viipurin poliisimestarina), ei suinkaan ole osottanut hyvää halua maatansa palvelemaan eikä tunnollisuutta virkansa hoidossa, vaan aivan päinvastaisia ominaisuuksia... Eversti Sirelius ryhtyy läänimme maaherraksi, niinkuin edeltäjänsäkin, palvellakseen ja auttaakseen Venäjän virkavaltaista hallitusta kansamme itsehallinto-oikeuden tuhoamisessa. Jo siitä syystä käyvät hänen ja lääniläisten harrastukset eri suuntiin..."

"Mutta kuvernöörillä kuuluu olevan täällä lystiä, senkin takia, ettei hän ollenkaan osaa paikkakunnan kieltä eikä niin ollen tarvitse välittää hölynpölyä siitä, mitä hänestä täällä ajatellaan ja puhutaan. Haukkukoot kuinka paljon hyvänsä, kaikki menee haavoittumatta ohitse. Ja kyllähän lääninsihteeri Selinheimo kääntää asiat parhain päin, jos jotakin sattuisi vikaankin menemään. Sopusointuista se mahtaa olla elämä nykyään hallituspalatsissa, kunhan Saarinen nyt vain ei saisi sitä jutuillaan häirityksi."

Lääninhallituksen kielenkääntäjä T. Saarinen oli suoranaisen vainon kohteena noihin aikoihin. Hän joutui vaihtamaan asuntoa useaan kertaan. Lopulta hän sai virkaeron ja joutui vankilaan alaikäisen palvelijattarensa esittämien syytösten perusteella.


Santarmit ja kätyrit

Vuonna 1911 Mikkeliin saapui kaksi santarmia eli venäläistä järjestyksenpitäjää. Heidän tarpeellisuutensa Mikkelissä asetti kyseenalaiseksi mm. Suur-Savo-lehti, joka kirjoitti heistä 12.6.1911, että

"aamusella nuo pahan ilman linnut näkyivät lojuvan virkapuvuissaan puistikon penkillä. - Jaa, mitähän niilläkään miehillä tulee olemaan tekemistä? - Kaupungissamme kun on kaikki niin sietämättömän tyyntä ja rauhallista. Ei tapahdu mitään, josta edes silloin tällöin saisi kelpo uutisen lehteen. Ja kaikkea tätä tyhjyyttä vahtimaan nyt vielä kaksi oikein virallista valtakunnan edustajaa. - No, onhan meillä sentään hiukan levotontakin ainesta kaupungissa, mutta toistaiseksi poliisi on vielä varsin hyvin kyennyt pitämään sitäkin aisoissa. Minä tarkoitan - anteeksi - lä-lääninhallitusta... Arvoitukseksi meille lopuksikin jää, millä pyhä Mikkeli tämän ylimääräisen suojeluksen on ansainnut."

Santarmilaitos hankki kätyreitä urkkimaan tietoja kaupunkilaisista. Kätyrien käyttämät salanimet ovat jääneet salaisuuksiksi. Vuonna 1917 santarmilaitoksen arkistoa joutui miliisin johtajana toimineen kapellimestari Lenni Linnalan käsiin, ja tämä luovutti melkoisen nipun ilmiantoja kaupunginarkistoon. Arkiston mukaan santarmilaitoksen epäilyksenalaisia olivat mm. pormestari G. P. Alopaeus, Mikkelin lyseon vararehtori P. A. Sahlstén, lääninhallituksen kirjanpitäjä Assar Kalm, rautateiltä varikkopäällikkö Edvin Alléen ja sähkölennätintarkastaja A. S. Gustafsson, piirilääkäri E. A. Hillbom, apteekkari A. A. Vatanen, Suur-Savon toimittaja Jaakko Kahma, lääninvankilan kirjanpitäjä Kaarlo Leisten, insinööri Winter ja postinkantaja Ernst Winqvist.

Jälkimaailman tutkimukset ovat osoittaneet monet tiedot pelkästään huhupuheiksi ja näennäistiedoksi.


Ensimmäisen maailmansodan aika

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa venäläiset saivat muuta ajateltavaa ja suomalaiset saivat olla vapaammin kun vain noudattivat julistetun sotatilan aikaisia tiukkojakin määräyksiä. Ajatus itsenäistymisestä alkoi saada yhä enemmän kannatusta.


Lähteet:

Astuvansalmelta ATK-aikaan. Mikkelin läänin historian opetuspaketti. Tauno Piilola, Martti Pänkäläinen ja läänin kouluosaston työryhmä. Mikkelin lääninhallitus, Mikkelin läänin maakuntaliitto. 1987. s. 219-222.

Kuujo, Erkki, Entisajan Mikkeli. Mikkelin kaupungin vaiheita 1838-1917. Oy Länsi-Savon Kirjapaino, Mikkeli 1971. s. 316-334 ja 346-348.

Lakio, Matti, Mikkelin kaupunginvaltuusto 1875-1975. Mikkelin kaupunki. Oy Länsi-Savon kirjapaino, Mikkeli 1975. s. 26, 38-41, 83 ja 239.

Manninen, Ari, "Mikkeli valtakunnan politiikassa". Mikkelin maalaiskunnan kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 30. Toimittanut Teppo Vihola. Kustantajat Mikkelin maalaiskunta ja maaseurakunta. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1992. s. 302-308.

Mikkelin lyseo 1872-1947. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. Kirjapaino Oy, Savo. Kuopio 1948. s. 44-45 ja 68.

Mikkelin tyttökoulu 1879-1979. Muistokirja. Juhlajulkaisun toimittaja Marja Myyryläinen. Sisälähetysseuran kirjapaino Raamattutalo, Pieksämäki 1979. s. 60.

Nygård, Toivo, "Autonomian menetys, itsenäisyyden sarastus". Suomen historian pikkujättiläinen. Päätoimittaja Seppo Zetterberg. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1987. s. 573-578.

Nygård, Toivo, "Uhattu autonomia". Suomen historian pikkujättiläinen. Päätoimittaja Seppo Zetterberg. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1987. s. 547-564.


© Internetix/Mikkeli-seura/Heikki Myyryläinen 1998