Kristinusko juurtuu Mikkelin seudulle

Versio 15. maaliskuuta 2013 kello 09.38

Varhaisimmat merkit kristinuskosta Mikkelin tienoilla

Perimätiedon mukaan kristinusko saapui Suomeen ns. ristiretkien mukana, joita tiedetään tehdyn Suomeen Ruotsista kolme. Niiden tekovuodet perinteisen käsityksen mukaan ovat 1155, 1249 ja 1293. Tieteellisen tutkimuksen piirissä on kuitenkin ollut kiivasta väittelyä etenkin ensimmäisen ja toisen ristiretken ajankohdista ja maihinnousupaikoista. Mikkelin seuduille uuden opin on arveltu ehtineen vasta kolmannen ristiretken jälkeen noin vuoden 1300 vaiheilla.

Mikkelin tienoon vanhimmat hautalöydöt eli koko Moision kalmisto sekä osa Kyyhkylän, Tuukkalan ja Visulahden haudoista kuvastavat vielä pakanallisuuden aikaa, jonka merkkeinä olivat mm. polttohautaus ja hautaesineistö. Vuoden 1300 tienoilla Mikkelin seudulla siirryttiin ilman esineistöä suoritettavaan kristilliseen hautaustapaan. Jo tätä ennen täällä oli siirrytty ruumishautaukseen. Kristinuskon tulosta on merkkinä myös vainajien hautaaminen länsi-itä- tai lounas-koillinen-suuntaan siten, että kasvot ovat kohti nousevaa aurinkoa. Myös tuolta ajalta peräisin olevat ruumisarkkujen jätteet ovat merkki kristillisyydestä. Kristillisistä vaikutteista ennen kolmatta ristiretkeä on löydetty joitakin merkkejä, esim. Tuukkalan ristikuvioiset korut, Juoneennurmen hopeinen krusifiksi, Visulahden hopearisti ja Moision ristiriipus.


Jumalten palvominen pakanallisuuden ja varhaiskristillisyyden aikana

Vielä uudella ajalla palvottiin jatkuvasti monia haltijoita, joiden rinnalle uusiksi ‘jumaliksi’ vähitellen hyväksyttiin katolisen kirkon pyhimyksiä.

Pakanuuden ja varhaiskristillisyyden aikana savilahtelaiset palvoivat ilmeisesti sekä hämäläisiä että karjalaisia jumalia. Eränkäynnin aikakaudella tärkein luonnonhaltija oli karjalaisten Hiisi, jonka suosiosta metsämiehen onni riippui. Ukko oli ilmojen ja sään haltija ja sen palvonta keskittyi kevääseen. Kekriä (eli Köyriä) palvottiin syksyllä. Se oli karjan kartuttaja, jolle tehtiin myöhemminkin Kekri-olutta tai uhrattiin lammas. Näiden luonnonhaltijoiden palvontamenot muuttuivat vähitellen joko kristillisävyisiksi tavoiksi tai maanviljelystoimiin kytkeytyviksi perinteisiksi juhliksi.

Kalmistolöytöihin sisältyy merkkejä entisistä pakanuuden aikaisista uskonnollisista menoista ja käsityksistä, kuten esim. uhrimuistoiksi tulkitut härkämullikan luuranko Visulahdessa, karhun ja hirven kallot Kyyhkylässä sekä Visulahden naisvainaja, jonka suuhun on pantu hopeabraktaatti.

Vainajien palvontapaikka olivat karsikot. Ne sijaitsivat asumusten lähellä ja keskellä, ja kuolemantapauksen johdosta karsittiin joko koko puu tai oksa. Karsikkoon vainajille tuotiin ruokatarvikkeita ja tavaroita uhrilahjoiksi.

Kansan tiedetään palvelleen myös pyhiä lehtoja, uhrivuoria, pyhiä lähteitä, karsikkojen uhriaittoja, kuppikiviä (uhrikiviä), pyhiä pihlajia, pyhiä honkia ja kuusia. Vielä 1900-luvun alussa Mikkelin pitäjässä oli puita, jotka perimätiedon mukaan olivat olleet pyhiä uhripuita.


Kristinuskon tulosuunta

Siitä, mistä päin varhaisin kristillinen vaikutus Savoon saapui, on kahdenlaisia käsityksiä.

Mikkelin pitäjän kalmistoista ei ole löydetty ainoatakaan Karjalasta tavattujen kreikkalaiskatolisten amulettien kaltaista esinettä. Lähes kaikki löydöt viittaavat läntiseen vaikutukseen. Monet seikat viittaavat kuitenkin siihen, että kristinuskoa on Savossa julistettu aluksi itäisen kirkon oppien mukaisesti. Vuosien 1226-1227 vaihteessa Novgorodin suurruhtinas Jaroslav II teki retken Hämeeseen ja kesällä 1227 hän suuntasi sota- ja ristiretken Karjalaan tarkoituksenaan kastaa kaikki ihmiset. Siitä ei ole tietoa ulottuiko retki Savoon, jossa asui Karjalasta muuttanutta väestöä, mutta mahdollisesti sillä on ollut vaikutusta.

1270-luvulla Novgorodin poliittinen ja kirkollinen vaikutus tehostui. On mahdollista, että Savon siirtoasutus muotoutui tuolloin omaksi itsenäiseksi kreikkalaiskatoliseksi seurakunnaksi. Läntinen kirkko työntyi kuitenkin pian Savoon ruotsalaisten vuoden 1293 ristiretken jälkeen, ja itäisen kirkon vaikutus jäi Savossa lyhytaikaiseksi. Läntisen kirkon lopullisen vahvistumisen Savossa sai vuonna 1323 solmittu Pähkinänsaaren rauha, jolloin Länsi-Karjala ja Savo liitettiin Ruotsin ja roomalaiskatolisen kirkon piiriin.

Itäisestä vaikutuksena eräänä osoituksena on noin 1270-luvulla Savilahden kihlakuntaan muodostettu pogosta, joka oli novgorodilainen hallintopiiri ja kirkkopitäjä. Savossa olevan pogostan pääkirkko, pappila ja hautausmaa sijaitsi vanhan kansantarinan mukaan Juoneennurmen tienoilla Sairilan tien varressa, mutta mitään varmoja todisteita siitä ei olla kaivauksissa saatu. Todennäköisempänä on pidetty sitä, että pogostan pääkirkko sijaitsi nykyisen Kivisakastin kohdalla. Savilahden kreikkalaiskatolinen kausi oli kuitenkin niin lyhyt, etteivät minkäänlaiset kristilliset tavat ehtineet vakiintua.


Katolinen keskiaika

Savilahti erotettiin Pähkinänsaaren rauhassa vuonna 1323 kreikkalaiskatolista uskoa tunnustavasta Novgorodista ja liitettiin roomalaiskatoliseen Ruotsin valtakuntaan. Vuonna 1329 Savilahti kytkettiin kirkollisen verotuksen keinoin entistä kiinteämmin lännen etupiiriin. Kirkollisverotus Savilahdella ja muuallakin Suomessa järjestettiin ruotsalaissyntyisen Turun piispan Benedictusin eli Pentin (1321-1338) toimesta. Lisäksi Suomen kirkollinen keskushallinto uudistettiin ja dominikaaninen liturgia vakiinnutettiin jumalanpalvelusjärjestykseksi.

Tultaessa 1440-luvulle Savoon oli syntynyt vain yksi kirkkopitäjä Savilahti, jonka nimi muuttui 1600-luvulla Mikkeliksi (Mikael = arkkienkeli, kirkon suojeluspyhimys). Piispa Maunu II Tawastin aikana perustettiin toinen kirkkopitäjä eli Juva vuonna 1442. Merkitystä oli myös sillä, että Maunu II Tawast määräsi piispantarkastukset pidettäväksi säännöllisesti joka kolmas vuosi. Maunu II Tawast perusti myös Sysmän ja Savilahden kirkkojen välille Vahvajärven majatalon nykyisen Hirvensalmen alueelle. Majatalon tarkoituksena oli helpottaa pitkän erämaamatkan tekemistä Hämeestä Savoon.

Ainoatakaan Savilahden katolisen ajan pappia ei tunneta nimeltä. Todennäköisesti he ainakin 1300-luvun lopulta lähtien olivat suomalaisia kuten Turun piispatkin. Heidän oli tarpeen olla myös jonkin verran suomenkielen taitoisia, koska rippikuulustelut ja eräät jumalanpalveluksen osista toimitettiin kansankielellä.

Keskiajan ihmisten hartaudenharjoituksissa pyhimysten palvonta muodosti oleellisen osan. Savilahtelaisille tärkein pyhimys oli Mikael, jonka muistojuhlaa vietettiin 29. syyskuuta. Mikael oli seurakunnan oma suojelusyhimys. Liturgiassa ja kultissa hänellä oli johtava asema; hän oli lähellä Kristusta. Mikael oli sielujen suojelusenkeli ja paholaisen voittaja.

Kirkonmenot suoritettiin aluksi kokonaan latinaksi. Keskiajan lopulla osia kirkonmenoista luettiin kansan omalla kielellä. Kirkollisen toiminnan perustana oli roomalaiskatolisen kirkon seitsemän sakramenttiä, joista varsinkin messu-uhri eli ehtoollinen ja rippi vaikuttivat kansan siveelliseen ja uskonnolliseen elämään. Rippitoimituksia tapahtui kirkon lisäksi pitäjällä, missä pappi kierteli ripittämässä sairaita ja antamassa kuoleville viimeistä voitelua.

Palkkatulot, ylimääräiset lahjoitukset, pappila ja kirkkorakennus muodostivat Savilahden pappien toiminnalle ulkoiset, melko vaatimattomat puitteet. Kirkkoherran palkkatulojen pääosa muodostui kymmenyksistä. Lisäksi erillisiä maksuja perittiin kirkollisista toimituksista, kuten synnyttäneiden naisten kirkottamisesta, avioparin siunaamisesta ja kirkkoonotosta, hautaamisesta jne.

Lisäksi papilla oli virkatalostaan saatu tulo. Pappila ei Savilahdella katolisella ajalla ollut kovin kummoinen. Savilahden vanhin pappila sijaitsi "kirkon pohjoispuolella" ilmeisesti Säkälammen lähellä myöhemmän Sutelan ja Sairilan tienoilla. Sieltä se siirtyi 1430- tai 1440-luvulla siirrettiin Kaihunharjun vieressä olleeseen, sittemmin Kenkäveronniemeksi kasvaneeseen saareen.

Kymmenysten ja virkatalon lisäksi pappi ja myös itse kirkko sai vapaaehtoisesti annettuja lahjoituksia.

Virallisesti roomalaiskatolinen aika kesti Savilahden seurakunnassa päättyi vuonna 1527, kun Västeråsin valtiopäivillä tehtiin Lutherin aatteiden mukainen päätös, että "Jumalan sanaa oli puhtaasti saarnattava". Koko keskiajan varsinkin syrjäseuduilla säilyivät pakanalliset uskomukset ja uskonnolliset menot joko sellaisenaan tai katolisuuden vaikutuksesta uudenlaisiksi muuntuneina. Luterilaisella ajalla saatiin sitten loppuun se kristillinen käännytystyö, jonka kreikkalaiskatolinen kirkko oli ilmeisesti aloittanut ja jota roomalaiskatolinen kirkko oli jatkanut. Muutos katolisuudesta luterilaisuuteen ei Savilahdella ilmeisesti aiheuttanut kovin suurta muutosta, vaan uskonpuhdistus eteni tasaisesti vastustajanaan lähinnä pakanallinen taikausko.


Luterilaisen opin juurruttajia

Ensimmäinen nimeltä tunnettu Savilahden kirkkoherra on Neoviuksen keräämien tietojen mukaan Laurentius Petri, joka mahdollisesti toimi Savilahden kirkkoherrana 1529-1533. Ensimmäisenä varsinaisena luterilaisena pappina Mikkelin pitäjässä voidaan pitää kuitenkin vasta Filipus Andreaeta, joka oli Savilahden kirkkoherrana 1540-luvun alusta 1550-luvun lopulle asti.

Filipus Andreaen aikana Mikael Agricola teki vuonna 1549 Turun kanunkina tarkastusmatkan Savoon. Agricola totesi uuden uskonopin juurruttamisen olevan Savossa vielä pahasti kesken. Piispan seurueen jäsenet olivat kuulustelleet kansan kristinopin tietoja ja todenneet ne aivan ala-arvoisiksi.

Filipus Andeaen aikana Turun hiippakunta jaettiin vuonna 1554 kahtia ja Savilahden seurakunta liitettiin tällöin perustettuun Viipurin hiippakuntaan.

Filipus Andreae luopui taloudellisten vaikeuksien takia virastaan 1550-luvun lopulla. Hänen seuraajallaan Andreas Sigfridillä (1554-1593) ei sen sijaan ollut taloudellisia vaikeuksia. Hän oli mahdollisesti koko Savon rikkain mies. Hänen omaisuutensa arvo oli 9 kertaa suurempi kuin Savilahden toiseksi varakkaimmalla miehellä. Hänen hallussaan oli silloisessa Norolan neljänneskunnan Visulahden kymmeneskunnassa Karppalan talo, jossa hän asui ja joka oli pitäjän suurimpia ja karjarikkaimpia taloja. Henkilökohtaisuuden omaisuuden lisäksi Andreas Sigfridi kartutti pappilansa maaomaisuutta.

Keskeinen ongelma Andreas Sigfridin kirkkoherrakauden lopulla oli luterilaisen opin vaarantuminen, kun katolisuus Juhana III:n ja Sigismundin vaikutuksesta voimistui. Vuonna 1593 valtakunnan papisto kokoontui Upsalan kirkolliskokoukseen, jossa Juhana III:n katolinen messukirja kiellettiin ja kristinuskoa määrättiin jälleen saarnattavan puhtaan luterilaisen opin mukaisesti. Päätöksen allekirjoittajien joukossa oli kolme savilahtelaista, kirkkoherra Andreas Sigfridi sekä kappalaiset Johannes Michaelis ja Matthias Augustini.

Seuraava Savilahden kirkkoherra oli Johannes Michaelis (1594-1606). Hänen aikanaan perustettiin Mäntyharjun seurakunta ja Savilahden seurakunnan nimi muuttui Mikkeliksi. Hänen aikanaan käytiin myös Nuijasota ja sen verilöyly Kenkäveron pappilan edustalla. Hänen poikansa oli todennäköisesti Mikael Savonius, joka eteni vuonna 1617 Tarton yliopiston professoriksi.

Vuosina 1637-1650 Mikkelin pitäjän kirkkoherrana toimi Johannes Kristierni Syllenius, jonka aikana Ristiina erotettiin Mikkelin kirkkopitäjästä ja Hirvensalmen kappelihanke pantiin vireille. Syllenius edusti rovastikuntansa papistoa vuoden 1649 valtiopäivillä.

Savilahden kirkkoherran apuna oli kappalaisia 1500-luvulta lähtien. Aluksi kappalaisilla ei ollut virkataloja vaan he asuivat joko kirkkoherran pappilassa Kenkäveronniemellä tai omissa taloissaan. Sutela ja Peitsari tulivat kappalaisten virkataloiksi vasta 1600- ja 1700-luvuilla.


Verotusta

Ihmiset suorittivat jo pakanuuden aikana jonkinlaisia "veroja" uhraamalla luonnonhaltijoille. Kristinusko siirsi nämä maksut nopeasti omaan kukkaroonsa.

Kirkollisia veroja uuden ajan alussa olivat Savossa papinvero talonpoikaistalolta ja kirkonvero täysikasvuiselta (15-60 v.) mieheltä eli jouselta ja piispanvero maayksiköltä (Savossa kiltiltä). Kirkolliset verot peruutettiin 1550-luvulla kruunulle, joka jakoi niitä harkinnanvaraisesti papeille. Papinveron määrä oli talolta kaksi kolmannesmittaa ruista ja yksi kolmannesmitta ohraa. (Kolmannes = karpion kolmannes. Yksi karpio = ½ pannia, yksi panni = 0,9 hl, mutta Tukholman panni 1570-luvulla 0,5 hl). Papin ruisveroa sanottiin leipävakaksi. Lisäksi papinveroina maksettiin kustakin talosta kinkku tai niiden sijasta rahamaksua. Lehmistä maksettiin voita. Lisäksi heiniä piti maksaa 1/3 parmasta tai tilalle luovuttaa 3 kolmannesta kauraa tai yhden äyrin rahaa.

Rahaveroina piti edelleen maksaa jousiraha, joka oli 6 penninkiä jouselta. Myös keskiajalla turkiksina maksettu piispanvero oli muuttunut rahaveroksi. Kilttiraha oli kokoveron kokoiselta yksiköltä 12 penninkiä ja puoliverolta 6 penninkiä.

Kirkko oli tehokas verottaja ja saavutti rahaveroillaan nekin, joilla ei ollut maaomaisuutta. Tunnetaan mm. kirvesmies eli papinkirvesraha. Kirvesmiehet olivat lähinnä köyhtyneitä talonpoikia. Joskus kirkonveroina maksettiin jäniksiä ja humaloita. Lukkarinvero eli lukkarinkappa oli kappa ohria joka talolta tai kirvesmieheltä 6 penninkiä rahaa.

Edellä mainittujen verojen tilalle tulivat vuoden 1605 tienoilla yhdistetty kruunun- ja kirkollisvero eli sopimuskymmenykset. Papin osuudeksi vakiintui kolmannes eli tertiaali. Pappien tulot pienenivät samalla selvästi. Jonkin verran korvauksia toivat tehostetusti perityt toimitusmaksut, joita olivat mm. ristimisraha (6 penninkiä), lapsensynnyttäjän kirkotus (6 penninkiä), vihkimisraha ( 1 ½ äyriä), hautausmaksut (jopa 1 panni viljaa). Lisäksi papit keräsivät ns. rippivakan laskiaisen ja pääsiäisen välillä kierrellessään valmistamassa kansaa pääsiäisen ehtoolliselle.

Verotus oli hyvin monimutkaista ja vaihteli eri seurakunnissa. Verotuksesta aiheutui alinomaa valituksia, riitoja ja rettelöitä.


Kirkon huolenpito seurakuntalaisista

Opastaminen "oikealle tielle"

Sekä keskiajan katolinen että uuden ajan luterilainen kirkko valvoi seurakuntalaisten kristillistä ja siveellistä elämää monin eri tavoin.

Piispat ja tuomiokapitulin jäsenet ohjasivat kirkkopitäjiin tekemillään tarkastusmatkoilla sekä seurakunnan että yksityisten seurakuntalaisten toimia. Maunu II Tawastin aikoina tarkastusmatkoja tehtiin kerran kolmessa vuodessa. Vuodesta 1571 lähtien ne olivat vuosittaiset.

Piispantarkastukset pidettiin pitäjän kirkossa. Tilaisuus aloitettiin saarnalla ja yleisellä rukouksella. Tarkastuksessa oli läsnä seurakunnan toimihenkilöiden lisäksi tavalliset seurakuntalaiset. Heitä kehotettiin mm. luopumaan taikauskosta, noudattamaan kristinuskon periaatteita ja suorittamaan kirkkoherralleen tälle kuuluvat saatavat. Myös seurakuntalaisten kristinopintaitoja kuulusteltiin ja siksi vanhempien piti tuoda lapsetkin mukanaan. Piispantarkastukseen tuli erityisesti saapua sellaisten, jotka olivat syyllistyneet rikkomuksiin, jotta heidät voitaisiin kädestä pitäen johtaa takaisin "kaidalle tielle".

Kirkkokurin harjoittaminen ja kirkollisen tuomiovallan käyttö oli jo keskiajalla ollut eräs kirkollisten viranomaisten tärkeimpiä tehtäviä, johon uskonpuhdistus ei tuonut muutosta. Kirkko puuttui varsinkin siveellisyysrikoksiin, avioliittoasioihin ja pappeihin kohdistuviin syytöksiin. Kirkkokurista huolehti pääasiassa kirkkoherra. 1600-luvulta lähtien pappien apuna oli kuudennusmiehiä valvomassa kirkkokuria ja seurakuntalaisten siveellistä elämää.

Varsinaista kansanopetusta ei vielä uuden ajan alussa ollut, eikä seurakuntalaisten aineellisista tarpeistakaan paljon huolehdittu.


Köyhistä huolehtiminen

Kirkon armeliaisuustehtäviin kuului köyhistä huolehtiminen. Periaatteena oli, että jokainen pitäjä huolehti itse köyhistään. Kerjääminen oman pitäjän alueella oli hyväksyttävää. Köyhien ja sairaiden elättäminen kuului pääasiassa sukulaisille, mutta jos tällaisia ei ollut, voitiin apua saada julkisista varoista. Seurakunta yritti helpottaa köyhien oloja kolehteja keräämällä ja almuja antamalla, mutta aina apu ei etenkään syrjäseuduille yltänyt.

Ainakin jo vuonna 1554 Savilahden köyhille tiedetään annetun avustuksena halkoja. Ruokatarvikkeita jaettiin vuosina 1571 ja 1574. Viime mainittuna vuonna Kivisakastin vierelle rakennettiin pieni vaivaistupa, jollaisia aikaisemmin oli ollut vain kaupungeissa. Maalaispitäjien oma köyhäinhoito näyttää syntyneen Savossa, koska täällä ei pitkien matkojen takia pystytty turvautumaan kaupungin suomiin mahdollisuuksiin. Savilahden vaivaistupa eli hospitaali sai avustuksia kruunun varoista. 1500-luvun loppu- ja 1600-luvun alkupuolella avustettavia oli Savilahdella vuosittain kymmenkunta, ja heille annettiin viljaa, lihaa ja halkoja.

Varsinainen vaivaistalolaitos syntyi kuitenkin vasta myöhemmin 1600-luvulla, ja muutenkin kirkon sosiaalinen työ alkoi vasta tuolloin saada laajempia ja vakiintuneempia muotoja.


Suomalaisten muinaisusko


Suomeen tehdyt ristiretket


Lähteet:

Aikain takaa. Entisaikain tarinoita eteläisestä Savosta. Toimittanut Esko Partanen, piirtänyt Marja-Liisa Partanen. 1993. s. 4-5 ja 10-11.

Astuvansalmelta ATK-aikaan. Mikkelin läänin historian opetuspaketti. Tauno Piilola, Martti Pänkäläinen ja läänin kouluosaston työryhmä. Mikkelin lääninhallitus, Mikkelin läänin maakuntaliitto. 1987. s. 32-44.

Kuujo, Erkki, Entisajan Mikkeli. Mikkelin kaupungin vaiheita 1838-1917. Oy Länsi-Savon Kirjapaino, Mikkeli 1971. s. 15-16.

Wirilander, Hannele, Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Julkaissut Mikkelin maalaiskunta, Mikkelin maaseurakunta. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1982. s. 46-52 ja 111-125.


Dokumentti:

Kirkollisen verotuksen järjestäminen Savossa 23.8.1329


© Internetix / Heikki Myyryläinen / Mikkeli-seura