Luokka:Meikäläisiä myrskynsilmässä

Henkilöhistoriaa Mikkelin seudun merkkihenkilöistä.

Esitelty henkilöitä, jotka ovat olleet jotenkin kiistanalaisia tai joutuneet johonkin äärimmäiseen paine- tai valintatilanteeseen.

Opettaja valitsee, miten tekstejä hyödyntää.

Henkilötarinoita on tarkoitus opiskella seuraavasti:

Meikäläisiä myrskynsilmässä – Opettajalle

Kertoo Mikkelin seudulta kotoisin olevien tai tänne olennaisesti liittyvien henkilöiden joutumisesta äärimmäiseen valintatilanteeseen, joissa panoksena on kenties ollut Suomen kohtalo tai jotain vielä kansakuntaammekin suurempaa.
Kokonaisuus on suunniteltu siten, että vuosiluokilla 6-9 voidaan käsitellä yksi hahmo per vuosiluokka. Käsiteltäviin sisältöihin henkilötarinat kävisivät seuraavasti:

• 6. lk Yrjö Maunu Sprengtporten,
• 7. lk Rietrikki Polén,
• 8. lk Antti Hackzell, Ahti Karjalainen, Kasperi Tanttu (Näistä vähintään yksi)
• 9. lk Olli Rehn.

Henkilöiden kautta paikallishistoriaa voidaan opiskella myös teemallisena kokonaisuutena.

Tehtävässä on tärkeää miettiä sitä valintatilannetta, johon henkilöt ovat joutuneet.

• Mitkä syyt siihen ovat johtaneet?
• Miksi henkilöiden tekemä valinta on ollut niin vaikea?
• Mitä seurauksia valinnalla oli ja on ollut?
• Ja ennen kaikkea on syytä miettiä, mitä seurauksia toisenlaisella valinnalla olisi voinut olla?

Georg Magnus Sprengtporten

(suom. Yrjö Maunu Sprengtporten 1740-1819) – moniulotteinen ja -sävyinen itsenäisyysmies

Sotilasuralle heti nuoresta Georg Magnus Sprengtporten syntyi tunnettuun sotilassukuun 1740. Nelivuotiaana Sprengtporten menetti isänsä. Jo 12-vuotiaana äiti anoi Georg-pojalle sijoituspaikan Tukholman kadettikouluun. Se kuitenkin lakkautettiin sisäpoliittisista syistä neljän vuoden päästä Sprengtportenin saapumisesta. Teini-ikäinen Sprengtporten pääsi kuitenkin Viaporin linnoitusjoukkoihin aliupseerinarvoisena konduktöörinä. Ilmeisen menestyksekkään palveluksen seurauksena hänet kelpuutettiin mukaan Pommerin sodan sotatoimiin kreivin adjutantiksi. Sittemmin Sprengtporten toimi veljensä johtamassa valiojoukossa osoittaen suurta rohkeutta. Valiojoukossa hän haavoittui kahdesti. Sprengtporten ylennettiin kapteeniksi 1761.

Rauhan tultua upseerin vakinaiset tehtävät oli varattu vakinaisen väen kokeneemmalle upseeristolle, eikä ulkopuoliselle ollut pääsyä niihin, ainakaan ilman merkittävää varallisuutta. Sprengtporten ajautui tekemään monenlaisia tiedustelu- ja kartoitustehtäviä sekä lukemaan sotatieteellistä kirjallisuutta. Nämä asiat ohjasivat Sprengtportenia miettimään Ruotsin-Suomen itäisille alueille parhaiten soveltuvia taistelutapoja. Vuonna 1770 Sprengtporten ylennettiin majuriksi. Samalla hänelle myönnettiin vapaaherran arvonimi. Sen myötä hänen alkuperäinen nimensä Sprengtport sai tunnetun kirjoitusasunsa Sprengtporten.

Kuninkaan suosioon Sprengtporten osallistui ns. vapauden ajan viimeisille valtiopäiville, mutta piti niitä kyvyttömänä ratkaisemaan asioita. Niinpä Sprengtporten osallistui veljensä Jacobin rinnalla Kustaa III:n vallankaappaukseen 1772. Veljesten johdolla Viapori otettiin haltuun ja sen varusväki suostuteltiin kuninkaan puolelle. Seurauksena Sprengtporten ylennettiin everstiluutnantiksi. Nopeasti hän otti syrjään jättäytyneen veljensä paikan ja sai ylennyksen everstiksi. Ei kulunut montaakaan vuotta kun Sprengtporten nimitettiin uuden muutamasta yksiköstä yhdistetyn Savon Prikaatin komentajaksi.

Virkatalonsa Ristiinan Brahenlinnan mailla kehitteli sodankäynnin muotoja. Hänen oivalluksiaan on pidetty edistyksellisinä jopa joidenkin arvioiden mukaan aikaansa edellä olevina tällä saralla. Sprengtporten kiinnitti erityishuomiota maaston käyttöön taistelussa. Sprengtporten meni ajatuksissa niin pitkälle, että jopa aseisti joukkojaan omalla kustannuksellaan. Rahansa ohella Sprengtporten uhrasi asialleen aikaansa järjestämällä säännöllisesti ylimääräisiä harjoituksia sekä pyörittämällä kadettikoulua nuorille upseerinaluille. Näin Sprengtporten hankki alaistensa ja koko Suomen upseerikunnan arvostuksen.

Omille teille Riitauduttuaan kuninkaan kanssa Sprengtporten lähti kruunun kustantamana ulkomaille tutustumaan sotataitoon. Retkellä riidat etenkin matkakassasta syvenivät. Samaan aikaan hänen maineensa oli kiirinyt Venäjällä, joka myös oli yksi matkakohteista. Ollessaan Pariisissa rahapulassa Sprengtporten pyysi eroa virastaan. Se saman tien hänelle myönnettiin, tosin ilman eläke-etuuksia. Sprengtporten yritti mukaan Yhdysvaltain vapaussotaan, jonne ei kovasta yrityksestä huolimatta päässyt. Mies palasi kotimaahan elelemään toimetonta kartanoelämää. Siihen hän ei sopeutunut. Tavoitteena Suomen irrotus Ruotsista Kuninkaan kanssa riitautuminen poiki Sprengtportenin mielessä ajatukseksi irrottaa Suomi Ruotsista Venäjän avulla. Mielessä hänellä kumpuilivat mietteet yhdysvaltalaisesta pyrkimyksestä vapaan valtiomuodon luomiseksi. Lopputuloksena Sprengtporten ryhtyi maalailemaan mielikuvia itsenäisestä tai puoli-itsenäisestä Suomen valtiosta, joka pelkällä olemassaolollaan hillitsisi Ruotsin ja Venäjän ainaista vihamielisyyttä. Vuoden 1786 valtiopäivillä Sprengtporten liittyi kuninkaanvastaisen opposition riveihin. Hän myös jätti Venäjän lähettiläälle ranskankielisen esityksen Suomen itsenäisyydestä ja Pohjolan valtiollisesta tasapainosta.

Keisarinna Katariina tarjosi Venäjällä arvostusta nauttineelle sotaherralle siirtymistä Venäjän palvelukseen. Pienen empimisen jälkeen Sprengtporten suostui tarjoukseen, ja hänet otettiin vastaan korkealla sotilasarvolla, isolla rahasummalla ja juhlamenoin. Sprengtporten oli tehnyt ratkaisunsa ja ajoi mielestään Suomen asiaa entisen vastustajan nimissä.

Omat koirat purivat Vuonna 1789 Sprengtporten osallistui Porrassalmen taisteluun, jossa hän haavoittui mahdollisesti omilla opeillaan koulutetun jääkärin luotiin. Sprengtportenia hoidettiin hänen entisessä virkatalossaan Ristiinan Brahenlinnassa, jossa hänen kerrotaan todenneen kuuluisan lausahduksensa: ”Omat koirat purivat.” Sotaan osallistuminen merkitsi lopullista eroa Ruotsista, sillä 1790 hänet tuomittiin poissaolevana kuolemaan maanpetturuuden tähden. Sodan jälkeen Sprengtporten asusteli ulkomailla. Tapasipa hän myös keisari Napoleoninkin.

Kaikesta huolimatta Suomen asialla Vuonna 1808 alkaneessa sodassa Ruotsia vastaan Sprengtportenia tarvittiin taas. Hän laati taitavia ja uudenaikaisia sotasuunnitelmia, joiden avulla Venäjä hyökkäsi rajan yli. Monia taisteluja kokenut Sprengtporten kieltäytyi kuitenkin sotilaallisista tehtävistä. Hän ajoi edelleen tiukasti Suomen valtion perustamista. Siitä seurasi riitaa ylipäällikkönä toimineen kreivin, joka halusi liittää Suomen Venäjän maakunnaksi. Keisarin suosio auttoi Sprengtportenia pääsemään Suomen kenraalikuvernöriksi. Siitä tehtävästä hän joutui jälleen eroamaan riitauduttuaan sen hetkisen ylipäällikön kanssa. Kaikesta huolimatta Sprengtportenille myönnettiin ansioistaan kreivin arvo.

Lopun elämäänsä Sprengtporten vietti poissa tapahtumien polttopisteestä. Hän ehti nähdä tavoitteensa toteutuvan: Suomi sai autonomian vielä hänen elinaikanaan.

Rietrikki Polén (1823-1884)

Suomenkielisen sivistyksen tienraivaaja

Nuoruuden ristiriita Syntyi kappalaisen poikana Fredrik Polénina ruotsinkieliseen perheeseen. Hän suomalaisti nimensä muotoon Rietrik ja siitä se vakiintui muotoon Rietrikki. ”Suomen kansalle pitää kirjoittaa suomen kielellä, sillä sen mielelle ja kielelle eivät vieraat sanat luonnu oikein. Minunkin ristinimeni Fredtik ennätti Savossa ja Karjalassa olla Rietrikki, Reetrikki, Rieti, Rietu, Riekko.”

Nuorena opiskelijana Polén kokosi apurahan turvin kansanrunoutta Kuopion ja Viipurin lääneistä. Polén toimitti Suometar- ja Lasten Suometar-lehtiä. Lehtien levikkiä nosti Polénin kansanomainen ja suomalaisen sivistyksen merkitystä korostava asenne sekä Polénin kokoama paikalliskirjeenvaihtajaverkosto. Polén julkaisi uransa aikana monia lehtiä, joiden kantavana henkenä oli tuoda suomalaisuutta positiivisesti esiin.

Polén opiskeli myös sivistysmyönteiselle ihmiselle luontevasti opettajaksi. Toimiessaan Viipurissa opettajana Polén perusti Viipurin suomalaisen seuran. Opettajan uraansa Polén jatkoi eri paikkakunnilla muun toimintansa ohessa.

Tiedettä suomeksi Polénin väitöskirja ”Johdanto Suomen kirjallishistoriaan” vuodelta 1858 oli aikanaan ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja. Se julkaistiin erikoisluvalla. Teos toimi todellakin pelkkänä johdantona, sillä suomenkielistä kirjallisuutta oli tuolloin varsin niukasti. Siihen puolestaan oli syynä vuoden 1850 sensuuriasetus, joka rajoitti kaunokirjallisuuden julkaisemista.

Polén liitti tekstissään sananvapauden kirjallisuuden kehitykseen. Polénin sanotaan uudistaneen kieltä. Toisaalta kehitysvaiheessa olleen suomen kielen lukeminen ei Poléninkaan teksteistä ole välttämättä ollut erityisen helppoa. Polénin sanotaan luoneen tai ainakin ottaneen laajempaan käyttöön uusia sanoja. Hänen keksiminään sanoina pidetään esim. kasvatusoppia, kesälomaa, lukukautta, muinaistutkija, nykyisyys, näytelmäkirjallisuus, oppiarvo, sivistyslaitos, ylioppilas. Moni näistä on vakiintuneessa käytössä edelleen nykypäivänä.

Polén Mikkelissä Viimeiset työvuotensa Polén vietti Mikkelissä lyseon uskonnon ja suomen kielen lehtorina. Samalla hän toimi aktiivisesti suomen kielen aseman parantamiseksi. Hän mm. osallistui keskusteluun Mikkelin suomenkielisen tyttökoulun perustamisesta. Hän kannatti voimakkaasti kansansivistyksen ulottamista myös naisiin ja nimenomaan suomen kielellä. Polén on haudattu Mikkelin vanhalle hautausmaalle ja hautausmaan vierestä kulkeva katu on nimetty hänen mukaansa.

”Teroittakoon etenki tämä Suomen oppivassa nuorisossa toimellista rakkautta omaan kieleemme, omaan kirjallisuuteemme, omaan kansaamme, omaan kansallisuuteemme.” – Päätöslause Rietrikki Polénin väitöskirjasta.

Antti Hackzell

(1881-1946) - olosuhteiden pakosta pääministeriksi

Lyseon kasvatista Venäjäspesialistiksi Antti Hackzell kirjoitti ylioppilaaksi Mikkelin lyseosta 1900. Nuorena juristina hän lähti Pietariin. Harjoittaen liiketoimia ja työskentelemällä virkamiehenä hän oppi venäjän kielen sekä tuntemaan paikallista kulttuuria ja toimintatapoja. Nämä osoittautuivat myöhemmin erittäin merkittäviksi asioiksi. Hackzellin Pietarin aika päättyi bolshevikkien valtaantuloon 1917.

Sodassa Hackzell toimi Karjalan rintaman ylipäällikön adjutanttina. Vuonna 1918 Hackzell nimitettiin Viipurin läänin maaherraksi, kun venäläismielisten poispotkittujen kuvernöörien tilalle tarvittiin vakinaisia viranhaltijoita. Parin vuoden sisällä nimityksestään (1920) Hackzellia tarvittiin mukaan Tarton rauhansopimuksen järjestelyjä hoitaneeseen suomalais-venäläiseen yhteiskomiteaan tai tarkemmin sen varajohtajaksi. Komitean ongelmallisimmaksi asiaksi muodostui lopulta vaille ratkaisua jäänyt tulkintariita Itä-Karjalan itsehallinnosta. Komitea-aika tuotti Hackzellille lisää kokemusta suomalais-venäläisestä asiainhoidosta.

1922 Hackzellista tuli Suomen Moskovan lähettiläs. Diplomaattitehtävää kuvaillaan kansallisbiografiassa yhdeksi Suomen haastavimmista johtuen maiden välisistä ennakkoluuloista, jännitteistä ja tuohon aikaan tapahtuneista selkkauksista.

Ristiriitoja kotimaassa, poliittinen arvovalta kohoaa Hackzellilla oli kotimaan politiikassa omat tasapainoilunsa. Suomen kansalaissodassa 1918 valkoisten puolella toiminut Hackzell mm. kieltäytyi nostamasta ulkoministeriöstä palkkaansa, kun sen johtajaksi oli Väinö Tannerin hallituksessa nimitetty 1918 punaisten operaatioita suunnitellut Väinö Voionmaa. Välien kiristyttyä Hackzell erosi tehtävästään. Presidentti Relander kuitenkin arvosti Hackzellia ja yritti saada tätä suostumaan taas lähettilääksi. Vaikka Hackzell esitti jyrkkiä kannanottoja sosialisteja vastaan, hän ei hyväksynyt myöskään oikeistoradikalismia. 1930-luvulla laillisuuden kannattaja Hackzell tuomitsi jyrkästi Lapuanliikkeen muilutukset eli vasemmiston kannattajien ”kyyditykset”.

Vuonna 1932 Hackzell kohosi ulkoministeriksi. Hallituskauden aikana Hackzell joutui ratkaisemaan kysymyksiä, jotka vaikuttivat keskeisesti vuosikymmenen lopun kriiseihin. Hackzellia pidetään tärkeimpänä henkilönä Suomen ulkopolitiikassa 1930-luvun puolivälissä. Erityisesti käsillä olivat Suomen suhtautuminen Kansainliittoon, Suomen ja Neuvostoliiton suhteet sekä Suomen havittelema asema pohjoismaisen puolueettomuuslinjan osana.

Suomen hallitus kaatui 1936 sisäpoliittisen kärhämöinnin seurauksena. Tämä pisti Hackzellin poliitikon uran tauolle, mutta vain vähäksi aikaa. Vaalit vuonna 1939 nostivat Hackzellin takaisin eduskuntaan. 1943 Hallitukseen Hackzell olisi jälleen kelvannut ulkoministeriksi, mutta kieltäytyi tehtävään liittyneestä Vatikaanin lähettilään toimesta. Mannerheimin noustua presidentiksi 1944

muodostettiin Suomelle hallitus, jonka tehtävänä olisi johdattaa Suomi sodasta rauhaan. Hackzell oli alusta alkaen mukana ministerikaavailuissa.

Vastahankaan pääministeriksi suoraan myrskysilmään Kun sopivaa ja halukasta pääministeriä ei tuntunut löytyvän, Mannerheim ja aiempi pääministeri Linkomies painostivat Hackzellin suostumaan pääministeriksi. Hackzellin hallitus nimitettiin 8.8.1944. Hallituksen ensimmäinen tehtävä oli aloittaa uudestaan kariutuneet rauhantunnustelut. Neuvostoliitossa Hackzellia pidettiin saksalaismyönteisenä. Saksalaiset puolestaan pitivät häntä sodan jatkumisen kannalta pessimistinä. Kotimaassakin esitettiin näkökantoja, että Hackzell edustaisi antautumismielialaa. Hackzell oli kompromissiratkaisu äärimmäisen vaativan tilanteen pääministeriksi.

Lopulta hallitus sai neuvotteluyhteyden Moskovaan heidän Ruotsin lähettiläänsä kautta. Vaatimuksena esitettiin Suomen Saksan suhteiden välitöntä katkaisua. Suomen heikenneessä neuvotteluasemassa aselevon voimaantulo 2.9.1944 oli melkoinen helpotus. Hackzell totesikin, ettei rauhanehtoihin ollut näköpiirissä parannuksia. Varsinaisten rauhanneuvottelujen alun pitkityttyä rauhanvaltuuskunnan itseoikeutettu puheenjohtaja Hackzell sai vaikean halvauksen Moskovassa ennen kokousta. Hackzellin tilalle lähetettiin pikavauhtia Suomesta ulkoministeri. Hackzell ei koskaan toipunut kunnolla halvauksestaan vaan kuoli vuotta myöhemmin Helsingissä.

Ansioistaan Antti Hackzell palkittiin Suomessa useilla korkeilla kunniamerkeillä. Hänet palkittiin myös monilla ulkomaisilla kunniamerkeillä.

Lähde: Suomen Kansallisbiografia