Minä ja Mannerheim
Minä ja Mannerheim -muistikuvia Mannerheimista.
Kyseiset tekstit on julkaistu vuonna 2007 Päämajamuseon "Minä ja Mannerheim" -näyttelyssä.
Mannerheimin johdolla Suomi selviytyi toisesta maailmansodasta. Talvi- ja jatkosodan aikana ylipäällikkö Mannerheimin johtama Päämajan oli sijoitettu Mikkeliin. Erityisleiman sodan ajan Mikkelille antoi ylipäällikkö marsalkka Mannerheim, jonka liikkuminen kaupungilla herätti uteliaisuutta ja kunnioitusta. Päämajan myötä Mikkelin kaupungin kaduilla nähtiin tasavallaan presitdentti Ryti, pääministeri Rangell ja monet muut ministerit. Kotimaisten vieraiden ohella Päämajassa vieraili Saksan sodan johtoa ja Ruotsin kruununprinssi Gustaf Adolf.
Ylipäällikön liikkuminen kaupungilla on painunut syvälle ihmisten mielikuviin. Päämajamuseon arkistosta löytyy kuvauksia Mannerheimista. Kuvaukset kertovat hyvin kunnioittavasta suhtautumisesta tähän etäiseen henkilöhahmoon. Mielikuvat ovat säilyneet muistelijoiden muistissa vuosikymmeniä. Ylipäällikön liikkumista kaupungilla seurattiin tarkkaan ja hakeuduttiin tarkoituksellisesti paikoille, jossa tiedettiin Mannerheimin liikkuvan. Muutamat harrastelijavalokuvaajat onnistuivat salaa tai julkisesti kuvaamaan Mannerheimin liikkumista kaupungilla ja Päämajassa.
Päämajamuseon kirjalliset muistelukset ovat lyhyitä - muutaman lauseen mittaisia toteamuksia. Joukossa on myös pitkiä usean paperiarkin mitttaisia muisteluksia. Nämä kirjalliset maininnat Mannerheimista kerttovat yhtä paljon muistelijasta itsestään kuin muisteltavasta. Tarinat Mannerheimista siirtyvät Mikkelissä sukupolvelta toiselle ja näin hänen hahmonsa jatkaa elämäänsä edelleen.
Oskar Arvi Heikkonen:
Mitä tulee näihin tarinoihin. Toki niitä on mielessäni vieläkin moniakin. Ensimmäinen muistikuva oli, se oli aivan ensimmäisiä päiviä talvisodan alettua, oli julkaistu päämajan puhelinluettelo. Se oli konekirjoitettu ja nidottu vihkonen. Ja minä sain tehtävän viedä ylipäällikölle tuon asiakirjan. Menin käytävän perälle. Viimeinen ovi vasemmalla oli Marskin huoneen ovi. Oven edessä oli pulpetti ja pulpetissa siviilimies, joka vaati minulta henkilötodistusta. Minä vähän ihmettelin sitä ja sanoin, että minunhan tässä pitäisi henkilötodistusta kysyä. Tehän olette siviilimies. Miestä nauratti ja hän kaivoi henkilötodistuksensa ja näytti sen minulle. Hän oli vääpeli Kaarlas. Olisikohan ollut valvontaosaston ihmisiä. Ja minä näytin omani. Meillehän jaettiin henkilötodistukset, jotka olivat valokuvalla varustettu.
No minä pääsin Marskin huoneeseen ja koputin oveen. Kuulin sieltä sisälle kehotuksen. Avasin oven ja tein parhaan kumarruksen, mitä oli jo siihen ikään oppinut. Marsalkka oli noussut pöytänsä äärestä ja oli ilmeisesti jaloittelemassa. Marski tuli vastaan ja ojensi kätensä. Minä vähän hämmästyin, mutta tartuin hänen käteensä ja kumarsin. Ja sanoin nimeni. Uusi mies vai, sanoi Marsalkka. No kyllä olen. Tosin YH:n aikana olen täällä ollut. Aivan. Ja hän kyseli jotakin tuollaista jokapäiväistä siinä ja sitten kysyi, että mitäs teillä oli asiaa. Minä toin vaan päämajan puhelinluettelon. Hyvä on. Pankaa siihen pöydälle. Minun täytyy saada kuittaus. Kuittauskin? Totta kai kun kysymyksessä on salainen asiakirja. Tässähän on päämajan koko kokoonpano, henkilöluettelo. Tottakai. Ja sitten hän otti kynänsä ja kirjoitti nimensä kuittauslistaan, joka varmasti on tänäkin päivänä sota-arkistossa.
Eero Väisänen:
Reippaana ja nokkelana mikkeliläispoikana olin juuri täyttänyt 13 vuotta, kun syksyllä 1942 jouduin puoleksitoista vuodeksi vastuunalaiseen tehtävään, aamusta iltaa kuljettamaan tärkeitä viestejä maa-, ilma- ja merivoimien toimista.
Ylipäällikön sanomat kulkivat adjutanttien kautta, tai mikäli nämä eivät olleet paikalla, kuittauksen suoritti ylipäällikön sotilaslähetti. Ellei tämäkään ollut paikalla, oli lyhyen odotuksen jälkeen yritettävä ylipäällikön huoneeseen. Olin ollut ”Lokissa” vasta muutaman viikon, kun kellon taas kerran soitua riensin luukulle, nappasin siinä päivystävälle upseerille asennon, otin kirjan ja sanoman ja vilkaisin osoitetta: marsalkka Mannerheim. No –ei se osoite siinä ensi kertaa ollut – siis koululle vain ja juoksujalkaa.
Noudatin tavallista menettelytapaa. Avasin pitkän käytävän vasemmalla puolen olevan oven ja tulin tutuksi käyneeseen pieneen eteiseen. Edessäni oli kaksi ovea ylipäällikön adjutanttien huoneisiin. Koputin ensin nuoremman adjutantin, kapteeni Bäckmanin ovelle kolme eri kertaa ja kun en saanut vastausta, yritin everstiluutnantti Grönvallin ovelle – ei vastausta sieltäkään. Palasin takaisin käytävään, jonka päässä tavallisesti lähetit päivystivät. Sielläkään ei ollut ketään. Hetken odotettuani avasin ylipäällikön huoneeseen johtavan ensimmäisen oven ja koputin kuuluvasti sisemmälle ovelle.
Kun olin aukaisemassa oven huoneesta kuuluneen ”sisään” –kehotuksen jälkeen, kapteeni Bäckman tuli takaani eteisestä ja tarttui käteeni. Samassa kuului ylipäällikön huoneesta uusi kehotus ”sisään”, ja niin astuimme molemmat huoneeseen. Ylipäällikkö seisoi pöytänsä takana katsoen kysyvästi. Asennossa seisoen ilmoitin: ”Herra marsalkka, sanoma teille” ja ojensin kuittauskirjan. Hän kuittasi, puristi kättäni ja kiitti. Poistuttuamme kapteeni Bäckman vei minut huoneeseensa ja kysyi, miksi en toimittanut sanomaa adjutanteille. Selostin tilanteen, ja asia oli selvä.
Irja Wonkka:
Jatkosodan aikana siirryttyäni operatiiviselle osastolle näin Marskin lähes päivittäin – ainakin useita kertoja viikossa. Näkemisestä ja tapaamisesta tuli niin tavanomaisia, ettei niitä oikein osannut pitää mitenkään erityisinä asioina. Hän käveli samaa reittiä ravintolan Kalevaan syömään kuin mekin. Useimmiten hänet näki jommankumman adjutanttinsa seurassa. Tai sitten hänellä oli vieraana joku kenraali rintamalta. Hän vastasi aina tervehdykseen. Näin tekivät myös kaikki upseerit aina kenraaleita myöten. Tosin he useimmiten ehtivät tervehtiä ensin. Mannerheimin korkea ikä ei tullut koskaan mieleen. Tajusimme kyllä, että hän oli kaiken toiminnan runko, mutta hän oli liian lähellä, jotta häntä olisi voinut silloin nähdä samalla tavalla kuin tänään. Muistan hyvin, kuinka Mannerheim suhtautui päämajan nuoriin sotilaspoikiin heidän valokuvatessaan ylipäällikköä. Hän aina pysähtyi, ryhdistäytyi ja käänsi rintamasuunnan valokuvaajaan päin. Ei hän muita valokuvaajia tällä tavalla kunnioittanut.
Kalevi Hypen:
Seisoin sopivasti ulko-oven takana, kun huomasin, että marsalkka on tulossa ulos. Löin kantapäät tiukasti yhteen ja avasin oven. Yllättäen hän pysähtyi kohdalleni ja tiedusteli nimeäni sekä osastoani. Lopuksi marsalkka kysyi, onko minulla mitään valittamista ruoan, majoituksen tai muun asian suhteen - Vastasin hänelle ”Herra marsalkka maihinnousukenkäni ovat niin suuret, että pitää käydä lentokentällä kääntämässä”. Marsalkka kehotti minua hakemaan upseerivarastolta uudet kengät ja ilmoittautumaan illalla adjutantille kenkien kanssa.
Yrjö Leino:
Kun päämajassa vieraili presidentti, oltiin uteliaita. Harvoin kuitenkin päästiin näkemään. Korkeintaan kun poistuivat autosta sisälle. Joskus kuitenkin kun Marski saattoi vieraansa pihalla odottavaan autoon, jäähyväiskättelyt kestivät sen verran kauan, että kerkesi jopa kuvaamaan tilanteen.
Aila Spiess:
Olin viemässä kirjettä yläkansakoululle ja juuri kun avasin yläkoulun oven, oli ”Marski” tulossa ulos. Luonnollisesti jäin pitämään ovea auki, mutta Marski sanoi, että lotta ensin ja kumarsi päästäen minut kulkemaan ovesta ensin. Oli kyllä ihana pappa. Hän oli aina yhtä kohtelias meille naisille.
Anja Ikäheimonen:
Palvelin Päämajan tiedusteluosastossa. Olin vain yksi niistä tuhansista ja taas tuhansista naisista, jotka olivat rientäneet kenttäarmeijan ja kotirintaman tehtäviin isänmaan kohtalon vuosina. Mutta työskentely Mikkelissä tarjosi nuorelle naiselle varmaankin enemmän vaihtelua ja työn iloa kuin ehkä jossakin muussa kaupungissa. Kesällä 1942 halusin kerran napata kamerallani kuvan Marsalkasta, joka melkeinpä säännöllisesti joka päivä tuli vastaani päämajarakennuksen pihamaalla. Ilma oli säteilevän aurinkoinen ja rohkenin pyytää Marsalkalta luvan valokuvan ottoa varten. Sain suorastaan huutaa pyyntöni, sillä aivan muutamien metrien päässä möyrysivät ja metelöivät kadun kunnostajat porineen ja jyrineen. ”Olkaa hyvä, mutta onko tämä sopiva paikka, vai mennäänkö muualle?”, kysäisi Marsalkka. Pitempää empimättä annoin ymmärtää ottavani kuvan juuri nyt, ja niin Marsalkka antautui rauhallisesti kuvattavaksi. Pidän tätä näin jälkeenpäin melkoisena harvinaisuutena, koska Marsalkka tunnetusti oli varsin pidättyväinen ja tarkka hänestä otettavien ja julkaistavien valokuvien suhteen.
Jenny Nisula:
Työmatkallani konttoriin minulla oli tilaisuus usein nähdä marsalkka Mannerheimin nousevan komean Katjansa selkään Runebergin aukiolta lähtiessään ratsastamaan Petroffinkankaalle nykyiselle Kalevankankaalle. Suomen kuvalehdessä oli niihin aikoihin kerran kuva, jossa teksti: ” Ylipäällikkö marsalkka Mannerheim ratsastamassa Siellä Jossakin. Kuvaan oli tullut mukaan Mallaksen portin pielessä oleva suurehko mainoskilpi, jossa Mallas- ja Virvokejuomatehdas.
Raija Huupponen:
Marski kävi päivittäin Porrassalmenkadulla Hyytiäisen parturiliikkeessä ja sen tähden käveli enimmäkseen Savilahdenkatua adjutanttinsa ja turvallisuusmiehensä tai jonkun upseerin kanssa Päämajaan. Maaherrankatua hän käveli päivittäin vain mennessään klubille syömään.
Kauko Salo:
Kyllä hän tietysti aina tuolla käveli aina vartijoidensa edellä, mutta tosin siinä aika kaukana. Hänhän ei suostunut siihen, että kovin lähellä nämä henkivartijat, vaan ne näkivät, että ukko kävelee tuolla. Kesäsodan aikana, kun menin Hyytiäisen parturiin kerran ja siellä sitten istua röhötti yksi vanha mies. Se oli Marski. Minä jouduin sitten istumaan siihen hänen viereensä. Taitettiin partaa veitsellä ja ukko kuorsasi. Siinä oli niin hyvä olla siinä. Terävä veitsi varmaan parturilla.
Tauno Talonpoika:
Minut komennettiin rintamalta Uudenmaan rakuunarykmentistä Mikkeliin Mannerheimin hevosenhoitajaksi 1943. Komennusmiehenä tuurasin vakituisen hevosenhoitaja Pölösen lomia. Tehtävänäni oli Mannerheimin hevosesta huolehtiminen. Toimitin hevosen Mannerheimille, kun Mannerheim lähti ratsastamaan. Hevosta jaloiteltiin kaksi tuntia aamu- ja iltapäivällä ratsastamalla sillä. Jaloittelu ratsastukset suuntautuivat Lehmuskylän ja Kalevankankaan suunnalle. Porrassalmelle ei saanut ratsastaa, koska yksi hevonen oli jäänyt auton alle täällä.
Mannerheimin ratsastuksen aikana oli Mannerheimin autonkuljettajan Rannan kyydissä. Matkasimme Rannan tietämälle paikalle, jossa hevonen luovutettiin hevosenhoitajalle. Nämä ratsastukset kestivät noin 1,5 tuntia ja suuntautuivat mm. Kalevankankaalle ja Porrassalmelle. Ratsastukselle osallistuivat Mannerheim, hänen adjutanttinsa Bäckman ja kornetti. Käthyllä oli hyvä ratsastaa. Hevonen oli hyvin säyseä, hyvä ratsastettava. Käthy oli ruotsalainen puoliverinen ratsu, jonka säkäkorkeus oli 170 cm. Mannerheimin hevonen sai erikoisruokaa, kauroja, ei muille samassa tallissa majoitetuille hevosille annettu.
Toivo Aholainen:
No tietenkin hälytyksiä oli Mikkelissä, olikin aika paljon siinä yhteydessä sitten mm. yhdessä hälytyksessä semmoinen erikoisuus tapahtui, että Mannerheim tuli seurueineen sinne viestikeskukseen ja siellä kun hän näki sitten tuollaisen pikkuisen pojan niin se rupesi, ottikin ja kädestä pitäen tervehti ja rupesi kyselemään miten vanha minä olen ja minä sitten sanoin että 10 vuotta, ihmetteli vähäsen miten nuorena olin päässyt tänne. Minä sitten kerroin että kenttäpiispa Björklund hommasi minut tänne. Sitten totesi vaan että hän tunteekin kenttäpiispan että hän on hänen hyvä kaverinsa, ja kyseli missä minun isäni on ja kaikkea tuollaista. Sitten kun oli hälytys ohi, niin hän lähti pois ja sitten paikalla ollut luutnantti elo joka oli meidän päällikkönä sillä hetkellä niin sanoin, lähetti Aholainen ei saa sitten kahteen viikkoon pestä käsiä kun Mannerheim on kätellyt kerran.
Yrjö Leino:
Kerran sattui, että annettiin ilmahälytys Tannerin ollessa käymässä Päämajassa. Hälytys oli sillä kertaa ns. ”vakava”, koska Marski vieraineen poistui koululta (mitä Marski ei yleensä tehnyt). Ilmeisesti hän tunti vastuuta vieraastaan. Hän ei kuitenkaan tuonut vierastaan pääovesta Lokkiin, vaan vei hänet takaoven lähettyville. Oven (käytävän) lähellä oli noin alle metrin korkuinen rimapino (varapolttoainetta ilmeisesti). He olivat istahtaneet pinon päälle ja jatkoivat siinä nähtävästi kesken jäänyttä keskustelua. Menin tapani mukaan takakäytävää pitkin ulos tiirailemaan taivasta. Vasta sitten huomasin istujat pinolla. Hätäännyin, ja kun en tiennyt oliko minut nähty, rupesin etsimään ”kunniallista” perääntymistietä. Kun en löytänyt muuta, niin hätäpäissäni kaappasin muutaman riman ja lähdin viemään niitä sisälle luolaan. Tänä päivänäkään en tiedä, tulinko nähdyksi, mutta mitään seurauksia ei tapauksesta koitunut.
Irja Silvennoinen:
Mutta sitten kun Marski tuli Mikkeliin, niin meidän edustaja ja pääesikunnan vanhin virkailija kävivät yhdessä onnittelemassa Marskia tuolla koululla, missä on nyt hänen työhuoneensa museona. Ja sinne varustettiin sitten yks Nyyssösen Hilkka meijän lottia. Ja sille kerättiin, keltä löydettiin, kaikista parhaat kuteet puettiin Hilkalle ja lähetettiin sinne sitten viemään ruusut ja onnittelut.
Erkki Virtala:
Suomen Marsalkka Mannerheim valittiin tasavallan presidentiksi 4.8.1944. Pari päivää myöhemmin hän tuli ensimmäisen kerran uudessa asemassaan Päämajaan. Koulun pihalle oli järjestetty kunniakomppania. Suorittaessaan katselmusta kävellen komppanian edessä huomasin ( tarkkailu- ja valokuvanottopaikkanani oli jälleen Op 2:n ikkuna) yhtäkkiä, että marski teki kunniaa sauva vasemmassa kädessä. Jälkeenpäin selvisi, että hänelle oli muodostunut ajos oikeaan kainaloon.
May Virtala:
Me lokin lotat lähetimme Ylipäällikölle kukkakimpun hänen syntymäpäivänään ja jouluksi ja seimme puolestamme häneltä suuren suklaarasian käsinkirjoitetun tervehdyksen kera. Kerran teksti oli seuraava: ”LUOLANNE LUMOJEN KESKELTÄ, MONISÄIKEISEN TÄRKEÄN TYÖNNE ÄÄRELTÄ VASTAANOTTAMASTANI IHANASTA KUKKATERVEHDYKSESTÄ LAUSUN LOKIN REIPPAILLE LOTILLE SYDÄMELLISEN KIITOKSENI TOIVOTTAEN JOKAISELLE TEISTÄ PARHAINTA MENESTYSTÄ TEHTÄVISSÄNNE. MANNERHEIM” Tyhjentynyt suklaarasia ja tervehdyskortti arvottiin sitten meidän lottien kesken, onnellinen oli se, joka kiitoskortin sai muistoihinsa.
Veikko Hertell:
Ylipäällikkö oli aivan kuin jumala näkymättömänäkin hän oli läsnä. Kun oli Sairilassa johdottamassa puhelinyhteyksiä mm. Marskin huoneessa vaikka se oli tyhjä, liikkui hiljaa ja varovasti. Huone oli pieni, sänky, vaatekaappi, pöytä, jolla viskipullo ”Valkosta hevosta” sifonipullo sänky melko kapea. Jos vertaa sitä minun nykyiseen, niin suorastaan surkea. Tämä oli huone, jossa mies yritti unohtaa tulevan ja menneen nukkua. Voi kuvitella, jos itse olisi siinä asemassa, miten mahdoton olisi unta saada. Ehkä hän oli hyvä keskittyjä. Joka tapauksessa järkyttävä elämän kohta. Marski oli hyvin tarkka maisemasta. Kun Lånkin Ville meni saapastelemaan Marskin ikkunan alla olevalle neitseelliselle lumihangelle meinasi mies joutua sotaoikeuteen syy olisi ollut vaan vaikea keksiä. Asia meni villasella pikkumaisia ei oltu.
