Minä ja Mannerheim

Minä ja Mannerheim -muistikuvia Mannerheimista.

Kyseiset tekstit on julkaistu vuonna 2007 Päämajamuseon "Minä ja Mannerheim" -näyttelyssä.

Mannerheimin johdolla Suomi selviytyi toisesta maailmansodasta. Talvi- ja jatkosodan aikana ylipäällikkö Mannerheimin johtama Päämajan oli sijoitettu Mikkeliin. Erityisleiman sodan ajan Mikkelille antoi ylipäällikkö marsalkka Mannerheim, jonka liikkuminen kaupungilla herätti uteliaisuutta ja kunnioitusta. Päämajan myötä Mikkelin kaupungin kaduilla nähtiin tasavallaan presitdentti Ryti, pääministeri Rangell ja monet muut ministerit. Kotimaisten vieraiden ohella Päämajassa vieraili Saksan sodan johtoa ja Ruotsin kruununprinssi Gustaf Adolf.

Ylipäällikön liikkuminen kaupungilla on painunut syvälle ihmisten mielikuviin. Päämajamuseon arkistosta löytyy kuvauksia Mannerheimista. Kuvaukset kertovat hyvin kunnioittavasta suhtautumisesta tähän etäiseen henkilöhahmoon. Mielikuvat ovat säilyneet muistelijoiden muistissa vuosikymmeniä. Ylipäällikön liikkumista kaupungilla seurattiin tarkkaan ja hakeuduttiin tarkoituksellisesti paikoille, jossa tiedettiin Mannerheimin liikkuvan. Muutamat harrastelijavalokuvaajat onnistuivat salaa tai julkisesti kuvaamaan Mannerheimin liikkumista kaupungilla ja Päämajassa.

Päämajamuseon kirjalliset muistelukset ovat lyhyitä - muutaman lauseen mittaisia toteamuksia. Joukossa on myös pitkiä usean paperiarkin mitttaisia muisteluksia. Nämä kirjalliset maininnat Mannerheimista kerttovat yhtä paljon muistelijasta itsestään kuin muisteltavasta. Tarinat Mannerheimista siirtyvät Mikkelissä sukupolvelta toiselle ja näin hänen hahmonsa jatkaa elämäänsä edelleen.

Oskar Arvi Heikkonen:

Mitä tulee näihin tarinoihin. Toki niitä on mielessäni vieläkin moniakin. Ensimmäinen muistikuva oli, se oli aivan ensimmäisiä päiviä talvisodan alettua, oli julkaistu päämajan puhelinluettelo. Se oli konekirjoitettu ja nidottu vihkonen. Ja minä sain tehtävän viedä ylipäällikölle tuon asiakirjan. Menin käytävän perälle. Viimeinen ovi vasemmalla oli Marskin huoneen ovi. Oven edessä oli pulpetti ja pulpetissa siviilimies, joka vaati minulta henkilötodistusta. Minä vähän ihmettelin sitä ja sanoin, että minunhan tässä pitäisi henkilötodistusta kysyä. Tehän olette siviilimies. Miestä nauratti ja hän kaivoi henkilötodistuksensa ja näytti sen minulle. Hän oli vääpeli Kaarlas. Olisikohan ollut valvontaosaston ihmisiä. Ja minä näytin omani. Meillehän jaettiin henkilötodistukset, jotka olivat valokuvalla varustettu.

No minä pääsin Marskin huoneeseen ja koputin oveen. Kuulin sieltä sisälle kehotuksen. Avasin oven ja tein parhaan kumarruksen, mitä oli jo siihen ikään oppinut. Marsalkka oli noussut pöytänsä äärestä ja oli ilmeisesti jaloittelemassa. Marski tuli vastaan ja ojensi kätensä. Minä vähän hämmästyin, mutta tartuin hänen käteensä ja kumarsin. Ja sanoin nimeni. Uusi mies vai, sanoi Marsalkka. No kyllä olen. Tosin YH:n aikana olen täällä ollut. Aivan. Ja hän kyseli jotakin tuollaista jokapäiväistä siinä ja sitten kysyi, että mitäs teillä oli asiaa. Minä toin vaan päämajan puhelinluettelon. Hyvä on. Pankaa siihen pöydälle. Minun täytyy saada kuittaus. Kuittauskin? Totta kai kun kysymyksessä on salainen asiakirja. Tässähän on päämajan koko kokoonpano, henkilöluettelo. Tottakai. Ja sitten hän otti kynänsä ja kirjoitti nimensä kuittauslistaan, joka varmasti on tänäkin päivänä sota-arkistossa.

Eero Väisänen:

Reippaana ja nokkelana mikkeliläispoikana olin juuri täyttänyt 13 vuotta, kun syksyllä 1942 jouduin puoleksitoista vuodeksi vastuunalaiseen tehtävään, aamusta iltaa kuljettamaan tärkeitä viestejä maa-, ilma- ja merivoimien toimista.

Ylipäällikön sanomat kulkivat adjutanttien kautta, tai mikäli nämä eivät olleet paikalla, kuittauksen suoritti ylipäällikön sotilaslähetti. Ellei tämäkään ollut paikalla, oli lyhyen odotuksen jälkeen yritettävä ylipäällikön huoneeseen. Olin ollut ”Lokissa” vasta muutaman viikon, kun kellon taas kerran soitua riensin luukulle, nappasin siinä päivystävälle upseerille asennon, otin kirjan ja sanoman ja vilkaisin osoitetta: marsalkka Mannerheim. No –ei se osoite siinä ensi kertaa ollut – siis koululle vain ja juoksujalkaa.

Noudatin tavallista menettelytapaa. Avasin pitkän käytävän vasemmalla puolen olevan oven ja tulin tutuksi käyneeseen pieneen eteiseen. Edessäni oli kaksi ovea ylipäällikön adjutanttien huoneisiin. Koputin ensin nuoremman adjutantin, kapteeni Bäckmanin ovelle kolme eri kertaa ja kun en saanut vastausta, yritin everstiluutnantti Grönvallin ovelle – ei vastausta sieltäkään. Palasin takaisin käytävään, jonka päässä tavallisesti lähetit päivystivät. Sielläkään ei ollut ketään. Hetken odotettuani avasin ylipäällikön huoneeseen johtavan ensimmäisen oven ja koputin kuuluvasti sisemmälle ovelle.

Kun olin aukaisemassa oven huoneesta kuuluneen ”sisään” –kehotuksen jälkeen, kapteeni Bäckman tuli takaani eteisestä ja tarttui käteeni. Samassa kuului ylipäällikön huoneesta uusi kehotus ”sisään”, ja niin astuimme molemmat huoneeseen. Ylipäällikkö seisoi pöytänsä takana katsoen kysyvästi. Asennossa seisoen ilmoitin: ”Herra marsalkka, sanoma teille” ja ojensin kuittauskirjan. Hän kuittasi, puristi kättäni ja kiitti. Poistuttuamme kapteeni Bäckman vei minut huoneeseensa ja kysyi, miksi en toimittanut sanomaa adjutanteille. Selostin tilanteen, ja asia oli selvä.