Sairilan kuninkaankartano
Kustaa Vaasan hallinnon loppukaudella perustetut kuninkaankartanot olivat tärkeitä hallinnon kehittymisen kannalta. Niiden tarkoituksena oli olla voutikuntiensa hallintokeskuksia ja voudin hoidossa olevia viljelys- ja karjatiloja, joiden toivottiin tuottavan kruunulle tuloja ja antavan esimerkkejä paikkakunnan talonpojille.
Vuonna 1555 Kustaa Vaasa kirjoitti Savonlinnan linnanpäällikölle Kustaa Finckelle ja tämän apulaiselle Thure Bjelkelle kuninkaankartanoiden perustamisesta Savoon. Savoon syntyikin vuoteen 1557 mennessä kaikkiin kuuteen Savon hallintopitäjään kuninkaankartano: Sairilan kartano Visulahdelle, Kiialan kartano Pellosniemelle, Partalan kartano Juvalle, Putkilahden kartano Sääminkiin sekä Tavinsalmen ja Rantasalmen uudet kartanot samannimisiin pitäjiin.
29.5.1556 Kustaa Vaasa määräsi Savonlinnan Kustaa Fincken ja tämän apulaisen Thure Bjelken tarkastamaan, mistä Savilahden kirkon läheisyydestä löytyisi sopiva paikka kuninkaankartanolle. Ehdolla olivat Kenkäveron saarella sijainnut papin asunto sekä Visulahden pitäjässä Sairolan kylässä asuvan Matti Sairosen ja muutamien muiden talonpoikien asunnot. Tarkastajat huomasivat viimemainitun paikan olevan sopivamman tarkoitukseen, ja kuningas lunasti väkipakolla kartanokseen mainitut talot. Näin silloisen Visulahden ja myöhemmin Suur-Savon voutikunnan kuninkaankartanoksi tuli Sairila.
Sairilan kuninkaankartano oli paikkakunnan oloissa melko suuri, vaikkei se kaikkein suurimpia kuninkaankartanoita ollutkaan. Perustamisvuonna siihen kuuluvat alueet arvioitiin kaikenkaikkiaan 9 täysveron ja 74 veronahan arvoisiksi. Kartanossa asusteli paljon väkeä. Voudin lisäksi siellä oli sotamiehiä (huoveja) ja talon palvelusväkeä. Henkilökuntaan kuului kirjuri, kokki, "kellaripoika" ja "aittanainen" eli maitopiika, jotka tilastoissa laskettiin huovien joukkoon. Varsinaiseen palvelusväkeen kuului renkejä, paimenpoika, tallipoika, leipojatar, oluenpanijatar, "tupaneito", kutojatar, karjapiikoja sekä sikapiika. Asukasmäärä vaihteli olosuhteista riippuen, mutta esimerkiksi vuonna 1570 väkeä oli yli 100, joista suurin osa oli huoveja. Näiden lisäksi talonpojat tekivät kartanolle monenlaisia päivätöitä.
Rakennuksiin kuului ilmeisesti suuri väentupa ja linnantupa makuuhuoneineen sekä vankihuone, ruoka-aittoja, navetta ja talli, sauna, riihi sekä paja, jossa työskenteli vakituinen seppä ja hevosenkengittäjä. Istuimet linnantuvassa olivat nahoilla päällystetyt. Myös vuoteissa oli nahkoja peitteenä. Erikoista Sairilassa oli sen 12 lasista ikkunaa, jotka asennettiin vuonna 1562 kartanon seiniin. Lasi-ikkunat olivat harvinaisia vielä pitkään kuninkaankartanojärjestelmän jälkeenkin. Tavallisesti kartanoissa oli lampaan tai vasikan nahasta valmistettua pergamettia. Talikynttilöitä kului kuitenkin Sairilassakin tavattomasti, sillä valo ei kovin hyvin tunkeutunut pienten ikkunoiden läpi.
Sairilassa oli tavallisesti noin 40 lehmää, kymmenkunta hevosta ja sotahevosia. Osa sotilaiden hevosista oli friisiläistä rotua. Lampaita ja vuohia oli yhteensä yli 300. Lampaanhoita oli Kustaa Vaasan erityisessä suosiossa ja hänen määräyksestään Olavinlinnan päällikkö Kustaa Fincke antoi Sairilaan mm. vuonna 1557 kaksi englantilaista pässiä. Myös sikoja oli noin 50. Siihen aikaan siat olivat vielä harvinaisia Savossa. Myös kanoja oli kartanossa.
Tärkein viljalaji Sairilassa oli ruis, jota oli 80-90 % kylvetystä viljamäärästä. Myös ohraa ja kauraa viljeltiin vähän, ja vuosina 1560-65 Sairilassa kokeiltiin vehnää, joka tuolloin oli muualla Savossa tuntematon. Heinä kerättiin luonnonniityiltä.
Puutarhaa Sairilassa ei ollut, mutta kuninkaan määräyksestä kartanon maille istutettiin kaksi humalatarhaa ja kasvimaa, josta saatiin kaalia, nauriita ja papuja.
Omien kalavesien lisäksi kalastuspaikkoja olivat lähellä sijaitseva Visulahti ja vähän kauempana Siikasalmi. Myös Kyykoski (nyk. Läsäkoski) oli Sairilan kalavesiä. Lähivesistä kala tuotiin suoraan kartanoon ja syötiin tuoreena. Kyykoskesta saatu saalis suolattiin tai kuivattiin.
Vuonna 1558 Sairilaan rakennettiin vesivoimalla toimiva ns. jalkamylly ja pieniä jauhatuksia varten lisäksi neljät käsikivet.
Ruokakalusto oli puusta. Haarukka eli kahveli oli tuntematon, ja veitsen ja puulusikan syöjä toi tullessaan. Siihen aikaan syötiin tavattoman paljon, enimmäkseen kalaa ja metsänriistaa, vähemmän kotieläinten lihaa. Olutta juotiin tavattomat määrät ja sitä oli useita eri lajeja: "herraolutta", "voutiolutta", "huoviolutta" ja kaljaa. Sairilassa poltettiin myös viinaa.
Muistona kuninkaankartanon ajalta on näihin päiviin saakka säilynyt kartanon kellari, jossa oli maan alle johtavia ahtaita käytäviä. Helmi Breitholz kirjoitti vuonna 1927, että "Vanhaan aikaan oli kellari ruudin varastopaikka. Kansan kesken kulki kellari vielä myöhäisempinä aikoina rahapajan nimellä. Sanottiin, että sieltä joka aamu tuotiin aivan käyttämätöntä rahaa kartanon tarpeisiin."
Mikään hyvä tulolähde Sairila ei ollut, eikä siitä tullut edes kunnollista mallitilaa. Kartanon varsinainen omistaja, kuningas, oli kaukana Ruotsissa, eivätkä alati vaihtuneet voudit tunteneet paikkaa omakseen.
Kuninkaankartanona Sairila oli 1630-luvulle, jolloin Suomesta lakkautettiin voutihallinto ja kuninkaankartanolaitos. Sen jälkeen Sairila säilyi kruunun omistuksessa latokartanona, jota lampuodit eli vuokraajat hoitivat. Vuonna 1650 Sairila läänitettiin ratsumestari Gerhard Löwelle. Reduktion jälkeen vuonna 1681 kartano palautui kruunun omistukseen ja siitä tuli säteriratsutila. Vuonna 1763 sen osti perintötilaksi Karl Wilhelm Mallén. Mallénin suvulla kartano oli vuoteen 1868. Sen jälkeen sillä oli lyhytaikaisempia omistajia. 1890-luvulta vuoteen 1927 kartano oli herastuomari Jaakko Hartosen ja hänen sukunsa omistuksessa. Muutaman omistajavaihdoksen jälkeen velkainen tila pakkohuutokaupattiin vuonna 1932.
Myöhemmin Sairila sai julkisuutta mm. sillä, että marsalkka Mannerheim asui siellä jatkosodan lopulla. Nykyään Sairila toimii koulukotina.
Kiialan eli Moision kuninkaankartano
Pellosniemen voutikunnan keskuksena oli 1500-luvun puolivälissä vajaat kuusi vuotta Kiialan eli Moision kartano. Tänä aikana se ei ennättänyt juurikaan vaikuttaa paikkakunnan oloihin eikä siitä muodostunut myöskään mallitilaa. Kiialan lakkauttamisen jälkeen Pellosniemi yhdistettiin Visulahden voutikuntaan, ja Sairilan kuninkaankartano jatkoi näin syntyneen yhteisen voutikunnan keskuksena. Kiialasta tuli nimismiestalo, jollainen se oli jo aiemmin ollut. Kiialan kartano oli 1500-luvun lopulla Arvid Stålarmin läänityksenä, mutta hänen jouduttuaan kuningas Kaarle IX:n epäsuosioon se otettiin häneltä pois. Sen jälkeen se oli läänityksenä useilla eri omistajilla, kunnes siitä 1680-luvun isossa reduktiossa tehtiin ensin ratsumestarin ja sitten kapteenin virkatalo.
Lähteet
Aikain takaa. Entisaikain tarinoita eteläisestä Savosta. Toimittanut Esko Partanen, piirtänyt Marja-Liisa Partanen. 1993. s. 13 ja 16-17.
Astuvansalmelta ATK-aikaan. Mikkelin läänin historian opetuspaketti. Tauno Piilola, Martti Pänkäläinen ja läänin kouluosaston työryhmä. Mikkelin lääninhallitus, Mikkelin läänin maakuntaliitto. 1987. s. 66-68.
Sairilan seudun historiaa, perinnettä ja nykypäivää. Painopaikka Valiokopio Ky., Mikkeli 1991. 49-74.
Vesterinen, Hillevi, "Kartanot". Esitelmä Mikkelin kansalaisopistolla 4.2.1993.
Wirilander, Hannele, Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Julkaissut Mikkelin maalaiskunta, Mikkelin maaseurakunta. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1982. s. 88-92.
© Internetix/Mikkeli-seura/Heikki Myyryläinen 1998
