Maatalous Mikkelin maalaiskunnassa

Maanviljelyksen muuttuminen

Kaskenpoltosta peltoviljelyyn

Mikkelin maalaiskunnan maatalous perustui 1800-luvun alkuun asti pääosin kaskiviljelyyn. Kaskiviljely lähestyi kuitenkin tiensä päätä, sillä kaskeamiseen sopivat metsämaat oli kolottu ja poltettu viljaa kasvamaan jo ammoin, eikä metsä ehtinyt uusiutua ennen uutta polttamista. Vajaakasvuisen metsän kaskeaminen myös heikensi kaskesta saatua satoa. 1800-luvun puolivälissä Mikkelin seudulla oli paljon puuttomia poltettuja seutuja. Metsien tavaton hupeneminen olikin kaskenpolton näkyvin haittavaikutus.

Mikkelin seutu oli 1800-luvun puolivälissä Savon metsättömintä aluetta. Kaskenpolton lisäksi autiutta aiheutti se, että puuta tarvittiin runsaasti savupirttien, saunojen ja riihien ahkeraan lämmittämiseen, hatarasti kyhättyjen rakennusten jatkuvaan uusimiseen ja kaikenlaiseen tuhlailevaan kotitarvekäyttöön.

Kaskeamisen loppumista edisti merkittävästi isojako, joka Mikkelin seudulla toteutettiin pääasiassa 1800-luvun alkupuoliskolla. Isojako jakoi selkein rajoin seudun yhteiset metsät tai niiden raiskiot maakirjaan merkittyjen talojen kesken. Metsistä tuli talollisväestölle selkeä varallisuuden osa, jonka holtiton käyttö ei enää käynyt päinsä. Niin maatalous joutui kasvavassa määrin tukeutumaan vakituisen pellon viljelyyn, jolla pyrittiin turvaamaan leipäviljan saanti kasvavan väestön tarpeisiin.

Säätyläiset yrittivät omalla esimerkillään ja neuvoillaan kohentaa peltoviljelyä. Peltojen kokonaismäärä nousikin vuodesta 1664 vuoteen 1864 22 kertaiseksi eli 330 tynnyristä ( 163 hehtaarista) 7224 tynnyriksi ( 3566 hehtaariin). Samanaikainen viljamäärän kasvu johtui lähes yksinomaan peltoalan lisäämisestä. Itse tuottavuus ei parantunut, sillä vanhat peltoviljelymenetelmät ja tottumukset säilyivät ennallaan. Peltoja ei yleensä ojitettu, sillä ne raivattiin tavallisesti loiville rinteille, josta veden arveltiin valuvan pois ilman ojitustakin. Peltoalan kasvu tapahtui suurelta osin raivaamalla vanhoja luonnonniittyjä vakituisiksi pelloiksi.

Peltojen lannoitus oli vielä 1830-luvulla vähäistä, koska karjaa oli vielä vähän. Maan kosteutta ja samalla pellon laatua yritettiin parantaa suomudalla tai valkosammalilla. 1850-luvun puolivälistä lähtien karjan määrää lisättiin ja karjataloutta vankistettiin peltoviljelyn tehostamiseksi, sillä ilman lantaa eivät laihat pellot kunnolla kasvaneet. Lanta oli pitkään tärkein karjatalouden tuote, sillä heikon ravinnon ja riittämättömän talviruokinnan vuoksi karjan tuotto jäi vähäiseksi.

Viljelymenetelmänä käytettiin 1800-luvulla kolmivuoroviljelyä siten, että yksi osa pelloista oli kesantona, yksi rukiina ja yksi kasvoi kevätviljaa. Viljelymenetelmä kehittyi 1900-luvun alussa täydelliseen vuoroviljelyyn, jossa heinä vuorotteli omalla tavallaan koko kierrossa.

Siemenen kylvöaika oli hyvän vuodentulon edellytys, ja esimerkiksi vuonna 1854 kertoi Mikkelin pitäjäläinen siitä Suomettaressa seuraavasti:

"Kylwöaika luetaan wiikottain Mikon päiwästä takaperin. Paripuolella luwulla olewa wiikko pidetään aina soweliaampana kylwölle, esim. 9:s, 7:s, 5:s ja wielä kolmaski; Mutta sitä wastaan sopimattomaksi parillinen: 8:s, 6:s ja semminkin 4:s wiikko, jota ‘Kanttaus-Wiikoksi sanotaan, sen wuoksi että sillä wiikolla kylwettyihin laihoihin ehtii talwen paraiksi kaswaa laihon haarat yhden kohden wastapäätä ja sitten talwen ajalla, sekä kewäillä menee wesi näiden, juuri yhdestä kohdasta alkawain laiho-haarain juureen ja painuu siitä sywemmälle itseen laihon warteen, joten se sitte märättää sen. Lieneekö tässä perää?"

Maanviljelyksen koneellistuminen

1800-luvun alkupuolella kuokka, puukarhi, hankoaura ja aatra olivat ne työkalut, joilla maata muokattiin. Terässiipinen kääntöaura, "skotlantilaisaura" levisi 1850-luvulta lähtien Suomeen ja syrjäytti aatran. Mikkelin seudulla kääntöauran käyttöönottoa edisti Otavan maatalousoppilaitos, jonka johtaja R. M. Von Fieandt teki esim. vuoden 1860 maanviljelyskokouksessa valistustyötä kääntöauran käytöstä.

Varsinaisten maatalouskoneiden yleistyminen alkoi 1800-luvun lopulla. Hevosvetoisia maatalouskoneita olivat: niittokone, haravakone, kylvökone ja elonleikkuukone. Niiden lisäksi käytettiin puimakonetta. Niittokoneet alkoivat vähitellen levitä Suomeen 1870-luvulla. Mikkelin seudun kivisillä mailla koneen käyttökelpoisuus edellytti peltojen laajamittaista kiveämistä. Puimakoneella voitiin nopeuttaa ja helpottaa raskasta viljanpuintia. Niittokone ja puimakone olivat yleisimmät maatalouskoneet vuosisadan vaihteen tienoilla. Koneet keskittyivät suurille tiloille.

Puimakoneen käyttäjinä yleistyivät 1930-luvulta lähtien hevoskierron korvaavat voimakoneet, joita olivat höyry-, sähkö- ja polttomoottorit. Höyrykoneet tulivat ensiksi käyttöön, mutta poltto- ja sähkömoottorit syrjäyttivät ne. Sähkömoottorin käytön esteenä oli usein sähkövirran puute, mutta se korjaantui yleisesti maaseudulla 1950- ja 1960-luvuilla.

Hevonen korvattiin asteittain traktorilla. Mikkelin maalaiskuntaan tuli ensimmäinen traktori 1920-luvulla, mutta niiden yleistyminen oli hidasta, sillä vuonna 1941 traktoreita oli vain kuusi. Pitäjän ensimmäinen traktori lienee ollut Otavan maanviljelyskoulussa. 1970-luvulla traktoreita oli Mikkelin maalaiskunnassa lähes 700, leikkuupuimureita oli 140, niittosilppureita lähes 200 ja viljankuivureita vähän yli 200.

Maatalouden luonne muuttui suuresti sotien jälkeisenä ajanjaksona, jolloin omaehtoisen maatalouden rinnalle kohosi maatalouspolitiikka. Erilaisin tukipalkkioin, suojatullein ja määräyksin koetettiin voimistaa kotimaista maataloutta. Nämä toimenpiteet ohjasivat maataloutta kansallista omavaraisuutta vahvistavaan suuntaan.

Viljelyskasvit

1800-luvun alussa kasvilajeja viljeltiin niin, että kaskista saatiin ruista ja kauraa, pelloista ruista, kauraa ja ohraa, suoviljelmistä ruista, lepikkoihin tehdyistä kertakaskista nauriita ja talojen pihapelloista perunaa, kaalia, herneitä, papuja, pellavaa ja hamppuja, ja silloin tällöin humalaa, tattaria ja tupakkaa. Vehnä ja pelloissa kasvatettu heinä olivat vielä harvinaisia.

1800-luvun alussa Mikkelin pitäjässä kylvettiin ruista noin 1400 tynnyriä, vehnää noin 5 tynnyriä, ohraa noin 800 tynnyriä, kauraa vähän yli 2000 tynnyriä, sekaviljaa noin 150 tynnyriä, hernettä noin 85 tynnyriä ja perunaa noin 30 tynnyriä. Eri kasvilajeilla sato vaihteli jonkin verran. Paras satokerroin oli perunalla (noin 12), muilla satokerroin vaihteli tavallisesti 4-8 välillä.

1800-luvun alussa tärkein uusista viljakasveista oli peruna. Se tuli Suomessa yleiseksi Pommerista palaavien sotilaiden matkassa 1760-luvulla. Mikkelin perunanviljelyn eräs pioneeri oli Saksalassa asunut luutnantti Johan Konrad Weber. Ikivanha nauriinviljely alkoi 1800-luvun alussa väistyä perunan tielta.

Pääosa kaikesta viljelystä oli 1800-luvulla viljanviljelyä perunan tullessa vähitellen kaikkein tärkeimmäksi viljelyskasviksi. Tupakkaakin viljeltiin Mikkelin seudulla, mutta pääosin tupakka tuotiin 1800-luvulla Venäjältä.

Heinänviljely lisääntyi 1900-luvun alkuvuosina kaikkein eniten. Näin peltoalan kasvu suuntautui yksinomaan karjatalouden rehuntuotantoon, ja varsinainen tuotannollinen kasvinviljely sai väistyä karjataloutta avustavan viljelyn tieltä.

Sotien jälkeisenä aikana pellon käytölle tyypillisiä piirteitä oli leipäviljan viljelyn voimakas supistuminen, rehuviljan viljelyn yhä voimakas lisääntyminen, nurmiviljelyn lisääntyminen ja perunan sekä juurikaskasvien viljelyn vakiintuminen 500 hehtaarin tienoille.

Myllyt

Vanhin ja 1700-luvun puoliväliin tavallisin tapa oli hienontaa vilja käsikivillä. Käsikivien rinnalle tuli sitten vesivoimalla pyöriviä ns. jalka- ja ratasmyllyjä sekä tuulta hyväksikäyttäviä tuulimyllyjä.

Mikkelin pitäjässä oli ollut jalkamyllyjä 1550-luvulta lähtien. Vanhimpia olivat Sairilan ja Kiialan (Moision) kuninkaankartanoiden ja kirkkoherran pappilan myllyt. Jalkamyllyssä pysty siipitukki (jalka, hierin, härkin, mäntä) pyöritti kiveä ilman rataslaitteita. Yleisiksi jalkamyllyt tulivat Mikkelin seudulla 1700-luvulla. Kaksi myllyistä sijaitsi Mikkelin kirkonkylän alueella: Emolan ja Hauskan myllyt. Myllyjä oli myös muualla pitäjän alueella lukuisia, sillä jokien ja purojen halkomassa Mikkelin pitäjässä oli sopivia myllynpaikkoja yllin kyllin.

Jalkamyllyt keskittyivät lähinnä pitäjän länsi- ja eteläosiin vesirikkaimmille alueille, pohjois- ja itäosat taas olivat tuulimyllyjen aluetta. Eräs vanhimmista tuulimyllyistä oli Kirkonkylään 1700-luvulla rakennettu. Samoilta ajoilta saattoivat olla myös Rantakylän ja kaksi Harjumaan myllyä.

Mikkelin pitäjän vesi- ja tuulimyllyt olivat pieniä kotitarvemyllyjä, joiden jauhatukseen ei verottaja vielä ruotsinvallan aikana yleensä puuttunut. Niiden rinnalle tuli 1700-luvun lopulla varsinaista ansiojauhatusta varten toimivia ns. veromyllyjä. Veromyllyt olivat tavallisesti vesivoimalla käyviä ratasmyllyjä. Mikkelin pitäjässä toimi kaikkiaan 14 veromyllyä: Hauska kirkonkylässä, Emola kirkonkylässä, Visulahti, Korpijoki Salmenkylässä, Parkkilankoski, Finnäs Vehmaskylässä, Kattilansillankoski Urpolassa, Haiseva Rämälässä, Korpikoski Vuolingolla, Naarinki Rantakylässä, Kuohua Kyyhkylänniemellä, Lylyjoki Vehmaskylässä, Sannestenjoki Vuolingolla ja Vihakkalanjoki Liukkolassa (Otavassa). Ansiojauhatusta suorittavien veromyllyjen lisäksi Mikkelin pitäjässä oli kolme verollepantua kotitarvemyllyä: Harjukosken mylly Ihastjärvellä, Toplasenjoen jalkamylly Asilassa ja Sairilan rusthollin kotitarvemylly Enonveteen laskevassa Myllyojan joessa Sairilan kylässä.

Edellä mainitut myllyt olivat pieniä, yhdellä tai kahdella kiviparilla jauhavia laitoksia eivätkä itse rakennuksetkaan olleet kovin suuria.

Mikkelin maalaiskunnan ensimmäinen höyrymylly aloitti toimintansa ilmeisesti vuonna 1889 Tuppuralassa. Samana vuonna käytettiin ensimmäisen kerran turbiinia vesimyllyssä. Höyrymyllyt alkoivat yleistyä 1910-luvulta lähtien ja vesimyllyjen määrä alkoi laskea. Pienet vesimyllyt tulivat tarpeettomiksi, kun turbiinit alkoivat yleistyä suuremmissa myllyissä.

Vähitellen vesi- ja tuulimyllyt alkoivat jäädä pois käytöstä. Viljaa alettiin jauhaa polttomoottorikäyttöisillä ja myöhemmin sähkökäyttöisillä myllyillä. Leipäviljaa jauhettiin suurimmissa vesimyllyissä verraten pitkään ja esimerkiksi tuulimyllyjä oli Mikkelin maalaiskunnassa vuonna 1948 vielä 12 kappaletta.

Sotien jälkeisellä ajalla myllymatkoilla käytiin mm. Hauskan ja Emolan myllyissä, jotka silloin kuuluivat jo kaupungin alueeseen. Emolan mylly toimi vuoteen 1965 ja Hauskan mylly 1970-luvun puoliväliin.

Joitakin myllyjä on säilynyt nykypäivään saakka, kuten Harjukosken mylly Ihastjärvellä. Se on myös kunnostettu ja entisöity alkuperäiseen asuunsa, ja sillä on huomattava rakennushistoriallinen arvo rakennustekniikkansa ansiosta. Myös Korpikosken ns. Ylämylly on kunnostettu ja Otavassa on Otava-seura kunnostanut Röppään tilalla sijaitsevan tuulimyllyn. Kaupungin alueella on kunnostettu Urpolan myllyn alamylly ja myllytupa, joka on kesästä 1992 alkaen tarjonnut kahvi- ja olutnautintoja Urpolassa kävijöille. Myös muita huonokuntoisia tuuli- ja vesimyllyjä on vielä jäljellä, mutta niiden toiminta on päättynyt ja vuosikymmeniä sitten.

Viinanpoltto

Viinanpoltto oli viljan ‘jalostamista’ juoksevaan muotoon ja viina siis eräs maanviljelyksen sivutuote. Entisaikaan oli jokaisella talollisella oikeus harjoittaa kotitarvepolttoa. Oikeudestaan he joutuivat maksamaan viinanpolttoveroa. Vero maksettiin aluksi viinan valmistukseen käytetyn viljan ja myöhemmin manttaalin mukaan, jolloin veron joutui maksamaan riippumatta siitä valmistettiinko tilalla viinaa vai ei. Lähes kaikki käyttivätkin tästä syystä poltto-oikeutta hyväkseen.

Paloviinaa tarvittiin, sillä nautintoaineena käyttämisen lisäksi sitä käytettiin lääkkeenä lähes kaikissa sairauksissa, lämmikkeenä kovissa pakkasissa ja kannustimena raskaissa töissä. Polton sivutuotteena syntynyttä rankkia syötettiin karjalle pitkän ja hankalan talviruokintakauden aikana.

Aluksi viinanpoltto oli sallittua mihin vuodenaikaan tahansa. Katojen takia viinanpolttoaikaa vähennettiin niin, että se vaihteli 1-3 kuukauden välillä. Siksi ajaksi vuodesta, jona poltto oli kielletty, kiintonaiset polttovehkeet oli varustettava sinetillä ja irtonaiset vietävä julkiseen säilytyspaikkaan.

Kaikki eivät tietenkään malttaneet viedä pannujaan polttokiellon ajaksi säilöön. Esimerkiksi vuoden 1930 talvikäräjillä Paavo Paavilainen Tuhkalasta ja ratsutilallisen vävy Juho Korhonen Seppolasta saivat kumpikin sakkoja 21 ruplaa 60 kopeekkaa polttoviinan keittämisestä kiellettynä aikana. Vähän ennen joulua vuonna 1864 taas tilallisia viidestä talosta kokoontui Kääriälän kylän Iso-Seppälän tilan heinälatoon polttamaan salaa viinaa kahdella pannulla. He joutuivat kuitenkin yllätetyiksi kesken kaiken, kun nimismies Molander ilmestyi latoon ja pidätti koko joukon.

Viina oli merkittävä kaupan artikkeli, ja se kävi vaihdon välineenä siinä missä voikin. Vuonna 1866 kotipoltto kuitenkin kiellettiin, sillä sen haittavaikutukset olivat jo tulleet selvästi esille. Vapaa-ajan iloa etsittiin yhä enemmän oluesta ja viinasta ja niiden juomisesta oli monelle tullut jokapäiväinen tapahtuma. Mikkelin Ilmoituslehdessä oltiin tehty vuonna 1862 seuraavanlainen parannusehdotus: "Jos esim. polttoaikaa ensi alussa lyhennettäisiin yhdeksi wiikoksi, ja sitä tehden 4:jäksi päiväksi ja wiimen kiellettäisin kokonaan pois; että sillä tawalla wähitellen tulis wieroitetuksi pois kuin lapsi imemästä."

Kiellolla ei kuitenkaan saatu viinanpolttoa loppumaan Mikkelin maalaiskunnassa, vaan siitä tuli salaista. 1870-luvun puolimaissa Mikkelin maalaiskunnasta kirjoitettiin: "Kunnan rahvas on lisäksi varsin viinan salapolttoa ja salakapakointia rakastavaa. Pitäjä onkin tunnettu kautta koko Savon ‘Savon tuliliemen’ kotipitäjänä."

Karjatalous

Vasta 1800-luvun loppupuolelta lähtien voidaan puhua Mikkelin seudulla varsinaisesta karjataloudesta. Tätä ennen kotieläimet olivat tärkeitä lähinnä vain lannan tuottajina. Talviaikaan ne jätettiin usein melkein oman onnensa nojaan. Koska karjantuotteita - maitoa, lihaa, villoja jne. - ei vielä pidetty eläinten pääasiallisena antina, tuntui tarpeettomalta syöttää niille talon vähäisiä heiniä tai appeita. Vain hevosesta huolehdittiin mahdollisimman hyvin, sillä se oli korvaamaton vetoapu, jota ilman ei pientilallinenkaan tullut toimeen.

Kotieläinten merkitys ennen varsinaisen karjatalouden aikaa

1500-luvulta lähtien on säilynyt tietoja Mikkelin pitäjäläisten kotieläimistä. Varhaisina aikoina tavallisimmat kotieläimet olivat hevonen, lehmä ja lammas.

Lähes jokaisessa taloudessa oli vähintään yksi hevonen, sillä se oli välttämätön apu kasken raivaamisessa, kuljetuksissa ja pihapiirin kevättöissä. Lisäksi siitä saatiin lantaa, jota tarvittiin mm. humalatarhaan ja muuhun pikkuviljelyyn.

Lehmiä oli taloutta kohti tavallisesti pari taloutta kohti. Sadosta tai kadosta johtuen lehmien lukumäärä saattoi vaihdella huomattavasti. Huonoina satovuosina lehmiä menehtyi ruuan puutteeseen ja niitä teurastettiin ihmisten ravinnoksi. Huonon ruokinnan ja hoidon takia karjan tuottokin oli heikko. Koko talven lehmät olivat yleensä ummessa eikä kesälläkään niistä saatu paljon maitoa.

Lampaita oli suhteellisen paljon, sillä ne olivat vähään tyytyväisiä, helppohoitoisia eläimiä, joista saatiin monia tarpeellisia tuotteita kuten villoja, nahkaa ja lihaa. Keväällä lampaat soudettiin tavallisesti saariin, jotta ne eivät pääsisi karkuun eivätkä joutuisi petojen saaliiksi. Ilmeisesti esimerkiksi Lamposaari on saanut nimensä tällaisesta lampaiden laiduntamisesta.

Myös vuohia pidettiin jonkin verran. Köyhimmillä ne olivat usein lehmien sijasta ainoita maidon antajia.

Sika oli vielä 1500-luvun lopulla harvinainen. Samoin siipikarja.

Myös koiria pidettiin apuna metsästyksessä, saaliin ajossa ja noutamisessa.

Karjatalouden kaupallistuminen

Kotieläimiä pidettiin 1800-luvun lopulla lähinnä tilojen omavaraisuuden takia. Karjatalouden kehittyessä siirryttiin 1800-luvun lopulta lähtien enenevässä määrin kaupalliseen suuntaan. Vanha mahdollisimman suureen omavaraisuuteen tähtäävä maatalous tarvitsi toimiakseen hyvin monenlaisia tuotteita ja niiden saamiseksi pidettiin hyvin monenlaista karjaa. Kaupallistuva karjatalous alkoi kuitenkin tukeutua yhä selvemmin nautakarjatalouteen, jonka tavoitteena oli tuottaa mahdollisimman paljon maitoa jalostettavaksi erilaisiksi tuotteiksi. Omavaraisuuspyrkimykset olivat kuitenkin vielä 1900-luvun alussakin vallalla ja myös muita eläimiä pidettiin paljon.

Karjan rakenne

Vuonna 1900 Mikkelin maalaiskunnassa oli karjan määrä seuraavanlainen: lehmät 8 351, siat 3 996, lampaat 7 743, hevoset 1 361, vuohet 90 ja kanat 3 781.

Lehmien suuri osuus ei ollut maatalouden kannalta oikein terve, sillä ruokinta oli vielä puutteellista ja tästä syystä tuotanto päätä kohti pysyi vähäisenä. 1900-luvun alkupuolella lehmien lukumäärä alkoi hiljalleen vähentyä. Lehmien lukumäärä on vähentynyt koko 1900-luvun ajan, mutta syyt siihen ovat vaihdelleet. 1900-luvun alkupuolella niiden lukumäärä laski, kun niiden määrä saatettiin sopivaksi rehujen tuotantoa varten. Sotien jälkeinen lehmien lukumäärän väheneminen johtui lähinnä siitä, että pienet yhden tai kahden lehmän karjat hiljalleen hävisivät. Myös karjan rotu muuttui sotien jälkeen. Vielä 1950-luvun lopulla Mikkelin maalaiskunnassa oli ayrshirekarjaa 25 %, mutta kymmenen vuotta myöhemmin jo 60 %. Perinteistä suomalaista rotua lehmistä oli 1950-luvun lopulla 40 % ja kymmenen vuotta myöhemmin 20 %. Loppuosa oli ayrshire-rodun ja suomenkarjan risteytymiä. 1990-luvun alussa puhdas suomenkarja oli käytännössä hävinnyt kokonaan.

Sikoja oli Mikkelin maalaiskunnassa 1900-luvun alussa lähes nelinkertainen koko maan keskiarvoon nähden. Mikkelin maalaiskunnan sikataloutta voidaankin pitää erittäin vahvana. Sikatalouden tie alkoi kulkea alamäkeä 1930-luvulta lähtien. Eräänä syynä sikojen määrän laskuun oli omavaraisuuden lasku: enää jokaisen sianlihan syöjä ei kasvattanut itse sikaa, vaan hän osti tarvitsemansa lihan sikojen kasvattajalta.

Lampaita oli aina ollut suhteellisen paljon omavaraistaloudessa, koska niiden pito oli helppoa ja niistä saatiin monenlaisia tuotteita. Lampaat tulivat toimeen vähäisellä ja vaatimattomalla ravinnolla, eivätkä ne kilpailleet ravinnosta muun karjan kanssa. Lampaiden lukumäärä kasvoi aina pulakausina, jolloin muun karjan lukumäärä väheni. Nykyään lampaita ei Mikkelin maalaiskunnassa ole juuri lainkaan perinteisen omavaraisuustalouden loppumisen vuoksi.

1940-luvun alkuun saakka hevonen oli oikeastaan ainoa maatalouden vetojuhta Mikkelin maalaiskunnassa, sillä traktoreita ei vielä juurikaan ollut. Mikkelin maalaiskunnassa hevoset olivat "Savon rotua" ja niiden varsat kasvatettiin yleensä omaan tarpeeseen. 1970-luvulla hevosen merkitys maataloudessa loppui traktorien syrjäytettyä ne kokonaan.

Vuohet olivat vanha pienviljelykseen liittyvä karjanlaji, joka Mikkelin seudulta oli 1900-luvun alussa jo lähes kokonaan hävinnyt. Vuohien pito oli uuden aitauskäytännön mukaan vaikeaa 1880-luvulta alkaen, jolloin karjan omistajan tuli pitää huolta, etteivät hänen eläimensä vahingoittaneet kenenkään viljelyksiä. Vuohi oli laitumellaan tuhoisa eläin, sille se söi mitä vain. Vuohen aiheuttamat vahingot laitumille, metsille ja pelloille hävittivät sen suomalaisesta maataloudesta.

Siipikarjatalous oli vanhan omavaraisuuteen perustuvan maatalouden aikana varsin vähämerkityksinen karjanhoidon alue. Kanatalous kuitenkin voimistui 1800-luvun lopulta lähtien. Siipikarjatalouden voimistuminen kuvaa ruokatalouden muuttumista: ihmiset alkoivat syödä ruokia, joiden valmistamiseen tarvittiin kananmunia. Kanojen määrän nousua kuvaavat seuraavat luvut: 1870-luvun lopulla Mikkelin maalaiskunnassa oli noin 700 kanaa, 1940-luvun alussa noin 7 000 kanaa ja vuonna 1950 yli 14 000 kanaa. Kanojen lukumäärä väheni merkittävästi 1970- ja 1980-luvuilla.

Karjatalouden tekninen ja tuotannollinen kehitys

Karjatalouden tekniikka kehittyi merkittävästi 1800-luvun lopulta lähtien. Nautakarjatalouden tuotanto kasvatettiin teknisen kehityksen myötä selvästi yli oman tarpeen ja suunnattiin myyntiin. Voi oli ehdottomasti tärkein karjan tuote. Maidon jalostus voiksi tapahtui useimmiten kotona vielä 1800-luvulla, mutta jo 1880-luvulla suurimmissa kartanoissa toimi meijerit tätä tarkoitusta varten. Vuonna 1891 Mikkelin maalaiskunnassa oli kuusi meijeriä: Annilan, Otavan, Paukkulan, Rantakylän, Röppään ja Sokkalan meijerit. 1890-luvun lopussa meijereitä oli jo 12 kappaletta. Nämä kaikki olivat vielä kartano- tai talomeijereitä.

1900-luvun alussa säädettiin osuustoimintalaki, jonka suojissa alkoivat kehittyä erilaiset viljelijöiden osuustoiminnalliset yhdistykset. Maidonjalostuksessa tämä aloitti uuden kauden, sillä maaseudulle alettiin perustaa osuusmeijereitä, jotka huolehtivat maidon jalostuksesta. Maidontuottajat liittyivät osuusmeijerin jäseniksi ja lähettivät maitonsa sinne.

Mikkelin lääniin muodostui kolme vahvaa osuusmeijerialuetta: Savonlinna, Mikkeli ja Kangasniemi. Alueelle perustetut pienet osuusmeijerit liittyivät ajan kuluessa näihin keskeisiin aluemeijereihin. Mikkelin pitäjän yleinen Osuusmeijeri perustettiin vuonna 1907 lähinnä Mikkelin maalaiskunnan aluetta varten. Vuonna 1928 meijerin nimi muutettiin Mikkelin Osuusmeijeriksi ja sen alueeseen liittyivät vuosien myötä useat kunnat, joiden alueelta maito kerättiin Mikkelin kaupungissa sijaitsevaan laitokseen.

Maitotalouden kehittymistä kuvaa separaattoreiden yleistyminen. Separaattorit yleistyivät 1900-luvun alkuvuosikymmeninä nopeasti niiden suhteellisen halvan hinnan ja tehokkuuden vuoksi. Separaattorin avulla voikiloon tarvittavan maidon määrä väheni suunnilleen viidennekseen verrattuna vanhoihin kansanomaisiin kuorintamenetelmiin. 1940-luvun alussa separaattori kuului käytännössä jokaiseen myyntiin tähtäävän maidontuottajan koneistukseen.

Vaikka karjan määrä väheni sotien jälkeen, niin maatalouden tuotanto ei taantunut, sillä karjan tuotos päät kohti nousi. Mikkelin maalaiskunnan maatalouden kannalta oli olennaista lehmän keskimääräisen lypsymäärän kohoaminen 1900-luvulla. Etelä-Savossa lehmän keskimääräinen lypsy oli 1910-luvulla noin 1 500 kg ja 1980-luvulla yli 5 000 kg. Kohoaminen tapahtui lähinnä 1960-luvulta lähtien, jolloin siirryttiin lehmien ruokinnassa tuorerehun ja erilaisten väkirehujen käyttöön. Samalla kuitenkin lehmien tuotantoikä lyheni.

Karjatalouden koneellistuminen alkoi todenteolla sotien jälkeen. Vuonna 1959 Mikkelin maalaiskunnassa oli 111 lypsykonetta, kymmenen vuotta myöhemmin 376 ja 1970-luvun puolivälissä 455 lypsykonetta. Koneelliset maidon jäähdytysmenetelmät alkoivat korjata 1960-luvulta lähtien perinteellistä tapaa, joka oli jäiden nostaminen talvisin ja niiden säilöminen purukasoihin. Vuonna 1969 maalaiskunnassa oli lähes 400 taloudessa kompressorikäyttöiset maidonjäähdyttimet.

Vielä 1950-luvulla lähes jokainen viljelijä harjoitti sekä viljanviljelyä että karjanhoitoa. Erikoistuminen kuitenkin yksipuolisti viljelmien tuotantosuuntaa. Esimerkiksi 1960-luvun puolivälissä oli Mikkelin maalaiskunnassa runsaat 1 200 maidonlähettäjää ja kymmentä vuotta myöhemmin enää vajaat 800. Tämän jälkeenkin lypsykarjatalouden kaupallisten harjoittajien määrän lasku on jatkunut. Tuotetun maidon määrä on tästä huolimatta kasvanut; esimerkiksi 1960-luvun puolivälissä yksi maidonlähettäjä tuotti meijeriin 11 600 litraa ja 1970-luvun puolivälissä 20 900 litraa maitoa.

Monessa tapauksessa työläästä karjataloudesta on siirrytty rehuviljan kaupalliseen viljelyyn, mikä on mahdollistanut osapäiväisen viljelyn ja työskentelyn viljelmän ulkopuolella. Maatalous on muuttunut elämäntavasta taloudelliseen tulokseen tähtääväksi erikoistuneeksi elinkeinoksi ja yrittämisen muodoksi.

Maatalouselinkeinon roolin muuttuminen

Sotien jälkeen suomalainen yhteiskunta alkoi nopeasti muuttua, ja muutos koski suurelta osin nimenomaan maatalousväestöä. Elintason nousun myötä väki alkoi siirtyä maataloudesta muihin elinkeinoihin. Mikkelin maalaiskunnassa maatalousväestön osuus alkoi vähentyä selvästi jo 1940-luvulla, jolloin maatalousväestön osuus aleni miltei 90 %:sta 70 %:iin. Vuonna 1970 maatalousväestön osuus oli enää vajaat puolet siitä, mitä se oli ollut vuonna 1940. 1970-luvun suuri murros nopeutti maatalousväestön vähenemistä. Vuonna 1975 maatalousväestöä oli ammtissa toimivasta väestöstä enää 31 %. Nykyään maa- ja metsätalouden osuus ammatissa toimivasta väestöstä on Mikkelin maalaiskunnassa noin 18 %. Palveluissa toimii 62 % ja teollisuus- ja rakennustoiminnassa 20 %.

Maatalouselinkeinon suuri muutos oli suurin syy maatalousväestön suhteelliseen vähenemiseen koko väestöstä. Vielä 1950-luvulla maatalousväestö oli omavarainen, 1970-luvulla omavaraisuudesta oltiin jo paljolti luovuttu. Maataloudesta tuli yritystoimintaa, kun maatalouselinkeinojen harjoittajat erikoistuivat johonkin tiettyyn maatalouden osaan. Kehityksen mukana monet viljelijät luopuivat monipuolisesta tuotannosta ja alkoivat ostaa käyttämänsä jauhot, kananmunat ja sianlihan kaupasta samoin kuin maatalouden ulkopuolella elävätkin.

Maatalouden muutoksessa oli merkittävää myös koneistuminen ja työvoiman käytön väheneminen. Ulkopuolisia ei enää paljon kustannussyistä käytetty, vaan joko isäntä tai emäntä tai molemmat yhdessä suorittivat varsinaisen työn tilalla. Lapset eivät koulunkäynniltään juuri työhön ehtineet. Lopulta oli tavallista myös se, että joko isäntä tai emäntä kävi työssä tilan ulkopuolella.

Maanviljelyskoulutusta Otavassa

Suomen talousseuran aloitteesta aloitti maamme ensimmäinen maanviljelyskoulu toimintansa vuonna 1840 Mustialan sotilaspuustellissa Tammelan pitäjässä. 1850-luvulla päätettiin laajentaa maamme maatalouskoulutusta ja vuonna 1856 senaatti antoi käskyn seitsemästä uudesta "käytöllisestä maanviljelyskoulusta", joilla kaikilla tuli olla suomi opetuskielenä. Yksi näistä kouluista sijoitettiin Mikkelin lääniin, ja sen paikaksi valittiin Savon jalkaväkirykmentin majurin puustelli Mikkelin pitäjän Liukkolan kylässä. Paikalle annettiin nimeksi Otava, koska maanviljelyskoulu muodostettiin kaikkiaan seitsemästä valtion ostamasta maatilasta. Myöhemmin Otava vakiintui Liukkolan kylän uudeksi nimeksi. Koulun ensimmäiseksi johtajaksi valittiin Mustialan maanviljelysopiston alkeisopettaja FM Robert Mauritz von Fieandt. Koulussa aloitti marraskuussa 1859 opintonsa 8 mies- ja 2 naisopiskelijaa sekä yksi omalla kustannuksellaan opiskeleva mieshenkilö. Oppiaika oli miehillä korkeintaan kolmeja naisilla kaksi vuotta.

Koulun tehtävänä oli "antaa yhteiselle kansan lapsille, molempaa sukupuolta ja heidän täysi-ikäisiksi tultua, tilaisuutta oppia käytännöllisesti tuntemaan sellaista maanviljelystapaa, joka on perustettu tieteelliselle pohjalle ja sowitettu paikkakunnanomaisen maanlaadun ja ilmanalan mukaan." Opetukseen kuului alkuvuosina paljon muutakin kuin varsinaiseen maatalouteen kuuluvia aineita. Maanviljelyskoulussa opetettiin uskontoa, sisälukua, laskentoa, kirjoitusta ja maantiedettä sekä käytännön harjoituksina rakennusmestarin, salvumiehen, nikkarin, sepän, hiilenpolttajan, tiilentekijän ja eläintenparantajan taitoja. Naisia koulutettiin karjanhoitokoulussa lähinnä karjakoiksi ja meijerinhoitajiksi sekä "taitaviksi emänniksi ja käsityöntekijöiksi". Ohjelmaa jouduttiin pian kuitenkin supistamaan, ja esimerkiksi karjanhoitokoulu lopetettiin vuonna 1865, koska Otavan oppilaitoksella ei ollut kunnollista havaintonavettaa eikä meijeriä lainkaan. Tämän jälkeen ei kouluun pitkiin aikoihin otettu lainkaan naisoppilaita. Karjanhoitokoulu aloitti uudelleen toimintansa vuonna 1896.

Puustelli, johon Otavan maanviljelyskoulun havaintotila perustettiin, oli Mikkelin seudun suurimpia sotilasvirkataloja. Se oli kuitenkin ollut autonomian alusta vuokralla ja oli 1850-luvulla huonossa kunnossa. Havaintotilan pellot olivat kivisiä ja vähämultaisia eivätkä niitytkään olleet hyvässä kunnossa, peltoja ei ollut lannoitettu ja metsät kaskettiin. Tästä syystä koulu saatiin ensimmäisen 25-vuotiskauden aikana vasta jaloilleen. Pellot raivattiin kivistä ja ojitettiin sekä kasvatettiin ruokamulta. Viipurista palkattiin vuonna 1876 puutarhuri, joka laati puisto- ja puutarhasuunnitelman koululle. Nykyäänkin tuolloin tehdystä puistosuunnitelmasta on nähtävissä joitakin osia. Myös taimitarhatoiminta aloitettiin tuolloin. Tarvittavat eläimet hankittiin lähiseuduilta. Koko koulun rakennuskanta uusittiin heti alkajaisiksi.

Koulun käytyään oppilaat siirtyivät maatalouden pariin, osa tilallisiksi, osa tilanvuokraajiksi ja työnjohtajiksi. Koulun hyödyllinen vaikutus alkoi 1800-luvun lopulla pikku hiljaa levitä kansan pariin.

Vuonna 1926 Otavan maanviljelyskoulun yhteyteen perustettiin puutarhakoulu, jonka alkuvuosien toiminta oli kuitenkin vaatimatonta. Nykyään puutarhaopetuksen määrä on jo paljon suurempi kuin maatalousopetuksen määrä.

Koulutila oli suurimmillaan 1800-luvun lopussa, kun sen maita oli lisätty ostoilla. Tuolloin yli kahden tuhannen hehtaarin tila pieneni 1920-luvulla torppien itsenäistymisen myötä 1 500 hehtaariin. Pika-asutuslain ja maanhankintalain perusteella Koulutilan maat pienenivät entisestään noin 1 100 hehtaariin.

Koulutilalla harjoitettu kotieläintalous oli monipuolista. Esimerkiksi 1910-30-luvuilla harjoitettiin vilkasta hevosjalostustoimintaa, joka kuitenkin sittemmin väheni ja hevosista luovuttiin tilalla kokonaan 1980-luvulla. Lisäksi tilalla on ollut lehmiä, lampaita, sikoja ja kanoja.

Opintosuunnissa on tapahtunut vuosien varrella jatkuvasti muutoksia, joiden myötä entisestä Otavan maanviljelyskoulusta on tullut eräs maamme johtavista oppilaitoksista alalla. Vuoden 1997 elokuusta alkaen Otavan maatalous- ja puutarhaoppilaitos on ollut osan Mikkelin ammatti-instituuttia.

Lähteet:

Astuvansalmelta ATK-aikaan. Mikkelin läänin historian opetuspaketti. Tauno Piilola, Martti Pänkäläinen ja läänin kouluosaston työryhmä. Mikkelin lääninhallitus, Mikkelin läänin maakuntaliitto. 1987. s. 192-193.

Hytönen, Juha, "Teollisuutta ja käsityötä Mikkelin maalaiskunnassa". Mikkelin maalaiskunnan kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 30. Toimittanut Teppo Vihola. Kustantajat Mikkelin maalaiskunta ja maaseurakunta. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1992. s. 151-152.

Otavan maatalouskoulut 1859-1959. Kirjoittaneet Väinö Kytölä, Elli Honkanen, J. K. Kurkela ja Antti Järvinen. Mikkeli 1960.

Serlachius, F. Alf. & Gideon, Otavan maanviljelyskoulu 1859-1884. Mikkeli 1884.

Vesterinen, Hillevi, "Myllytystä". Esitelmä Mikkelin kansalaisopistolla 18.3.1993.

Vihola, Teppo, "Maatalous Mikkelin maalaiskunnassa". Mikkelin maalaiskunnan kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 30. Toimittanut Teppo Vihola. Kustantajat Mikkelin maalaiskunta ja maaseurakunta. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1992. s. 97-131.

Wirilander, Hannele, Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Julkaissut Mikkelin maalaiskunta, Mikkelin maaseurakunta. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1982. s. 432-466.

© Internetix/Mikkeli-seura/Heikki Myyryläinen 1998