Mikkeli ja Suomen sota 1808-1809

Sodan taustaa

Napoleon ja Aleksanteri I allekirjoittivat 9.7.1807 Tilsitin liittosopimuksen tavoitteenaan nujertaa Englannin mahti mm. mannermaasulkemussäännöllä. Ranskan ja Venäjän lisäksi Englannin vastaiseen mannermaasulkemukseen liittyivät syksyllä 1807 Itävalta, Tanska, Preussi ja Portugali. Säännökseen tuli saada mukaan myös Ruotsi, mutta se ei onnistunut. Ruotsin omapäinen ja niskuroiva kuningas Kustaa IV Adolf halveksi Napoleonia ja kutsui häntä jopa "Ilmestyskirjan pedoksi". Venäjä tiukensi asennettaan Ruotsia kohtaan ja keskitti jo syksyllä 1807 joukkojaan Suomen rajalle. Kustaa IV Adolf ei piitannut venäläisten röyhistelystä ja uskoi niiden olevan pelkkää pelottelua. Vuoden 1808 helmikuussa venäläiset joukot hyökkäsivät Suomeen kunnioittamatta lainkaan sitä, ettei talvella perinteisesti sodittu. Sota ei alkanut valloitussotana vaan Ruotsin taivuttamiseksi mukaan mannermaasulkemukseen.

Ruotsi oli Suomen sodan alkaessa sodassa myös Tanskaa vastaan. Ruotsalaiset pitivät eteläistä rintamaa itäistä tärkeämpänä ja Suomen puolustus jäi pelkästään sen omien joukkojen varaan. Tarkoitus oli, että armeija talven aikana vetäytyisi pohjoiseen ryhtymättä torjuntataisteluun ja jättäisi eteläisen Suomen venäläisten haltuun. Kesällä alue oli tarkoitus valloittaa takaisin Ruotsista lähetettävien apujoukkojen tuella.

Armeijan perääntyminen ja sotatapahtumat

Sodan alkaessa Suomen noin 14 000 miehen kenttäarmeija jaettiin kolmeen prikaatiin, joista kaksi sijoitettiin itäiselle Uudellemaalle ja kolmas, Savon Prikaati, Mikkelin ympäristöön. Wilhelm Mauritz von Klingsporin johtama pääarmeija ja eversti Carl Johan Adlercreutzin johtama prikaati perääntyivät ongelmitta kohti pohjoista. Ongelmia kohtasi sen sijaan eversti Johan Adam Cronstedtin johtama Savon Prikaati.

Savon Prikaatin olisi saamiensa ohjeiden mukaan tullut perääntyä Juvan ja Joroisten kautta Kuopioon ja edelleen Iisalmelle ja Ouluun. Komentaja Cronstedt viivytteli kuitenkin niin kauan Mikkelissä, että vihollinen ehti lähelle kirkonkylää sekä Juvan että Ristiinan tietä. Näytti siltä, että Savon Prikaati jää saarroksiin eikä suunniteltua perääntymistietäkään enää voitu käyttää. Pääosa Savon Prikaatin miehistä vetäytyi Kuopioon Pieksämäen ja Leppävirran kautta. Joukkojen lähtö Mikkelistä oli hätäinen. Talonpojilta ennätettiin koota hevosia kuormastoa varten ja tarpeelliset muonavarat ehdittiin ottaa varusvarastosta. Ylimääräiset vilja- sekä heinävarastot sytytettiin tuleen. Ammusvarastossa olleet vanhat kiväärit sen sijaan jäivät venäläisten käsiin. Hankaluuksia aiheutti myös se, että yli 100 sotilasta täytyi jättää kirkonkylään sotilassairaalaan paleltumisvammojen vuoksi. Joukkoja oli nimittäin viikkoa aikaisemmin seisotettu läpi yön lähtövalmiina harjoituskentällä, koska vihollisen jo tuolloin luultiin olevan Mikkelin edustalla.

Alkuvaikeuksien jälkeen peräytyminen eteni ripeästi ja jo huhtikuun alussa koko Suomen kenttäarmeija oli peräytynyt Ouluun. Ensimmäinen varsinainen taistelu sodassa käytiin Siikajoella 18.4.1808. Siinä Adlercreutzin joukot saivat voiton venäläisistä ja sotaonni näytti kääntyvän. Eversti Johan August Sandelsin johtama Savon Prikaati sai voittoja Pohjois-Savossa toukokuussa 1808 ja pääsi Juvalle saakka, josta se joutui kuitenkin pian peräytyä ja palata venäläisten saarrostusta peläten Kuopion pohjoispuolelle Toivalan salmeen. Siellä prikaati oli koko kesän 1808. Viaporin antautuminen venäläisille toukokuun 1808 alussa oli kohtalokasta Suomen kannalta. Venäläiset saivat vähitellen yliotteen sodassa. Olkijoen aselepo 19.11.1808 lopetti taistelut Suomessa. Suomen sota päättyi 17.9.1809 solmittuun Haminan rauhaan, jossa Ruotsi luovutti koko Suomen Venäjälle.

Haminan rauhan jälkeen Savo sai saman aseman kuin Stolbovan rauhan jälkeen pari sataa vuotta aikaisemmin. Savon asema rajamaakuntana oli ohi. Myös sotilasrasitukseen tuli helpotuksia. Vähäisiä värvättyjä joukkoja lukuunottamatta Suomi vapautettiin oman sotaväen pidosta.

Kapinayritys Mikkelin seudulla

Venäläiset pääsivät maaliskuun 1808 vastarintaa kohtaamatta Mikkeliin kirkonkylään ja siitä tehtiin venäläisten varuskunta ja tärkeä huoltokeskus. Venäläisvaruskunnan päälliköksi nimitettiin everstiluutnantti Duncker, joka mahdollisesti oli Suomen armeijassa palvelleiden Dunckereiden sukulainen. Venäläisvaruskunta käsitti aluksi kolme komppaniaa Lappeenrannan varuskuntarykmentistä, 15 kasakkaa ja yhden kanuunan. Rauhallisen tilanteen vuoksi venäläiset kuitenkin vähensivät joukkojaan ja huhtikuun puolivälissä Mikkeliin jätettiin vain 25 venäläistä huolehtimaan järjestyksestä ja vartioimaan varastoja. Kuukauden päästä seudun väestö alkoi kapinoida.

Väestön keskuuteen levitetyt vastarintaa lietsovat julistukset ja tiedot Sandelsin prikaatin saamista voitoista ja Pohjois-Savossa tapahtuneesta menestyksekkäästä kansannoususta saivat Mikkelin seudun talonpojat tarttumaan aseisiin. Aluksi paikallinen väestö kieltäytyi venäläisten vaatimista kyydityksistä katoamalla tavoittamattomiin Juvalla, Joroisissa ja muuallakin. Mikkelin pitäjän talonpojat suunnittelivat kangasniemeläisten avustuksella Mikkelin kirkonkylässä olevien venäläisten varastojen tuhoamista. Suomalaisjoukko hyökkäsi Rämälän kylän lähellä olleen venäläispartion kimppuun ja karkotti vähän myöhemmin Pieksämäentiellä tiedustelutehtävissä olleet kasakat. Venäläisten varastojen tuhoamisesta 40-miehinen, ampuma- ym. asein varustautunut joukko joutui kuitenkin luopumaan havaitessaan Emolan sillan hävitetyksi ja nähdessään vartiosotilaiden olevan valppaina varastojaan puolustamassa. Varastot jäivät tuhoamatta, ja ainoa vahinko, minkä suomalaiset venäläisille tuottivat, oli 10 kaurasäkin varastaminen.

Eräänä syynä kapinan epäonnistumiseen Mikkelin seudulla oli se, että kauppias Gadding paljasti venäläisille suomalaisten suunnitelmat. Näin venäläiset osasivat ryhtyä varotoimenpiteisiin. Kapinayrityksestä oli kuitenkin se seuraus, että Dunckerin päällikkyys Mikkelissä päättyi. Hän oli lähtenyt osastoineen Heinolan tien risteykseen odottamaan apuun kutsumansa joukon tuloa ja estämään talonpoikia katkaisemasta sen pääsy Mikkeliin. Venäjän johto piti tekoa turhana vetäytymisenä ja erotti Dunckerin. Hänen tilalleen Mikkelin varuskunnan päälliköksi tuli everstiluutnantti Gerike.

Kapinayrityksen jälkeen Mikkelissä oli rauhallista. Keväällä tapahtui vielä joitakin ryöstöjä ja väkivallantekoja, mutta Sandelsin joukkojen kärsittyä tappioita vastarintahenki tyrehtyi.

Hannele Wirilander on laskenut Mikkelin maaseurakunnan kirkonarkistosta, että Mikkelin pitäjäläisiä Suomen sodassa kuoli 46.

Lähteet:

Astuvansalmelta ATK-aikaan. Mikkelin läänin historian opetuspaketti. Tauno Piilola, Martti Pänkäläinen ja läänin kouluosaston työryhmä. Mikkelin lääninhallitus, Mikkelin läänin maakuntaliitto. 1987. s. 143-145.

Zetterberg, Seppo, "Suomen sota 1808-1809". Suomen historian pikkujättiläinen. Päätoimittaja Seppo Zetterberg. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1987. s. 359-371.

Wirilander, Hannele, Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Julkaissut Mikkelin maalaiskunta, Mikkelin maaseurakunta. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1982. 496-500.

© Internetix / Heikki Myyryläinen / Mikkeli-seura