Asumisen muutos viimeisen sadan vuoden aikana
Asumisessa on viimeisen sadan vuoden aikana tapahtunut valtava muutos. Vielä 1800-luvun alkupuolella suurin osa Mikkelin seudun asukkaista asui savupirteissä ahtaissa tiloissa. Uloslämpiävät asunnot saivat etenkin 1800-luvun puolivälistä lähtien valta-aseman. Esimerkiksi Mikkelin maalaiskunnassa vuonna 1825 savupirttejä oli 90,8 % asuinrakennuksista. Vuonna 1876 savupirttejä oli enää 17 %. Asumisen tason nousu on osa koko maassa tapahtunutta elintason nousua. Mikkelin seudulla on tyypillistä ollut maan keskitasoa puutteellisempi ja ahtaampi asuminen. Ahtaimmin ja puutteellisimmin on asunut työväestö. Esimerkiksi esikaupunkialueilla, Emolassa ja Lähemäellä asuttiin usein varsin puutteellisissa oloissa 1900-luvun alkupuolella Työväestö asui tavallisesti 1930-luvulla pienissä mökissä, jossa oli tupa, pieni kamari tai ruokahuone ja eteinen. Mukavuuksina pihan perällä oli kaivo, sauna ja ulkohuone.
Vasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä yleistyivät sähkö, vesijohdot ja likaviemärit asuntoihin. Ennen lämmityksestä huolehdittiin haloilla ja vettä kannettiin sisään ja ulos. Asuinolot paranivat nopeasti jo ennen toista maailmansotaa 1930-luvulla sekä Mikkelin kaupungissa että maalaiskunnassa. Sotien jälkeen asuintason nousu on ollut vielä nopeampaa. Asuntojen keskikoko nousi, asumistiheys laski ja ahtaasti asuttujen asuntojen määrä laski. Uudeksi asuntotyypiksi sotien jälkeen vakiintui puolitoistakerroksinen puusta rakennettu omakotitalo, jossa oli alakerrassa kahdesta neljään huonetta ja yläkerrassa kaksi kamaria tai erillinen keittiön ja kamarin asunto.
Vielä vuonna 1950 asuntojen varustetaso ei Mikkelin kaupungissa ollut lähelläkään nykyistä: kaupungin huoneistoista 52 %:lla oli vesijohto, vajaalla 50 %:lla viemäri, vesikäymälä 40 %:lla ja 14 %:lla keskuslämmitys. Sähkövalo oli tuolloin kuitenkin jo 99 %:lla. Samaan aikaan Mikkelin maalaiskunnassa oli sähkövalo 57, 4 %:lla talouksista. Vuonna 1950 maalaiskunnan talouksista vesijohto ja viemäri oli noin 5 %:lla. Vielä harvinaisempia olivat tuolloin keskuslämmitys ja WC.
Lopullisesti ahtaasti asumisen ongelman voidaan katsoa ratkenneen 1960- ja 1970-luvuilla. Uusi asuntotyyppi sekä maalaiskunnassa että kaupungissa rivitalo. Samalla maalaiskunnassa lisääntyi taajama-asutus ja etenkin kaupungissa kerrostaloasuminen. Uudenlaisen kaupunkisuunnittelun tuloksena syntyivät Mikkeliin 1960- ja 1970-luvuilla mm. Tuppurala, Siekkilä ja Laajalampi, jotka laajoista pientalokortteleista huolimatta kasvoivat kerrostalovaltaisiksi. Vanhat puutalot ovat suureksi osaksi hävinneet Mikkelistä ja toisen maailmansodan jälkeen Mikkeli on muuttunut matalasta yksikerroksisten puutalojen hallitsemasta kaupungista kerrostalovaltaiseksi kaupungiksi. Asumisen erilaisuudesta kaupungissa ja maalaiskunnassa kertoo se, että kaupunkilaisista yli 30 % asuu vuokra-asunnossa ja maalaiskuntalaisista vain vajaat 14 %.
Lähteet:
Hellahuoneesta kerrostaloelämään. Asumisen ja elämisen murros 1900-luvulla mikkeliläisten kertomana. Mikkeli-Seura r.y. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1994.
Mikkelin kaupungin juhlavuoden näyttely 9.-31.3.1988. Luettelon kirjoittajat: Pirjo Julkunen, Anja Jääskeläinen, Hannu Lähde, Pentti Nousiainen, Raili Veikkanen. Näyttelyn järjestäjä: Mikkelin kaupunki. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1988. s. 7-19.
Muuttuvaa Mikkeliä. Mikkelin kaupungin historia II 1918-1986. Kirj. Erkki Kuujo - Kyösti Väänänen - Matti Lakio - Esa Hassinen. Sisälähetysseuran kirjapaino Raamattutalo, Pieksämäki 1988. s. 81-128, 258 ja 457-481.
Talka, Anu, "Yhteiskunnan muuttuminen". Mikkelin maalaiskunnan kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 30. Toimittanut Teppo Vihola. Kustantajat Mikkelin maalaiskunta ja maaseurakunta. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1992. s. 46-52.
© Internetix/Mikkeli-seura/Heikki Myyryläinen 1998
