Maalaisväestön rakenne 1700- ja 1800-luvulla Mikkelin pitäjässä

Väestömuutokset

Mikkelin pitäjän väkiluku kasvoi 1600-luvun puolivälistä 1800-luvun puoliväliin noin 2 500:sta 11 000:een eli se yli nelinkertaistui. Väkiluvun kasvu ei suinkaan ole ollut yhtäjaksoista, vaan siinä on eri syistä ollut suuriakin heittoja.

Suurimmillaan Mikkelin maalaiskunnan väestö oli 1930-luvun alussa, jolloin siellä oli yli 16 000 asukasta. Vuonna 1931 Mikkeliin kaupunkiin tapahtuneen esikaupunkiliitoksen johdosta maalaiskunnan väkiluku laski noin 11 000:een. Tällä hetkellä maalaiskunnan väkiluku on noin 12 000.

1600-luvun loppupuolella Mikkelin pitäjän väestönkasvu oli suotuisaa, kunnes 1690-luvun loppupuolella tuli koko Suomen pahin tunnettu nälkäaika. Keväällä 1697 Mikkelin pitäjän väestöstä kuoli noin 25 % nälkään ja katovuosien mukanaan tuomiin sairauksiin.

1730- ja 1740-lukujen vaihteessa Mikkelin seudun väestöä harvensi Suomessa ja koko Pohjoismaissa raivonnut horkantapainen kulkutauti. Kuolleisuus Mikkelin pitäjässä oli vuosina 1737-43 keskimäärin 41,4 ‰. Väestökehityksen tappiollisuutta lisäsi myös Hattujen sodan ja Pikkuvihan (1741-43) mukanaan tuomat muut epidemiat sekä sota-aikana taantunut syntyvyys.Väestökehityksen kannalta valoisampi aika mikkeliläisten kohdalla alkoi Pikkuvihan jälkeen. Syntyneisyys pysyi korkeana pieniä supistumia lukuunottamatta koko 1700-luvun loppupuolelle saakka. Keskimääräinen syntyneisyys vuosina 1744-99 oli peräti 41,4 ‰, kun se nykyisin on vähän yli 10 ‰. 1780-luvulla valloilleen päässyt punatauti, isorokko ja muut tarttuvat kuumetaudit nostivat esimerkiksi vuonna 1789 kuolleisuuden 75,9 ‰:een. Suomen sodan aikana Mikkelin pitäjän väestöstä kuoli lähes 1 %, kun syntyneitä oli siitä vain puolet. Taas syynä olivat erilaiset kulkutaudit. Samanlaista väestönvaihtelua tapahtui useaan otteeseen.

Viimeisistä suurista nälkävuosista Mikkelin seutu selvisi muuta Suomea vähäisemmin väestömenetyksin. Vuonna 1868 kuolleisuus oli pahimmillaan eli 57,9 ‰. Syntyvyys oli tuolloin noin 25 ‰. Mikkelin läänin syntyvyys oli yleensäkin vähäisintä koko Suomessa 1800-luvun lopulla.

Väestömuutoksiin vaikutti myös muuttoliike. Parempia elinolosuhteita lähdettiin usein etsimään vieraalta paikkakunnalta. Muuttoliikkeen merkitys Mikkelin pitäjän väestömäärään säilyi kuitenkin hyvin pienenä. Edes 1900-luvun alun siirtolaisuudella ei ollut suurta vaikutusta.


Keski-ikä

Vielä 1700-luvulla väestön keski-ikä oli hyvin lyhyt:

• 1764 24,2 vuotta
• 1776 21,9 "
• 1779 24,9 "
• 1800-luvun aikana noin 30 vuotta
• 1910 45 vuotta
• Nykyään keski-ikä on noin 70 vuotta.

Keskipituus sotamiehillä oli 1800-luvun alussa vähän yli 168 cm; vuonna 1922 keskipituus oli 170 cm. Sen jälkeen se on kasvanut vielä selvästi.

Säätyläiset

Vielä 1800-luvulla eri väestöryhmät syntyivät eri tavalla kuin nykyään. Tuolloin ei yleensä muodostunut rinnakkaisia ryhmiä vaan päällekkäisiä kerrostumia, joiden väliset erot olivat melko selvät. Sääty-yhteiskunnan aikana ihmisen syntyperä ratkaisi hänen asemansa yhteiskunnassa. Jokapäiväisessä elämässä jakaantuminen säätyihin ei noudattanut valtiopäivien mukaista aateli - papisto - porvaristo - talonpoika -linjaa vaan väestl jaettiin kahteen pääryhmään: säätyläisiin ja rahvaaseen.

Säätyläisiin kuuluivat papit, opettajat, ylioppilaat, lääkärit, apteekkarit, siviilivirkamiehet, upseerit, aliupseerit ja tilanomistajat. Mikkelin pitäjässä säätyläisiä oli vähän, mutta sen ylimpänä oleva osa, aatelisto, muodosti näkyvän ja ratkaisevan kerroksen. Vuonna 1749 säätyläisiä Mikkelin pitäjässä oli noin 3 %, vuoteen 1800 heidän määränsä oli laskenut alle 2 %:n ja 1850-luvulla jo alle 1 %:n. Aatelin osuus Mikkelin pitäjän säätyläisistä oli 1800-luvun alussa vielä noin 20 %, josta se väheni vuosisadan loppuun mennessä 5 %:n tienoille. Oppisäädyn osuus nousi samana aikana 10 %:sta 20 %:iin. Muiden säätyhenkilöiden ryhmä oli 1800-luvulla jo noin 70 %.

Aatelisia Mikkelin pitäjään tuli 1600-luvun alussa läänityspolitiikan myötä. Tuolloin tänne tulivat mm. von der Pahlenit, Gyllenhiertat ja Hufvudsköldit. Useat pitäjän säätyläissuvut olivat ulkomaalaista alkuperää: Baranoffit olivat venäläisiä, von der Pahlenit ja 1700-luvun alussa pitäjän kirkkoherraksi tullut von der Heide baltiansaksalaisia, myöhemmin tulleet Aminoffit, von Fieandtit, von Brandenburgit ja von Nandelstandtit olivat joko inkerinmaalaista tai balttilaista sukujuurta.

Säätyläisten elämäntapa ei Mikkelin seudulla poikennut yhtä paljon muiden ihmisten elämästä kuin Länsi- tai Etelä-Suomessa. Tämä johtui siitä, että Mikkelin seudulla säätyläiset olivat virkansa ohella maanviljelijöitä ja viettivät melko tyypillistä maalaiselämää. Kieli kuitenkin erotti heidät rahvaasta: säätyläiset puhuivat ruotsia ja rahvas suomea. Mikkelin seudun säätyläiset osasivat kuitenkin tavallisesti jonkin verran myös suomea.

Talonpojat

Rahvaaseen kuuluvan väestönkerroksen ylin kerros oli talonpojat. He olivat joko perintö-, kruunun- tai rälssitalonpoikia, mutta jokapäiväisessä elämässä eroa näiden ryhmien välillä ei juurikaan ollut. 1700-luvun puolivälistä kruununtiloja voi ostaa perintötiloiksi. Tämä tasoitti eri ryhmiin kuuluvien talonpoikien eroja. Samalla talonpoikaisluokan yhteiskunnallinen asema parani. Talonpoikien aseman parantuminen näkyi asumisessa, vaatetuksessa, ravinnossa sekä uusissa viljelytavoissa, kasvilajikkeissa ja tiedon leviämisessä.

Talonpoikien ryhmä voimistui 1700-luvun jälkipuoliskolta lähtien paitsi yhteiskunnallisesti myös lukumääräisesti. Useissa tilastoissa lampuodit lasketaan samaan ryhmään itsenäisten talonpoikien kanssa, koska heitä oli monesti vaikea erottaa toisistaan.

Vuonna 1680 Mikkelin pitäjässä oli talonpoikia ja lampuoteja yhteensä 395, 1800-luvun alkupuolella heidän lukumääränsä kohosi jo yli 1000:nnen. Heidän suhteellinen osuutensa Mikkelin pitäjän väestöstä kuitenkin laski ajan myötä. 1600-luvulla oli suurin osa pitäjäläisistä kuulunut talollisiin, mutta 1700-luvun puolivälissä enää vajaa puolet pitäjän täysikasvuisista oli talollisia. Myöhemmin talollisten suhteellinen osuus väestöstä yhä laski. Tähän vaikutti ennen muuta tilattomien (torpparien, mäkitupalaisten, loisten) jatkuvasti kasvava joukko.

Torpparit ja muu maataviljelevä tilaton väestö

Torppari eli vuokraviljelijä oli joko talonpoikaistorppari tai herrasväen torppari. Torpparilla oli käytössään sekä mökki että maapala. Torppareita alkoi yhteiskuntaan tulla 1660-luvulla. Mäkitupalainen asui talonpojan omistamassa mökissä talonpojan tontilla. Hän teki mökin vuokrasta päivätöitä tai antoi käsityöläisenä tekemiään tuotteita tai palveluksia isännälleen.

Loinen oli talonpojan päiväpalkkalainen, jota eivät orjuuttaneet piikojen ja renkien ankarat säännöt. Loinen asui talollisten pirttinurkissa eikä hänellä ollut käytössään mökkiä tai maapalasta.

Tilattomaan väestöön voi laskea myös palkolliset eli rengit ja piiat, joiden työvuosi alkoi varhaisempina aikoina Mikon päivänä ja vuodesta 1816 lähtien marraskuun alusta. Säätyläisillä sai olla palkollisia kuinka paljon tahansa, mutta talonpoikaistiloilla heidän lukumääräänsä rajoitettiin laeilla 1700-luvun alkupuolella. Vuonna 1789 poistettiin talonpoikaistaloiltakin palkollisrajoitukset. Vuonna 1865 annetun "Keisarillisen Majesteetin Armollisen Palkkaussäännön" mukaan palkollinen oli "se mies taikka waimo, joka määrättyä palkkaa ja ruokaa, taikka niille wastaawia etuja wastaan isännälle on ruwennut wuosipalvelukseen taikka kaupungissa palwelukseen puoleksi wuodeksi. Kuitenkin pidettäköön sekin palkollisena, joka lyhyemmäksi ajaksi on palwelukseen ruwennut, jos waan se on tapahtunut sillä ehdolla, että hänen pitää tulewaan muutto-aikaan asti pysyä palweluksessa." Palkollinen eli yleensä isäntänsä taloudessa. Torpparin työapuun verrattuna palkollisten hankkiminen oli sikäli epäedullisempaa, että heille tuli myös maksaa rahapalkkaa.

Merkittävin ryhmä edellä mainituista oli torpparit. Torppariryhmän syntyyn vaikutti toisaalta säätyläisomistajien työvoiman, toisaalta talonpoikaisväestön kasvun aiheuttama uuden elintilan tarve. Aluksi torppien perustaminen oli sallittua vain kartanoiden, pappiloiden, sotilas- ja siviilivirkatalojen sekä vuodesta 1697 lähtien ratsutilojen mailla eli tiloilla, joiden viljely tapahtui etupäässä ulkopuolisen, perheeseen kuulumattoman työvoiman avulla. Torpparien lukumäärä pysyi Mikkelin pitäjässä vähäisenä 1700-luvun puoliväliin, jolloin tapahtui jyrkkä käänne. Syynä tähän oli lainsäädännössä tuolloin tapahtuneet muutokset. Torppien perustaminen sallittiin vuodesta 1743 lähtien paitsi säätyläisten myös talonpoikien perintötilojen maille. Vuonna 1757 sama oikeus suotiin myös kruununtiloille ja 1770 jakamattomalle maalle. Lisäksi torpparielämän alkutaivalta kevennettiin verohelpotuksella, ja moni tarttuikin tarjottuun mahdollisuuteen. Vuonna 1680 Mikkelin pitäjässä oli vain 3 torppaa. 155 vuotta myöhemmin torppia oli Mikkelin pitäjässä jo 546 kappaletta. Suunnilleen puolet torppareista oli talonpoikaistorppareita. Torpparikkaimpia tiloja Mikkelin pitäjässä olivat Anttolan ja Sairilan kartanot sekä Liukkolan (Otavan) puustelli.

Torpparin jokapäiväistä elämää säätelivät vuokrasopimuksessa eli kontrahdissa olevat velvoitteet. Kovin monia kirjallisia merkintöjä näistä ei ole säilynyt sillä varsinkin 1700-luvulla isännän ja torpparin välinen sopimus tehtiin usein vain suullisesti tai veronlukukokouksessa kättä päälle lyöden. (2 torpparisopimusta: Wirilander, Kaarlo, s. 191 ja Wirilander, Hannele, s 277.)

1800-luvun lopulla torpparit heräsivät vaatimaan parannuksia asemaansa. Syitä olivat vuokrien nousu, vuokrakauden lyheneminen ja metsänkäyttöoikeuksien supistaminen metsien arvon nousun myötä. Torpparien ja tilattoman väestön (mäkitupalaiset, loiset) asemaa lähdettiin parantamaan lainsäädännöllä.

Torpparikysymyksen ratkaisi lopulta vuoden 1918 laki, jonka mukaan lampuotitilat, torpat ja mäkituvat oli mahdollista lunastaa itsenäisiksi vuokraajan kannalta edullisen vuoden 1914 hintatason mukaan. Alkuperäinen lunastuslaki koski vain yksityismaalla olevia lampuotitiloja, torppia ja mäkitupa-alueita. laki. 1920-luvun alussa lunastuslaki laajennettiin koskemaan myös seurakuntien ja kruunun virkatalojen torppia ja kruununmetsätorppia. Torpparilain perusteella lunastettiin itsenäisiksi Suomessa 126 162 torppaa, mäkitupaa ja lampuotitilaa. Esimerkiksi Mikkelin maalaiskunnassa oli torppia vuonna 1920 514 ja lampuotitiloja 16; vuonna 1940 torppia oli 15 ja lampuotitiloja 9. Torpan itsenäiseksi lunastaminen vapautti sen viljelijän perheineen torpan viljelyä haitanneista päivätöistä. Oman viljelmän hoitoon paneuduttiin hartaammin kuin epävarman vuokratilan hoitoon.

Vuoden 1922 lopulla vahvistettiin Kyösti Kallion aloitteen pohjalta syntynyt ns. Lex Kallio, laki, joka paransi tilattoman väestön asuttamismahdollisuuksia. Tämän lain nojalla vähävarainen maatalousammattiin perehtynyt tilaton saattoi saada enintään 20 hehtaaria maatalousmaata ja 20-75 hehtaaria metsämaata. Valtion lainoittama rahoitus ja maanhankinta tapahtui kunnallisten asutuskassojen välityksellä. Mikkelin maalaiskunta nosti ensimmäisen asutustarkoituksiin tarkoitetun lainansa vuonna 1923. Uusi asutuslaki säädettiin vuonna 1936. Lain tarkoituksena oli hankkia lisämaata sitä tarvitseville ja valtion maille ja vapaaehtoisilla kaupoilla ostetuille yksityismaille voitiin perustaa myös uusia tiloja. Mikkelin läänissä vuosien 1922 ja 1936 asutuslait jäivät vähemmän merkittäviksi kuin koko maassa. Asutustoiminnan merkitys Suomessa 1930-luvulla ei ollut niin suuri kuin oletettiin. Tilattoman väestön ongelman ratkaisi teollisuuden ja kaupunkien kasvanut vetovoima.

Käsityöläiset

Yli 95 % Mikkelin pitäjän väestöstä kuului lähes koko 1700- ja 1800-luvun maataviljelevään väestöön. Loput koostuivat kirkollis-, siviili- ja sotilashallinnon piirissä toimivista virka- ja palvelusmiehistä sekä käsityöläisistä. Käsityöläisten palveluja ei vielä 1700-luvun alussa paljon tarvittu, sillä talonpoikaistaloissa työt tehtiin suurimmaksi osaksi kotona omin voimin piikojen ja renkien avulla, ja ulkopuolista apua tarvitsevia säätyläisiä oli vähän. Käsityöläisiä olikin Mikkelin pitäjässä tuolloin vielä hyvin vähän. Esimerkiksi vuonna 1694 pitäjässä oli vain yksi käsityöläinen, Moisiossa asuva puuseppä Olavi Eerikinpoika ja 1720-luvulla ainoa varsinainen käsityöläinen pitäjässä oli Kyyhkylänniemen kylässä majuri Johan Henrik Fieandtin kartanossa toiminut kankuri Johan Kruskopf.

1700-luvun lopulla käsityöläisen ammatti alkoi taata riittävän toimeentulon väkiluvun nousun johdosta, ja heitä oli tuolloin Mikkelin pitäjässä jo parikymmentä. 1800-luvun puoliväliin mennessä käsityöläisten määrä oli noussut 50:een. Entistä ylellisemmän elintavan yleistymisen myötä Mikkelin pitäjän suutarien ja räätälien määrä moninkertaistui ja pitäjään olivat ilmestyneet sorvari, kakkumestari, värjäri, kultaseppä ja muurareita.

1900-luvun alussa Mikkelin maalaiskunnan väestö (vuonna 1900 yhteensä 13219 ihmistä) koostui elinkeinoryhmittäin seuraavasti: maanviljelys 77,4 %, teollisuus ja käsityö 4,9 %, liikenne (kulkuneuvot) 1,4 %, kauppa 0,7 %, julkinen virka tai vapaa ammatti 1,1 %, eläke tai pääoma 0,3 % ja muu tai tuntematon 13, 9 %. Käsityöläisten määrä koko väestöstä oli siis pysynyt vähäisenä.

Huutolaiset

Entisaikaan ei ollut sosiaaliturvaa niinkuin nykyään. Kerjuu oli yleistä vähempiosaisten keskuudessa. Kaikkein huonoimmassa asemassa olivat vanhukset ja sairaat sekä kodittomat ja orvot lapset. Kun he joutuivat kunnan eläteiksi, heidät annettiin huutokaupoissa elätteelle pienintä korvausta vaatineille. Huutolaisia kohdettiin joissakin paikoissa hyvinkin huonosti. Heitä ei otettu taloon pelkästä auttamisen halusta, vaan pelkästään kunnan maksaman korvauksen takia.Vaivaishuutokaupat olivat Mikkelin maalaiskunnassa yleisiä vielä 1800-luvun lopussa. Vasta vuonna 1922 säädetty köyhäinhoitolaki velvoitti kunnat hoitamaan köyhänsä kunnolla.

Lähteet:

Alamäki, Päivi, "Mikkelin maalaiskunnan alue ja väkiluku 1860-1985". Mikkelin maalaiskunnan kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 30. Toimittanut Teppo Vihola. Kustantajat Mikkelin maalaiskunta ja maaseurakunta. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1992. s. 15-28.

Astuvansalmelta ATK-aikaan. Mikkelin läänin historian opetuspaketti. Tauno Piilola, Martti Pänkäläinen ja läänin kouluosaston työryhmä. Mikkelin lääninhallitus, Mikkelin läänin maakuntaliitto. 1987. s. 183-191.

Kinttupoluilta pikiteille. Perinnetietoa Rämälän koulupiiristä. 1995. s. 64-65.

Salokangas, Raimo, "Itsenäinen tasavalta". Suomen historian pikkujättiläinen. Päätoimittaja Seppo Zetterberg. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1987. s. 684-685.

Talka, Anu, "Yhteiskunnan muuttuminen". Mikkelin maalaiskunnan kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 30. Toimittanut Teppo Vihola. Kustantajat Mikkelin maalaiskunta ja maaseurakunta. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1992. s. 31-44.

Wirilander, Hannele, Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Julkaissut Mikkelin maalaiskunta, Mikkelin maaseurakunta. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1982. s. 252-284.

Wirilander, Kaarlo, Savo kaskisawujen kautena 1721-1870. Savon historia III. Toimituskunta Ilmari Salomies, Kauko Pirinen, Martti Ruutu, Heikki Waris, Kaarlo Wirilander. Savon Säätiö. Savon Sanomain Kirjapaino Oy, Kuopio 1960. s. 184-195.

Dokumentit:

Lavilan torpan vuokrasopimus vuodelta 1854 Harjumaan Hämäläisen talossa vuonna 1866 tehty torpparisopimus Isännän oikeuksista palkollisia kohtaan (vuoden 1865 palkkaussäännön 3 §) Suomettaren (1854) kuvaus isännän suhtautumisesta palkollisiin

© Internetix/Mikkeli-seura/Heikki Myyryläinen 1998