Luokka:Meikäläisiä myrskynsilmässä

Henkilöhistoriaa Mikkelin seudun merkkihenkilöistä.

Esitelty henkilöitä, jotka ovat olleet jotenkin kiistanalaisia tai joutuneet johonkin äärimmäiseen paine- tai valintatilanteeseen.

Opettaja valitsee, miten tekstejä hyödyntää.

Opettajalle

Kertoo Mikkelin seudulta kotoisin olevien tai tänne olennaisesti liittyvien henkilöiden joutumisesta äärimmäiseen valintatilanteeseen, joissa panoksena on kenties ollut Suomen kohtalo tai jotain vielä kansakuntaammekin suurempaa.

Kokonaisuus on suunniteltu siten, että vuosiluokilla 6-9 voidaan käsitellä yksi hahmo per vuosiluokka. Käsiteltäviin sisältöihin henkilötarinat kävisivät seuraavasti:

• 6. lk Yrjö Maunu Sprengtporten,
• 7. lk Rietrikki Polén,
• 8. lk Antti Hackzell, Ahti Karjalainen, Kasperi Tanttu (Näistä vähintään yksi)
• 9. lk Olli Rehn.

Henkilöiden kautta paikallishistoriaa voidaan opiskella myös teemallisena kokonaisuutena.

Tehtävässä on tärkeää miettiä sitä valintatilannetta, johon henkilöt ovat joutuneet.

• Mitkä syyt siihen ovat johtaneet?
• Miksi henkilöiden tekemä valinta on ollut niin vaikea?
• Mitä seurauksia valinnalla oli ja on ollut?
• Ja ennen kaikkea on syytä miettiä, mitä seurauksia toisenlaisella valinnalla olisi voinut olla?

Georg Magnus Sprengtporten

(suom. Yrjö Maunu Sprengtporten 1740-1819) – moniulotteinen ja -sävyinen itsenäisyysmies

Sotilasuralle heti nuoresta Georg Magnus Sprengtporten syntyi tunnettuun sotilassukuun 1740. Nelivuotiaana Sprengtporten menetti isänsä. Jo 12-vuotiaana äiti anoi Georg-pojalle sijoituspaikan Tukholman kadettikouluun. Se kuitenkin lakkautettiin sisäpoliittisista syistä neljän vuoden päästä Sprengtportenin saapumisesta. Teini-ikäinen Sprengtporten pääsi kuitenkin Viaporin linnoitusjoukkoihin aliupseerinarvoisena konduktöörinä. Ilmeisen menestyksekkään palveluksen seurauksena hänet kelpuutettiin mukaan Pommerin sodan sotatoimiin kreivin adjutantiksi. Sittemmin Sprengtporten toimi veljensä johtamassa valiojoukossa osoittaen suurta rohkeutta. Valiojoukossa hän haavoittui kahdesti. Sprengtporten ylennettiin kapteeniksi 1761.

Rauhan tultua upseerin vakinaiset tehtävät oli varattu vakinaisen väen kokeneemmalle upseeristolle, eikä ulkopuoliselle ollut pääsyä niihin, ainakaan ilman merkittävää varallisuutta. Sprengtporten ajautui tekemään monenlaisia tiedustelu- ja kartoitustehtäviä sekä lukemaan sotatieteellistä kirjallisuutta. Nämä asiat ohjasivat Sprengtportenia miettimään Ruotsin-Suomen itäisille alueille parhaiten soveltuvia taistelutapoja. Vuonna 1770 Sprengtporten ylennettiin majuriksi. Samalla hänelle myönnettiin vapaaherran arvonimi. Sen myötä hänen alkuperäinen nimensä Sprengtport sai tunnetun kirjoitusasunsa Sprengtporten.

Kuninkaan suosioon Sprengtporten osallistui ns. vapauden ajan viimeisille valtiopäiville, mutta piti niitä kyvyttömänä ratkaisemaan asioita. Niinpä Sprengtporten osallistui veljensä Jacobin rinnalla Kustaa III:n vallankaappaukseen 1772. Veljesten johdolla Viapori otettiin haltuun ja sen varusväki suostuteltiin kuninkaan puolelle. Seurauksena Sprengtporten ylennettiin everstiluutnantiksi. Nopeasti hän otti syrjään jättäytyneen veljensä paikan ja sai ylennyksen everstiksi. Ei kulunut montaakaan vuotta kun Sprengtporten nimitettiin uuden muutamasta yksiköstä yhdistetyn Savon Prikaatin komentajaksi.

Virkatalonsa Ristiinan Brahenlinnan mailla kehitteli sodankäynnin muotoja. Hänen oivalluksiaan on pidetty edistyksellisinä jopa joidenkin arvioiden mukaan aikaansa edellä olevina tällä saralla. Sprengtporten kiinnitti erityishuomiota maaston käyttöön taistelussa. Sprengtporten meni ajatuksissa niin pitkälle, että jopa aseisti joukkojaan omalla kustannuksellaan. Rahansa ohella Sprengtporten uhrasi asialleen aikaansa järjestämällä säännöllisesti ylimääräisiä harjoituksia sekä pyörittämällä kadettikoulua nuorille upseerinaluille. Näin Sprengtporten hankki alaistensa ja koko Suomen upseerikunnan arvostuksen.

Omille teille Riitauduttuaan kuninkaan kanssa Sprengtporten lähti kruunun kustantamana ulkomaille tutustumaan sotataitoon. Retkellä riidat etenkin matkakassasta syvenivät. Samaan aikaan hänen maineensa oli kiirinyt Venäjällä, joka myös oli yksi matkakohteista. Ollessaan Pariisissa rahapulassa Sprengtporten pyysi eroa virastaan. Se saman tien hänelle myönnettiin, tosin ilman eläke-etuuksia. Sprengtporten yritti mukaan Yhdysvaltain vapaussotaan, jonne ei kovasta yrityksestä huolimatta päässyt. Mies palasi kotimaahan elelemään toimetonta kartanoelämää. Siihen hän ei sopeutunut. Tavoitteena Suomen irrotus Ruotsista Kuninkaan kanssa riitautuminen poiki Sprengtportenin mielessä ajatukseksi irrottaa Suomi Ruotsista Venäjän avulla. Mielessä hänellä kumpuilivat mietteet yhdysvaltalaisesta pyrkimyksestä vapaan valtiomuodon luomiseksi. Lopputuloksena Sprengtporten ryhtyi maalailemaan mielikuvia itsenäisestä tai puoli-itsenäisestä Suomen valtiosta, joka pelkällä olemassaolollaan hillitsisi Ruotsin ja Venäjän ainaista vihamielisyyttä. Vuoden 1786 valtiopäivillä Sprengtporten liittyi kuninkaanvastaisen opposition riveihin. Hän myös jätti Venäjän lähettiläälle ranskankielisen esityksen Suomen itsenäisyydestä ja Pohjolan valtiollisesta tasapainosta.

Keisarinna Katariina tarjosi Venäjällä arvostusta nauttineelle sotaherralle siirtymistä Venäjän palvelukseen. Pienen empimisen jälkeen Sprengtporten suostui tarjoukseen, ja hänet otettiin vastaan korkealla sotilasarvolla, isolla rahasummalla ja juhlamenoin. Sprengtporten oli tehnyt ratkaisunsa ja ajoi mielestään Suomen asiaa entisen vastustajan nimissä.

Omat koirat purivat Vuonna 1789 Sprengtporten osallistui Porrassalmen taisteluun, jossa hän haavoittui mahdollisesti omilla opeillaan koulutetun jääkärin luotiin. Sprengtportenia hoidettiin hänen entisessä virkatalossaan Ristiinan Brahenlinnassa, jossa hänen kerrotaan todenneen kuuluisan lausahduksensa: ”Omat koirat purivat.” Sotaan osallistuminen merkitsi lopullista eroa Ruotsista, sillä 1790 hänet tuomittiin poissaolevana kuolemaan maanpetturuuden tähden. Sodan jälkeen Sprengtporten asusteli ulkomailla. Tapasipa hän myös keisari Napoleoninkin.

Kaikesta huolimatta Suomen asialla Vuonna 1808 alkaneessa sodassa Ruotsia vastaan Sprengtportenia tarvittiin taas. Hän laati taitavia ja uudenaikaisia sotasuunnitelmia, joiden avulla Venäjä hyökkäsi rajan yli. Monia taisteluja kokenut Sprengtporten kieltäytyi kuitenkin sotilaallisista tehtävistä. Hän ajoi edelleen tiukasti Suomen valtion perustamista. Siitä seurasi riitaa ylipäällikkönä toimineen kreivin, joka halusi liittää Suomen Venäjän maakunnaksi. Keisarin suosio auttoi Sprengtportenia pääsemään Suomen kenraalikuvernöriksi. Siitä tehtävästä hän joutui jälleen eroamaan riitauduttuaan sen hetkisen ylipäällikön kanssa. Kaikesta huolimatta Sprengtportenille myönnettiin ansioistaan kreivin arvo.

Lopun elämäänsä Sprengtporten vietti poissa tapahtumien polttopisteestä. Hän ehti nähdä tavoitteensa toteutuvan: Suomi sai autonomian vielä hänen elinaikanaan.

Rietrikki Polén

(1823-1884) Suomenkielisen sivistyksen tienraivaaja

Nuoruuden ristiriita Syntyi kappalaisen poikana Fredrik Polénina ruotsinkieliseen perheeseen. Hän suomalaisti nimensä muotoon Rietrik ja siitä se vakiintui muotoon Rietrikki. ”Suomen kansalle pitää kirjoittaa suomen kielellä, sillä sen mielelle ja kielelle eivät vieraat sanat luonnu oikein. Minunkin ristinimeni Fredtik ennätti Savossa ja Karjalassa olla Rietrikki, Reetrikki, Rieti, Rietu, Riekko.”

Nuorena opiskelijana Polén kokosi apurahan turvin kansanrunoutta Kuopion ja Viipurin lääneistä. Polén toimitti Suometar- ja Lasten Suometar-lehtiä. Lehtien levikkiä nosti Polénin kansanomainen ja suomalaisen sivistyksen merkitystä korostava asenne sekä Polénin kokoama paikalliskirjeenvaihtajaverkosto. Polén julkaisi uransa aikana monia lehtiä, joiden kantavana henkenä oli tuoda suomalaisuutta positiivisesti esiin.

Polén opiskeli myös sivistysmyönteiselle ihmiselle luontevasti opettajaksi. Toimiessaan Viipurissa opettajana Polén perusti Viipurin suomalaisen seuran. Opettajan uraansa Polén jatkoi eri paikkakunnilla muun toimintansa ohessa.

Tiedettä suomeksi Polénin väitöskirja ”Johdanto Suomen kirjallishistoriaan” vuodelta 1858 oli aikanaan ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja. Se julkaistiin erikoisluvalla. Teos toimi todellakin pelkkänä johdantona, sillä suomenkielistä kirjallisuutta oli tuolloin varsin niukasti. Siihen puolestaan oli syynä vuoden 1850 sensuuriasetus, joka rajoitti kaunokirjallisuuden julkaisemista.

Polén liitti tekstissään sananvapauden kirjallisuuden kehitykseen. Polénin sanotaan uudistaneen kieltä. Toisaalta kehitysvaiheessa olleen suomen kielen lukeminen ei Poléninkaan teksteistä ole välttämättä ollut erityisen helppoa. Polénin sanotaan luoneen tai ainakin ottaneen laajempaan käyttöön uusia sanoja. Hänen keksiminään sanoina pidetään esim. kasvatusoppia, kesälomaa, lukukautta, muinaistutkija, nykyisyys, näytelmäkirjallisuus, oppiarvo, sivistyslaitos, ylioppilas. Moni näistä on vakiintuneessa käytössä edelleen nykypäivänä.

Polén Mikkelissä Viimeiset työvuotensa Polén vietti Mikkelissä lyseon uskonnon ja suomen kielen lehtorina. Samalla hän toimi aktiivisesti suomen kielen aseman parantamiseksi. Hän mm. osallistui keskusteluun Mikkelin suomenkielisen tyttökoulun perustamisesta. Hän kannatti voimakkaasti kansansivistyksen ulottamista myös naisiin ja nimenomaan suomen kielellä. Polén on haudattu Mikkelin vanhalle hautausmaalle ja hautausmaan vierestä kulkeva katu on nimetty hänen mukaansa.

”Teroittakoon etenki tämä Suomen oppivassa nuorisossa toimellista rakkautta omaan kieleemme, omaan kirjallisuuteemme, omaan kansaamme, omaan kansallisuuteemme.” – Päätöslause Rietrikki Polénin väitöskirjasta.

Antti Hackzell

(1881-1946) - olosuhteiden pakosta pääministeriksi

Lyseon kasvatista Venäjäspesialistiksi Antti Hackzell kirjoitti ylioppilaaksi Mikkelin lyseosta 1900. Nuorena juristina hän lähti Pietariin. Harjoittaen liiketoimia ja työskentelemällä virkamiehenä hän oppi venäjän kielen sekä tuntemaan paikallista kulttuuria ja toimintatapoja. Nämä osoittautuivat myöhemmin erittäin merkittäviksi asioiksi. Hackzellin Pietarin aika päättyi bolshevikkien valtaantuloon 1917.

Sodassa Hackzell toimi Karjalan rintaman ylipäällikön adjutanttina. Vuonna 1918 Hackzell nimitettiin Viipurin läänin maaherraksi, kun venäläismielisten poispotkittujen kuvernöörien tilalle tarvittiin vakinaisia viranhaltijoita. Parin vuoden sisällä nimityksestään (1920) Hackzellia tarvittiin mukaan Tarton rauhansopimuksen järjestelyjä hoitaneeseen suomalais-venäläiseen yhteiskomiteaan tai tarkemmin sen varajohtajaksi. Komitean ongelmallisimmaksi asiaksi muodostui lopulta vaille ratkaisua jäänyt tulkintariita Itä-Karjalan itsehallinnosta. Komitea-aika tuotti Hackzellille lisää kokemusta suomalais-venäläisestä asiainhoidosta.

1922 Hackzellista tuli Suomen Moskovan lähettiläs. Diplomaattitehtävää kuvaillaan kansallisbiografiassa yhdeksi Suomen haastavimmista johtuen maiden välisistä ennakkoluuloista, jännitteistä ja tuohon aikaan tapahtuneista selkkauksista.

Ristiriitoja kotimaassa, poliittinen arvovalta kohoaa Hackzellilla oli kotimaan politiikassa omat tasapainoilunsa. Suomen kansalaissodassa 1918 valkoisten puolella toiminut Hackzell mm. kieltäytyi nostamasta ulkoministeriöstä palkkaansa, kun sen johtajaksi oli Väinö Tannerin hallituksessa nimitetty 1918 punaisten operaatioita suunnitellut Väinö Voionmaa. Välien kiristyttyä Hackzell erosi tehtävästään. Presidentti Relander kuitenkin arvosti Hackzellia ja yritti saada tätä suostumaan taas lähettilääksi. Vaikka Hackzell esitti jyrkkiä kannanottoja sosialisteja vastaan, hän ei hyväksynyt myöskään oikeistoradikalismia. 1930-luvulla laillisuuden kannattaja Hackzell tuomitsi jyrkästi Lapuanliikkeen muilutukset eli vasemmiston kannattajien ”kyyditykset”.

Vuonna 1932 Hackzell kohosi ulkoministeriksi. Hallituskauden aikana Hackzell joutui ratkaisemaan kysymyksiä, jotka vaikuttivat keskeisesti vuosikymmenen lopun kriiseihin. Hackzellia pidetään tärkeimpänä henkilönä Suomen ulkopolitiikassa 1930-luvun puolivälissä. Erityisesti käsillä olivat Suomen suhtautuminen Kansainliittoon, Suomen ja Neuvostoliiton suhteet sekä Suomen havittelema asema pohjoismaisen puolueettomuuslinjan osana.

Suomen hallitus kaatui 1936 sisäpoliittisen kärhämöinnin seurauksena. Tämä pisti Hackzellin poliitikon uran tauolle, mutta vain vähäksi aikaa. Vaalit vuonna 1939 nostivat Hackzellin takaisin eduskuntaan. 1943 Hallitukseen Hackzell olisi jälleen kelvannut ulkoministeriksi, mutta kieltäytyi tehtävään liittyneestä Vatikaanin lähettilään toimesta. Mannerheimin noustua presidentiksi 1944

muodostettiin Suomelle hallitus, jonka tehtävänä olisi johdattaa Suomi sodasta rauhaan. Hackzell oli alusta alkaen mukana ministerikaavailuissa.

Vastahankaan pääministeriksi suoraan myrskysilmään Kun sopivaa ja halukasta pääministeriä ei tuntunut löytyvän, Mannerheim ja aiempi pääministeri Linkomies painostivat Hackzellin suostumaan pääministeriksi. Hackzellin hallitus nimitettiin 8.8.1944. Hallituksen ensimmäinen tehtävä oli aloittaa uudestaan kariutuneet rauhantunnustelut. Neuvostoliitossa Hackzellia pidettiin saksalaismyönteisenä. Saksalaiset puolestaan pitivät häntä sodan jatkumisen kannalta pessimistinä. Kotimaassakin esitettiin näkökantoja, että Hackzell edustaisi antautumismielialaa. Hackzell oli kompromissiratkaisu äärimmäisen vaativan tilanteen pääministeriksi.

Lopulta hallitus sai neuvotteluyhteyden Moskovaan heidän Ruotsin lähettiläänsä kautta. Vaatimuksena esitettiin Suomen Saksan suhteiden välitöntä katkaisua. Suomen heikenneessä neuvotteluasemassa aselevon voimaantulo 2.9.1944 oli melkoinen helpotus. Hackzell totesikin, ettei rauhanehtoihin ollut näköpiirissä parannuksia. Varsinaisten rauhanneuvottelujen alun pitkityttyä rauhanvaltuuskunnan itseoikeutettu puheenjohtaja Hackzell sai vaikean halvauksen Moskovassa ennen kokousta. Hackzellin tilalle lähetettiin pikavauhtia Suomesta ulkoministeri. Hackzell ei koskaan toipunut kunnolla halvauksestaan vaan kuoli vuotta myöhemmin Helsingissä.

Ansioistaan Antti Hackzell palkittiin Suomessa useilla korkeilla kunniamerkeillä. Hänet palkittiin myös monilla ulkomaisilla kunniamerkeillä.

Lähde: Suomen Kansallisbiografia

Kasperi Tanttu

(1886-1918), boheemirunoilija roolinsa vankina.

"Punapäällikkö" Tanttu

Työläiskirjailija Kasperi Tantun elämästä on esitetty ristiriitaisia tietoja, tarinoita ja tulkintoja. Tanttu oli täysverinen boheemi, joka vaihtoi poliittisia mielipiteitä ja liikkui monenlaisissa piireissä. Sisällissodan aikana 1918 hän tuli tunnetuksi valokuvasta, jossa hän poseeraa "punapäällikkönä". Hänen sotasankaruutensa oli pelkkää roolileikkiä, mutta se oli ilmeisin syy hänen teloitukseensa ja on vaikuttanut pitkään hänen jälkimaineeseensa.

Loisen äpäräpojasta sivistyneistön piireihin
Kasperi Tanttu syntyi suomalaisen yhteiskunnan pohjalle, saunaloisen aviottomaksi pojaksi Hirvensalmelle. Hänen lapsuutensa oli hyvin köyhä, ja hän palveli paimenpoikana ja renkinä. Hän suoritti kansakoulukurssin yksityisesti ja pääsi 1905 vapaaoppilaaksi Otavan Opistoon. Opistoaikana Tanttu kirjoitti ensimmäiset runonsa ja solmi yhteyksiä Mikkelin sivistyneistöön. Hän hankki itseopiskelulla huomattavan yleissivistyksen ja kielitaidon. Seuraavina vuosina hän työskenteli lyhytaikaisesti nuorisoseurapuhujana ja ulosottomiehen apulaisena, kunnes heittäytyi 1911 pysyvästi vapaaksi kirjoittajaksi. Hän kirjoitti tilapäis- ja juhlarunoja, piti esitelmiä sekä toimitti Viikko- ja Sana-lehtiä 1916 - 1917. On avoin kysymys, millä hän elätti itsensä vapaana kirjoittajana, koska täyttä elantoa tilapäiskirjoittelulla ei millään saanut. On vihjattu, että keinot eivät aina olleet laillisia.

Boheemirunoilija
Kasperi Tanttu oli kirjoilla Mikkelissä, mutta vietti liikkuvaa elämää. Hän sukkuloi Mikkelin ja Helsingin sekä erilaisten poliittisen leirien välillä, lähestyi sosialistista työläisnuorisoa mutta liikkui myös porvarillisissa piireissä. Mikkelin seudulla hän antautui kansallisiin rientoihin, erityisesti teatteriharrastuksiin, ja keräsi uskomusperinnettä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon. Helsingissä hänellä oli asunto Kruununhaassa. Kesät Tanttu vietti Hirvensalmen Malvaniemessä mökissä, jonka oli rakentanut äidilleen. Kasperi Tanttu tunnettiin esitelmöijänä, lennokkaana keskustelijana ja värikkäänä boheemina. Aikalaiset muistavat hänen boheemiasunsa, johon kuului kulunut hännystakki, punaiset liivit ja monia näyttäviä rusetteja. Hän julkaisi näytelmiä ja runokokoelmia, ja suomensi työväenrunoutta. Etenkin runot saivat hyvän vastaanoton. Tantun suosituin teos oli rohkeaa moniavioisuus-aihetta käsittelevä pienoisromaani …Vain kaksi (1917), joka ylsi toiseen painokseen. Tantun on tutkimuksissa arvioitu olleen homoseksuaali.

Kahdesti teloitettu
Kasperi Tanttu koki kansalaissodassa ainutlaatuisen kohtalon, sillä hänet tavallaan surmattiin kahdesti: punaiset tuomitsivat hänet kuolemaan Haminassa, mutta valkoiset lopulta teloittivat Kouvolassa. Tanttu oli palvellut punaista hallintoa vallankumousoikeuden sihteerinä. Hän vieraili rintamalla agitaatiotehtävissä, muttei tiettävästi osallistunut sotatoimiin. Sodan loppuvaiheessa hänestä otettiin valokuva, jossa hän poseeraa "punapäällikkönä" miekan ja kiväärin kanssa. Tantun pienikokoisuus ja kuvan elekieli antoivat hänelle lisänimen "Suomen Napoleon", ja kuvaa ilmeisesti levitettiin valkoisten puolella. Tanttu pakeni huhtikuun alussa 1918 kansanvaltuuskunnan kanssa Viipuriin, mutta lähti sieltä Tyko Varton kanssa paluumatkalle kohti Suomea. Haminassa hän joutui hankaluuksiin punaisten kanssa, ja sai kuolemantuomion. Sekä tuomion syistä että toteutumatta jäämisestä on kahtalaista tietoa. Tantun on mainittu arvostelleen paikallisten punaisten toimeenpanemia teloituksia ja toisaalta hänen kerrotaan yrittäneen hakea neuvottelukosketusta valkoisiin. Tyko Varton mukaan Tanttu oli jo punaisten teloituskomppanian edessä, kun väkijoukon vastustus pelasti hänet. Tästä tapauksesta ei kuitenkaan ole varmoja todisteita. Toisten tietojen mukaan punaisten Kouvolan esikunta sai neuvoteltua Tantun vapaaksi, ja Tanttu jatkoi matkaa Kouvolaan. Valkoisten vallattua 3. toukokuuta Kouvolan Tanttu päätti vaihtaa puolta vielä kerran. Hän esittäytyi hyväuskoisesti parille valkoiselle upseerille, jotka tunsivat hänen maineensa "punapäällikkönä" ja valkoisten murhaajana lähinnä ”Napoleon-kuvan” perusteella. He teloittivat hänet läheisen kansakoulun halkopinon takana. On myös mainittu, että paikalla ollut valkoisten ryhmänjohtaja Tulikoura halusi teloituksella kostaa isänsä Juho Tulikouran ja veljensä kuoleman. Kasperi Tanttu herätti suuria tunteita, mutta ihastus kääntyi usein pettymykseksi. Aikalaiset ja myöhemmät elämäkertakirjoittajat ovat arvostelleet hänen häilyvää luonnettaan. Hänen ansionsa työväenkirjailijana painuivat ja painettiin unohduksiin vuosikymmeniksi, mutta hänen jälkimaineensa kuvitteellisena "punapäällikkö Tanttuna" on elänyt sitkeästi vuosikymmenestä toiseen.
Lähde: Suomen Kansallisbiografia.

Ahti Karjalainen

(1923 - 1990) – ministerinä idän ja lännen välissä

Presidentti Urho Kekkosen lähimpään avustajapiiriin kuulunut Ahti Karjalainen toimi lukuisissa ministerintehtävissä, mm. kahdesti pääministerinä ja kolmesti ulkoministerinä. Lisäksi hän teki pitkän uran Suomen Pankissa ja oli uransa lopulla myös sen pääjohtaja. Vastoin yleisiä odotuksia Karjalaisesta ei kuitenkaan tullut Kekkosen seuraajaa tasavallan presidenttinä.

Pientilalta pääministeriksi
Ahti Karjalainen kasvoi vaatimattomissa oloissa hirvensalmelaisella pientilalla. Koulussa hän oli lahjakas oppilas, ja kirjoitettuaan ylioppilaaksi Mikkelin Lyseosta hän jatkoi opintojaan Helsingin yliopistossa. Valtiotieteen kandidaatti Karjalainen työskenteli Maalaisliiton tiedotussihteerinä, mistä paikalta tuolloinen pääministeri Urho Kekkonen poimi hänet sihteerikseen. Kekkosen valinta presidentiksi 1956 nosti Karjalaisenkin uran nousuun. Hänestä tuli hallitusten vakioministereitä.

Neuvostosuhteet takaavat aseman
Ahti Karjalainen oli avainhenkilöitä Suomen ja Neuvostoliiton arkojen suhteiden hoidossa. Suomi oli vaikeassa asemassa Neuvostoliiton ja lännen välissä 1950-luvulla. Läntinen Eurooppa yhdentyi muodostamalla erilaisia kauppa- ja talousyhteisöjä (EEC ja EFTA). Länsimaat halusivat Suomen vahvasti mukaan, mutta naapurimaa Neuvostoliitto vastusti lännen yhdentymiskehitystä ja etenkin Suomen osallistumista siihen. Karjalaisen henkilökohtaiset suhteen Neuvostoliiton huipulle ja etenkin tiedustelupalveluun takasivat tasapainon säilymisen. Karjalainen ja Kekkonen neuvottelivat Neuvostoliitolle edullisen sopimuksen, jonka turvin Suomi saattoi liittyä EFTA:an. 1960-luvulla Kekkosen toisella presidenttikaudella pääministeri Ahti Karjalainen nousi Suomen idänpolitiikan takuumieheksi. Hänen erinomaiset suhteensa Neuvostoliiton johtoon turvasivat hänen asemansa pääministerinä.

Kekkosen kelkka kääntyy
1970-luvulla Ahti Karjalaisen asema Kekkosen suosikkina päättyi. Neuvostoliitto tiukensi otettaan Suomesta ja ajoi Karjalaista presidentiksi. Kekkonen ei uskonut, että Karjalainen pystyisi torjumaan Neuvostoliiton ja kommunistien etenemisen Suomessa, ja jatkoi itse presidenttinä. Hän myös vaikeutti Karjalaisen ministeriuraa. Karjalaisen uskottavuus politiikassa alkoi kärsiä etenkin hänen runsaan alkoholinkäyttönsä myötä. Karjalaisen ura politiikan huipulla päättyi 70-luvun lopulla. Kaikista ongelmistaan ja heikkouksistaan huolimatta Ahti Karjalainen oli yksi Suomen toisen maailmansodan jälkeisen kauden merkittävimmistä poliitikoista. Karjalaisen elämäkerturi Jukka Seppinen arvioi, että saattoi kuitenkin olla niin, että hän pääsi aluksi liian helpolla ja liian varhain valtaan. Poliittiseen asemataisteluun hän ei tottunut koskaan, sillä hänet nosti valtaan ja syöksi vallasta Kekkonen.

Talousmies
Poliittisen uran ohella Ahti Karjalainen teki uran myös Suomen Pankissa. Hän väitteli valtiotieteen tohtoriksi 1959 Suomen Pankin rahapolitiikan ja valtiontalouden suhteista. Kolmenkymmenen vuoden ajan hän hoiti Suomen Pankissa eri tehtäviä, viimeisimpänä vuotena pääjohtajan virkaa. Suomen Pankki oli Karjalaisen uralla selkeä suojapaikka. Aina kun pohja petti muualla, Suomen Pankki otti Karjalaisen vastaan.

Karjalaisen talouspoliittinen ajattelu perustui markkinatalouteen. Hän korosti ulkomaankaupan merkitystä Suomen kansantaloudelle ja pyrki näin ollen edistämään Suomen taloudellisia intressejä sen päämarkkina-alueilla Länsi-Euroopassa. Talousjärjestelmien kilpailussa Karjalainen kiinnitti helposti huomiota ilmiöihin, joiden saattoi tulkita tukevan kapitalistisen ja sosialistisen talousjärjestelmän lähentymistä keskenään eli konvergenssiä.

Olli Rehn

(s. 1962-) mikkeliläinen ”superkomissaari”

Politiikkaan mukaan jo nuorena
Politiikasta kiinnostunut Olli Rehn liittyi Keskustanuoriin jo aikaisessa vaiheessa. Mikkelin Yhteiskoulun kasvatti toimi järjestön puheenjohtajana vuosina 1987-1989. Poliittisten nuorisojärjestöjen puheenjohtajista tapaa tulla kovan luokan poliitikkoja. Näin kävi sittemmin myös Olli Rehnille. Keskustapuolueen varajohtajuuden Olli Rehn otti vuonna 1988. Hänet valittiin eduskuntaan vuonna 1991. Eduskunta-aikanaan Rehn toimi talousvaliokunnassa sekä myös pääministeri Esko Ahon erityisavustajana. Vuonna 1994 Suomen liityttyä Euroopan unioniin eduskunta valitsi Euroopan neuvostossa toimineen Rehnin Euroopan parlamentin jäseneksi.

Vuoden 1996 eurovaaleissa Rehn putosi Euroopan Parlamentista. Putoamisensa jälkeen Rehn viimeisteli tohtorin tutkintonsa poliittisesta taloustieteestä Oxfordin yliopistossa. Entiselle pääsarjatason jalkapalloilijalle oli luontevaa, että politiikassa ansioitunut mies sai kutsun myös johtamaan lajin kotimaista pääsarjaa, Veikkausliigaa. Hän toimi sarjan parissa vuoden. Vuonna 1998 Rehn siirtyi kotimaan kentiltä eurokabinetteihin, komissaari Erkki Liikasen kabinettipäälliköksi. Vuonna 2002 Rehn pyrki Keskusta-puolueen puoluejohtajaksi ja sitä kautta pääministeriehdokkaaksi, muttei tullut valituksi puoluekokouksessa. Hänen asiantuntemustaan kuitenkin hyödynsi pääministeriksi mutkan kautta päätynyt Matti Vanhanen.

Tie EU-komissaarina
EU-komissaarin paikka aukeni Erkki Liikasen siirryttyä 2004 Suomen Pankin pääjohtajaksi. Tehtävä oli vielä tuolloin komission keskinäisessä arvojärjestyksessä vähäpätöinen yritystoiminnasta ja tietoyhteiskunnasta vastaavan komissaarin työ. Myöhemmin samana vuonna Rehn aloitti JoseManuel Barroson johtamassa komissiossa laajentumiskomissaarina. Laajentumiskomissaarin tehtävää pidettiin aluksi vaikutusvallaltaan pienenä muihin komissaarin tehtäviin verrattuna. Siitä tuli kuitenkin ennakko-odotuksia merkittävämpi ja vaikutusvallaltaan järeämpi, kun EU:n laajentuminen eteni. Rehn joutui käsittelemään juuri hänen valitsemisensa alla tapahtuneen suuren peräti kymmenen maan laajennusvaiheen pulmia. Näitä ”kiviä rattaissa” riitti läpi koko komissiokauden. Vuonna 2007 liittyi kaksi uutta maata, ja laajentumiskomissaarilla piti kiirettä.

Vuonna 2010 Rehn sai yhden vaikutusvaltaisimmista tehtävistä koko EU:ssa, kun hänet nimitettiin EU:n talous- ja raha-asioista vastaavaksi komissaariksi. Talouskomissaarin tehtävä, korostetusti näinä kireinä maailmantalouden aikoina, vaatii paljon osaamista ja jopa tietynlaista varovaisuuttakin. Nykyisessä maailmantilanteessa ympäri maailmaa kuunnellaan äärimmäisen tarkasti, mitä EU:n talouskomissaari Suomen Olli Rehn linjaa. Euroopan talous- ja rahaliitto EMU yhteisvaluutta euroineen on vaarassa luhistua. Tästä syystä Rehn on ollut jatkuvasti myrskynsilmässä talouskomissaarina aloitettuaan. Olli Rehnin ura on vielä kesken, eikä eurooppalaista talouskriisiä ole tätä kirjoittaessa ratkaistu. Kovia haasteita myrskynsilmässä on varmasti Mikkelin miehellä vielä edessäkin päin.