Anjalan kirje 13.8.1788
Ruotsin ja Venäjän välistä sotaa vastustaneet upseerit allekirjoittivat Liikkalan nootin 9.8.1788. Tällä he pyrkivät pääsemään yhteyteen Venäjän kanssa sodan loppumiseksi ja ottamalla samalla esille ajatuksen Suomen irrottautumisesta Ruotsista. Liikkalan nootin vei Venäjälle J. A. Jägerhorn. Ruotsin kuningas Kustaa III sai pian tietoonsa Jägerhornin matkan ja vaati upseereilta uskollisuudenvalan. Kenraalimajuri Armfeltin adjutantti ja vävy K. H. Klick, joka oli yksi Liikkalan miehistä laati asiakirjan, joka uskollisuuden vakuutuksen lisäksi sisälsi kapinallisten toimien puolustuksen. Kapinalliset upseerit vaativat rauhaa, valtiopäivien koollekutsumista, kansakunnan ja säätyjen oikeuksien turvaamista ja armeijan kotiuttamista. Tämän Anjalan liittokirjan allekirjoitti 13.8.1788 kaikkiaan 113 upseeria. (ks. myös Liikkalan nootti 9.8.1788).
Tanska aloitti syksyllä 1788 sodan Ruotsia vastaan. Sota päättyi Ruotsille pian voitokkaasti ja palautti Kustaa III:n arvovallan. Jo loppuvuodesta 1788 kuningas katsoi asemansa niin vahvaksi, että hän allekirjoitti kapinallisten vangitsemismääräyksiä. Vangitut kapinalliset asetettiin sotaylioikeuden eteen, joka vuonna 1790 antoi tuomionsa. Niiden mukaan joukko johtajia tuomittiin kuolemaan, mutta vain yksi, mikkeliläinen eversti J. H. Hästesko, todella teloitettiin. Jo ennen vangitsemista olivat suurimmat syylliset, kuten J. A. Jägerhorn ja K. H. Klick, luikkineet Venäjälle.
Alkuperäinen Anjalan kirje on ruotsinkielinen ja sitä säilytetään Upsalan yliopiston kirjastossa. Suomeksi kirje on painettu J. R. Danielson-Kalmarin teoksessa Kustavilainen aika II.
Kun täällä oleva armeija kokoontuneena puolustamaan valtakunnan rajaa, jota vihollisen hyökkäyksen sanottiin uhkaavan, noudattaen Kuninkaallisen Majesteetin käskyä on kulkenut sen poikki Haminan läheisyyteen, on tämä tapahtunut hallitusmuodon johdosta, joka määrää, että kuningas saa komentaa sotajoukkoaan, ja sotilaallisten asetustemme mukaisesti, jotka eivät velvoita harkitsemaan, onko käskyä toteltava vai eikö. Mutta kun me kulkiessamme vihollisen maassa ja Haminan muurien edustalla emme venäläisten päällikköjen puolelta muuta huomanneet kuin puolustustoimia, on meissä herännyt se oikealta näyttävä ajatus, että Ruotsin kansakunta onkin aloittanut hyökkäyksen.
Kansalaisina huolehtien valalla vahvistamamme hallitusmuodon pyhyydestä, joka antaa kansakunnalle oikeuden päättää hyökkäyssodan välttämättömyydestä, ja sotilaina ollen velvolliset tottelemaan korkeinta päällikköämme, olemme me olleet siinä rehellisille miehille vaikeassa tilanteessa, että velvollisuutemme ovat näyttäneet keskenänsä ristiriitaisilta. Mahdollisuuden mukaan niitä sovittaakseen yhteen ovat muutamat meistä tehneet Kuninkaalliselle Majesteetille tästä asiasta alamaisia huomautuksia, joille yleiseksi suruksemme ei kuitenkaan ole annettu mitään arvoa.
Peräydyttyämme Haminan luota retken jälkeen, joka virheellisten toimenpiteiden vuoksi epäonnistui, olemme me tarkemmin harkinneet asemaamme. Urhoollinen taistelu ja kuolema, joka tavallisesti on sotilaalle niin kunniakasta, ei meistä enää siltä näytä, kun isänmaa ei saata siitä mitään hyötyä, vaan olosuhteet päinvastoin ovat sellaiset, että se tarvitsee älykkäitä ja hartaita virkamiehiä pelastuakseen täydellisestä häviöstä. Nämä onnettomat olosuhteet ovat nähdäksemme seuraavat:
Meidän komennossamme olevat joukot, joita vastaan ei ole hyökätty, ennenkuin ne itse kävivät hyökkäykseen, ovat vakuutettuja, että vihollisuudet on meidän puoleltamme aloitettu, ja ne ovat tyytymättömiä sotaan, jota meidän mahtavat naapurimme näyttävät tahtovan kaikin tavoin välttää. Ne eivät usko sodan tuottavan yhteiskunnalle mitään etua, ja se vakaumus sodan välttämättömyydestä, joka vapauteen syntyneessä kansassa luo voittamattomia sotilaita, on kaikilta kadonnut. Nämä raukat kaipaavat kadottamaamme rauhaa, jota he eivät saa vaihtaa kunniaan, ja ovat vastahakoisia taistelemaan kansaa vastaan, joka heidän luullaksensa haluaa meidän ystävyyttämme. Täällä olevan sotajoukon kuluneet vaatteet, virkistysaineiden täydellinen puute, ravinnon hankintaa kohtaavat vaikeudet, mitä sen myöhästyminen yli määräajan jo todistaa, ja ampumavarain niukkuus ovat kaiken muun lisäksi enentäneet sotaväen tyytymättömyyttä ja alakuloisuutta.
Raja, jota pitkin joukkomme ovat sijoitetut, on kyllä nähdäksemme riittävästi vartioitu, ja aiomme me myöskin viimeiseen veripisaraan asti sitä puolustaa hyökkääjää vastaan, mutta kun eri tahoilta on tullut se valitettava tieto, että venäläinen laivasto ylivoimaisena luovii Viaporin edustalla ja siellä meidän laivastomme ja ruotsalaisen armeijan silmien edessä on vallannut ja polttanut yhden meidän linjalaivoistamme, mikä onnettomuus voitiin nähdä valtakunnan vahvimpiin kuuluvan linnan valleilta, niin luulemme valtakunnan saariston joka taholla olevan avoinna murhalle ja poltolle. Epätoivon vallassa täytyy meidän ajatella, että meidän ei ole kiittäminen itseämme ja aseitamme, vaan Venäjän kansan inhimillisyyttä, jos huomaamme, ettei murha, poltto eikä hävitys ole riehunut kautta koko meidän isänmaamme. Emme myöskään tiedä, voiko eversti vapaaherra Hastfer osastoineen puolustaa Savoa Venäjän armeijan hyökkäykseltä; jos hän väistyy ylivoiman tieltä, on koko maa avoinna eikä voi turvautua muuhun kuin voittajan inhimillisyyteen ja jalouteen. Ottaen huomioon tämän kauhean, mutta todenmukaisen kuvauksen, olemme päättäneet tavalla, jonka tähän kuuluva liite osoittaa, kääntyä Hänen Keisarillisen Majesteettinsa puoleen ilmoittaaksemme hänelle, mitä kansakunta ajattelee. Paitsi rakkautta isänmaahan ja huolenpitoa sen menestyksestä - jotka ovat velvollisuuksista kalleimmat - velvoittaa meitä se uskollisuuskin, jonka me olemme kuninkaallemme vannoneet, meidät tätä uskaltamaan. Koska olemme nähneet hänet epätoivoisena ja häntä ympäröivät viranomaiset hämmästyneinä, olemme me pitäneet tilaisuuden hankkimista neuvotteluun kahden kruunatun henkilön välillä rehellisille Ruotsin miehille arvokkaana tehtävänä, ja siihen uskoimme me pystyvämme säilyttäen kansakunnan kunnian paremmin kuin mikään vieras valta, jota eivät muut kuin yksipuoliset ja valtakunnalle vieraat tarkoitusperät saata johtaa, kun sitävastoin meidän ojennusnuoranamme on ainoastaan rakkaus isänmaahan ja uskollisuus kuningastamme kohtaan omien etujen uhraamisen tai ainakin alttiiksi asettamisen uhalla.
Katsoen tähän kaikkeen ja täydellisesti luottaen korkeaan, elävään Jumalaan, joka näkee aikeittemme puhtauden, me allekirjoittaneet vannomme Hänen pyhän nimensä ja kunniamme kautta, että me uhraten henkemme, veremme ja omaisuutemme koetamme torjua isänmaatamme uhkaavat vaarat, jonka tähden me samalla pyhällä valalla tämän kautta myöskin teemme keskenämme lujan liiton ja veljeyssopimuksen auttaa ja tukea toisiamme kaikissa yleistä tahi yksityistä turvallisuutta koskevissa asioissa. Jos Hänen Keisarillinen Majesteettinsa ei suostu kansamme arvon mukaiseen rauhaan, niin siitä hetkestä asti katsomme hyökkäyksen kohdanneen meitä kutakin henkilökohtaisesti ja annamme sen lupauksen, että emme riisu aseita, ennenkuin isänmaa on saavuttanut rauhan ja turvallisuuden. Anjalassa elokuun 13 päivänä 1788.
Lähteet
Breitholtz, Helmi, Tapahtumia 1788-90 vuosien sodasta Savossa. Mikkelin Sanomat 1927.
Suomen historian dokumentteja 1. Toimittajat Mikko Juva, Vilho Niitemaa, Päiviö Tommila. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1968. s. 445-447.
Suomen historian pikkujättiläinen. Päätoimittaja Seppo Zetterberg. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1987. s. 325-326.
Wirilander, Hannele, Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Julkaissut Mikkelin maalaiskunta, Mikkelin maaseurakunta. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1982. s. 488.
© Internetix / Heikki Myyryläinen / Mikkeli-seura
