Pitäjänkokoukset

Ennen 1600-luvun loppua pitäjänhallinnon keskuselimenä olivat käräjät, mutta niiden tehtäväala alkoi supistua ja niistä tuli lopulta pelkästään tuomioistuimia. Seurakunta nousi yhä merkittävämpään asemaan paikallishallinnossa. Pitäjien papit saivat mahdollisuuden pitäjänkokousten pitoon vuoden 1650 privilegioilla. Kuitenkin vasta vuonna 1723 kokousten asema virallistettiin ja papit velvoitettiin pitämään kaksi kokousta vuodessa. Aluksi ajankohtana oli Vapun ja Mikkelin päivät, mutta vuonna 1826 se laajennettiin kevääksi ja syksyksi. Ylimääräisiä pitäjänkokouksiakin voitiin pitää, mikäli kirkkoherra tai seuralaiset niin vaativat. Käräjien rinnalla toimineista pitäjän- eli kirkonkokouksista tuli näin sekä kirkko- että hallintopitäjän tärkein ratkaisupaikka aina kunnallishallinnon uudistamiseen saakka.

Pitäjänkokousten johtajana toimi kirkkoherra ja niihin sai ottaa osaa jokainen säätyläinen, jolla oli äänioikeus papin vaalissa, sekä myöhemmin myös käsityöläiset, torpparit yms., milloin heidän oikeutensa tai velvollisuutensa olivat käsiteltävinä. Näissä tilaisuuksissa oli mahdollisuus "kulloinkin kohtaamista tärkeimmistä tempuista ja wastuksista yhteisesti tuumata ja sowitella, miten mikin asia yleisemmästi paras olisi; joka, jos siitä aina ei kysyttäisi seurakunnan yleisempää mielipidettä, waan asia päätettäisi yhden, eli useammankin erinäisen mielen jälkeen, woisi olla puolelta tahi toiselta suurimmalle osalle seurakuntaa sopimatointa."

Pitäjänkokousten katsottiin edustavan pitäjäläisten mielipidettä, mutta usein se oli vain heijastumaa kirkkoherran ajatuksista. Hän oli kokousten tärkein henkilö koollekutsujana, puheenjohtajana ja useimpien esitysten tekijänä. Arvovallallaan kirkkoherra pystyi ohjaamaan päätöksentekoa lähes kuinka halusi. Puheenvuoroja kokouksissa käyttivät kirkkoherran lisäksi muut säätyläiset sekä lukkari ja nimismies. Tavallisen talonpojan ääntä ei juurikaan kuultu. Talonpoikaisväestön mahdollisuuksia hoitaa pitäjänhallinnon tehtäviä haittasi 1800-luvun puolivälin tienoille hatara luku- ja kirjoitustaito. Asiakirjojen ruotsinkielisyys aiheutti lisähankaluuksia. Pitäjän kokouksista oli kuitenkin myös hyötyä talonpojille. He oppivat kokouksissa neuvottelemaan yhteisistä asioista, perehtyivät monenlaisiin paikallishallinnon tehtäviin ja olivat näin mukana luomassa perustaa uudenlaiselle itsehallinnolle.

Mikkelin pitäjän vanhin säilynyt pitäjänkokouksen pöytäkirja on laadittu 18.7.1756. Tätä ennenkin kokouksia pidettiin, mutta aina niissä ei pidetty pöytäkirjaa. Osa vanhemmista pöytäkirjoista on todennäköisesti joutunut kateisiin. Pöytäkirjat laadittiin Mikkelin pitäjässä ruotsinkielellä aina heinäkuussa 1858 annettuun asetukseen pitäjänkokousten pöytäkirjojen pitämisestä suomenkielellä saakka, vaikka ruotsinkielen taitoisia pitäjässä esimerkiksi 1830-luvulla oli vain noin 10 %. Mikkelin pitäjän ensimmäinen suomenkielinen pöytäkirja laadittiin 30.1.1859.

Ensimmäinen tunnettu pitäjänkokous (18.7.1756) pidettiin Kirkkopuiston kahtamoisristikirkossa sunnuntaina heti jumalanpalveluksen jälkeen. Kirkon palettua vuonna 1806 siirryttiin kokouksia pitämään käräjäpaikkana pidetyn Olkkolan kestikievarin suojiin. Huhtikuussa 1818 pitäjänkokouksia alettiin jälleen pitää kirkossa, kun nykyinen maaseurakunnan kirkko valmistui.

Pitäjänkokouksissa käsiteltiin "kaikki semmoiset pitäjään yhteiset asiat, joista ei ole muuta kiinteämpää, wälttämättä seurattawaa lakia, sekä kaikki yhteiset ja hyödylliset tuumat ja hankkeet." Mikkelin ensimmäisessä tunnetussa pitäjänkokouksessa käsiteltäviä asioita olivat korpijärveläisen Maria Laitiaisen lapsen kuolema, kirkon tervaaminen, saarnastuolin ja kuoripenkkien maalaaminen, messinkisten kynttilänkruunujen, kirkon kaapin ja jalkapuun hankkiminen, vanha hautausmaa, lasten kastaminen, vaivaishoito, kirkosta myöhästyminen, lasten sopimaton käytös ennen ja jälkeen jumalanpalveluksen sekä kirkkoneuvoston ja kirkon isännistön vaalit.

Pitäjänkokousten alkuaikoina asioiden ratkaisuun saamiseen vaadittiin yksimielinen päätös. 1700-luvun loppupuolelta lähtien tyydyttiin yhä usemmin enemmistön päätökseen, koska yksimielisyyden aikaansaaminen tuotti usein hankaluuksia. Äänestysmenettely yleistyi 1800-luvun puolivälin tienoilla ja äänet laskettiin varallisuuden, manttaalin mukaan.

Suurin osa pitäjänkokousten alkuaikojen asioista koski seurakunnallisia asioita, esimerkiksi vuosina 1756-1765 käsitellyistä asioista 92 % oli seurakunnallisia. Seurakunnalle kuului myös pitäjän maalliset asiat vuoteen 1865 saakka. Pitäjänkokouksissa käsiteltiin seurakunnallisten asioiden ohella mm. sellaisia maallisia asioita kuin vaivaishoito, sairaanhoito, kansanopetus, pitäjänmakasiini, pitäjäntupa, pitäjäänotto, paloturvallisuus ja maantiet. Maallisten asioiden osuus pitäjänkokousten käsiteltävistä asioista nousivat 1800-luvulla samalla kuin hoidettavien asioiden määrä muutenkin lisääntyi. Vielä vuosina 1806-1815 Mikkelin pitäjänkokousten käsitellyistä asioista 75,4 % oli seurakunnallisia, vuosina 1856-1865 käsitellyistä asioista seurakunnallisia oli enää 19,4 %, muut käsitellyt asiat olivat maallisia. Käsiteltävien asioiden monipuolistuessa ja sosiaalisten tehtävien tullessa pitäjan toiminnassa yhä tärkeämmiksi myös itse pitäjänkokousten merkittävyys lisääntyi, mutta samalla pitäjänkokoukselle alkoi käydä mahdottomaksi kaikkien asioiden hoitaminen. Asia ratkaistiin niin, että vuonna 1865 annettiin asetus kunnallisesta itsehallinnosta maaseudulla, jolla pitäjän maalliset asiat siirrettiin kuntakokoukselle. Kaupungeissa annettiin vastaava asetus vuonna 1873. Kaupungin ja seurakunnan elimet ja taloudet olivat jo vanhastaan erillisiä toisin kuin maaseudulla, mutta nyt seurakunnalta siirrettiin myös koulutoimi ja köyhäinhoito kaupungin hoidettavaksi.

Lähteet

• Olkkonen, Tuomo, "Modernisoituva suuriruhtinaskunta". Suomen historian pikkujättiläinen. Päätoimittaja Seppo Zetterberg. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1987. s. 496-498.
• Vilkuna, Kustaa H. J., "Kunnallishallinto kuntakokouskaudella vuosina 1868-1918". Mikkelin maalaiskunnan kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 30. Toimittanut Teppo Vihola. Kustantajat Mikkelin maalaiskunta ja maaseurakunta. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1992. s. 235.
• Wirilander, Hannele, Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Julkaissut Mikkelin maalaiskunta, Mikkelin maaseurakunta. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1982. s. 298-303.

© Internetix/Mikkeli-seura/Heikki Myyryläinen 1998