Maanviljelystä ja karjanhoitoa Mikkelin kaupungissa

1800-luvulla olivat Mikkelin kaupunkilaisten tontit vielä isoja ja useilla kaupunkilaisilla oli pieni viljelysmaa eli plantaasi kaupungin reunalla. Mikkelin kaupungin vuonna 1838 muodostaneista Olkkolan ja Maunukselan pelloista oli vain osa joutunut tonteiksi, loput palstoitettiin ja vuokrattiin 1840-luvun alussa. Vuonna 1848 jaettiin lisäksi Kaukolan torpan ja kirkonkylään kuuluneen Urpolan talon välinen alue plantaaseiksi, minkä jälkeen niitä oli 43.

Tavallisesti vuokra-aika plantaaseilla oli 25 vuotta. Plantaasin haltijalla oli useita velvollisuuksia: plantaaseille oli esimerkiksi istutettava lehtipuita ja niitä oli aidattava. Kaupunkilaiset viljelivät innokkaasti plantaasejaan. Yleensä niissä kasvatettiin viljaa. Syrjemmällä oleville plantaaseille sai rakentaa riihiä, vaikka jotkut pitivätkin niitä kaupunkia rumentavina. Riihiä oli etupäässä lääninhallituksen virkamiehillä ja kauppiailla. Aina ei riihen pystytykseen saanut lupaa. Kun eräs puuseppä halusi vuonna 1869 pystyttää riihen Pankalammen luona sijainneelle plantaasilleen, kaupungin maistraatti ei sitä sallinut, koska pelkäsi sinne kertyvän kevytmielisiä irtolaisnaisia. Plantaaseille pystytettyjä rakennuksia ei saanut muuttaa asuintiloiksi.

Plantaasien lisäksi viljelysmaata oli asukkaiden laajoilla tonteilla.

Vuonna 1882 kaupunki erotti lisää plantaaseja Heinolan tien varrelta ja Laihalammen luota. Kaupungin plantaasien vuokrausta jatkettiin myöhemminkin. Nykyisten Nuijamiehen ja Lehmuskylän kaupunginosat olivat pääosin peltoa. Kaupungin ostettua 1900-luvun alkuvuosina Pursialan, Sannastin ja Tuskun tilat, kaupungilla oli käytettävissä noin 150 hehtaarin peltoala.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Mikkelissä ryhdyttiin tehostamaan peltojen käyttöä. Kaupunki järjesti senaatin maanviljelystoimikunnan kehotuksesta asukkailleen vihannes- ja juurikasviviljelyspalstoja. Näillä oli suuri merkitys etenkin köyhemmälle väelle noina puutteen vuosina.

Kaupungilla oli 1800-luvulla alueellaan niin paljon metsiä, että se palkkasi kesällä 1865 metsänvartijaksi renkimies Risto Kiisken. Pienen rahapalkan lisäksi hän sai torpan sekä neljänneksen ilmiantamiensa rikkomusten sakoista. Ilman lupaa kaupungin metsistä sai ottaa vain katajia.

1850-luvun puolivälissä kaupunkilaisilla oli 30-40 hevosta ja toistasataa lehmää. Niinpä kaupungin oli palkattava paimen kaupunkilaisten karjaa kaitsemaan. Paimenen tehtävistä voi ottaa esimerkiksi rantakyläläisen loisnaisen Anna Hämäläisen sopimus vuodelta 1844, jossa hän sitoutuu mm. seuraavaan.

• Aamuisin klo 6 hän ottaa vastaan Ristimäellä karjan, minkä merkiksi hän puhaltaa torveensa kuusi kertaa.
• Iltaisin hän kokoaa karjan Ristimäelle kello kahdeksaksi, minkä merkiksi hän toitottaa kahdeksan kertaa. Sieltä kaupunkilaiset hakevat pois lehmänsä.
• Laiduntaminen alkaa sopimuspäivästä 22.5. ja jatkuu niin kauan kuin karjaa voidaan pitää laitumella.
• Palkkaa hän on saapa 17 hopearuplaa 14/7 kopeekkaa 50 lehmästä, mutta ylimenevästä määrästä hän saa jokaisesta lehmästä 45 hopeakopeekkaa.

Kaupunki hankki vuosittain karjan käyttöön sonnin. Paimenen oli hoidettava se kesällä eikä se saanut juoksennella pitkin kaupungin katuja. Sonnin pidosta kaupunki luopui vuonna 1896.

Osittain karjanhoidollisista syistä, mutta myös korostamaan kaupungin arvoa ryhdyttiin vuonna 1849 suunnittelemaan portteja kaupungin alueen rajalle. Portit laitettiin Ristiinan tielle sekä Siekkilän ja Tenholan silloille. Portinvartijat huolehtivat siitä, että kulku niiden kautta kävi asianmukaisesti.

Vuonna 1897 valmistui Mikkelin kaupungin uusi kirkko Ristimäelle ja karjan kokoaminen siirtyi Mykkäkoulun kentälle (nyk. Suur-Savon aukio). Kiiskinmäen pojat olivat 1920-luvulle asti kaupungin paimenen Ida Pastisen apuna ajamassa sinne aamuisin tuotua karjaa metsälaitumille, vuoropäivisin etelä- tai pohjoishakaan tai Siekkilän, Sannastin ja Tuskun hakoihin. Siellä lehmiä paimennettiin estämällä pääsy huonokuntoisten aitojen läpi pelloille tai naapurihakaan. Illan suussa tuotiin lehmät takaisin kentälle noudettavaksi kotiin iltalypsylle.

1920-luvulla ryhtyivät kaupungin viranomaiset vastustamaan lehmien pitoa kaupungin mailla, koska ne turmelivat kasvavaa metsää. Toistaiseksi lehmien laiduntaminen kuitenkin sallittiin, mutta niille täytyi aidata erityinen laidunalue Heinolan maantien pohjoispuolella. Ne oli kuljetettava sinne Pankalammen sivuitse eikä Heinolan tietä pitkin, kuten siihen saakka oli tehty.

Vuonna 1931 alueliitoksessa kaupunkiin yhdistettiin mm. Emola, Rokkala, Lähemäki, Tuppurala, Kirjala, Lehmuskylä ja Siekkilä. Tämän jälkeen laskettiin Mikkelin kaupungissa olleen hevosia 39, lehmiä 84, sikoja 365 ja kanoja 1 461. Lukuihin ei sisältynyt kaupungin alueella sijaitsevien maatilojen kotieläimet. Vielä sotien jälkeenkin monella kaupunkilaisella oli eläimiä kasvatettavana, kuten omavaraistaloudessa. Vuonna 1948 kaupungissa oli 79 hevosta, 177 lehmää, 3 sonnia, 47 hiehoa ja vasikkaa, 198 lammasta, 114 sikaa, 77 porsasta, 1 vuohi, 775 kanaa ja 9 muuta siipikarjaa sekä 6 mehiläisyhdyskuntaa.

Lähteet

• Kuujo, Erkki, Entisajan Mikkeli. Mikkelin kaupungin vaiheita 1838-1917. Oy Länsi-Savon Kirjapaino, Mikkeli 1971. s. 223-230.
• Muuttuvaa Mikkeliä. Mikkelin kaupungin historia II 1918-1986. Kirj. Erkki Kuujo - Kyösti Väänänen - Matti Lakio - Esa Hassinen. Sisälähetysseuran kirjapaino Raamattutalo, Pieksämäki 1988. S. 122-124 ja 264.

© Internetix/Mikkeli-seura/Heikki Myyryläinen 1998