Huonoja aikoja ja niistä selviäminen

Katovuodet

Katovuodet aiheuttivat tavan takaa hätätilan. Vuonna 1391 oli Ruotsissa sellainen aika, "ettei mikään kasvanut maassa." 1440-luvulla Kristoffer Baijerilainen sai kansalta nimen Pettukuningas. Yhdessä vuosikymmenessä oli tavallisesti kaksi katovuotta ja kolme niukkaa vuotta. Muut vuodet antoivat kohtalaisen sadon. Vaikka katovuotta osattiin odottaa, sitä ei pystytty välttämään eikä sen vaikutuksia torjumaan.

Kadon syynä oli kuivuus, liiallinen sade tai ankara halla. Katoa seurasi usein nälänhädän lisäksi tauti- ja kuolonvuodet. Nälän heikentämät ihmiset olivat alttiita kulkutaudeille. Jo sopimattomat hätäruoat itsessään aiheuttivat sairauksia.

Keskiajalla kirkolla oli varastoaittoja kansan nälän lieventämiseen. Kustaa Vaasa peruutti kirkon omaisuuden valtiolle, jolloin myös nälkävuodet olivat kohtalokkaampia.

Mikael Agricola antoi Savosta järkyttävän kuvan vuoden 1549 raamattunsa reunalehteen tehdyllä kirjoituksella: "Paljon kansaa Suomen maassa kuoli, panni rukiita myötiin lähes kolmeen markkaan äyrityisiä, niin ettei vain parkkia, vehkaa, kortteita ja akanoita syöty ja otettu haavan kuoria leiväksi ja vastan lehtiä kaaliksi, vaan myös löydettiin kuolleita tien ohesta suussa hevosen kakkara, omaa lokaansa, olkia ja heiniä."

1500-luvun lopulla Olavinlinnan päällikkö Gödik Fincke kuvasi puutetta seuraavasti: "Maa on täynnä köyhyyttä ja kurjuutta. Kaikkialla, joka pitäjässä, tuodaan kirkkoon lukemattomia kuolleita, jotka ovat nääntyneet nälkään, ja on monia, jotka eivät voi kylvää peltojaan."

Katovuosina oli viljan korvikkeena pettu. Petäjän kuori kiskottiin sydänkesällä, kaistaleet puhdistettiin kaarnasta ja pihkasta. Sen jälkeen se pantiin hiilille uuniin "paistumaan". Samalla se paisui ja siitä erkani kitkeriä aineita pois. Levyt kuivattiin ja jauhettiin ja käytettiin jauhona yksikseen tai muiden jauhojen kanssa. Myös suovehkaa käytettiin korvikejauhon valmistamiseen. Myös keväinen mahla, nokkoset, suolaheinät, metsämarjat jne. auttoivat selviytymäänn pahojen päivien yli.

Kato- eli nälkävuosia jatkui hyvin pitkään uudella ajalla. 1690-luvulla oli koko Suomen historian pahimmat katovuodet. Vuoden 1694 sato oli ollut huono, mutta vuonna 1695 oli jo lähes täydellinen kato. Vielä huonompaa seurasi seuraavana keväänä. Talvi oli epätavallisen leuto ja varhain tullut kevät houkutteli touon tekoon Maaliskuussa pakkaset palasivat ja jo helmikuussa sulaneet järvenselät jäätyivät uudelleen. Kevättouot turmeltuivat ja halla tuli uudelleen elokuussa. Koska viljaa ei saatu, oli seurauksena nälänhätä. Nälkä oli Mikkelin pitäjässä samoin kuin muualla Savossa pahimmillaan vuoden 1597 keväällä. Mikkelin pitäjän väestöstä kuoli tuolloin noin 25 % nälkään ja katovuosien mukanaan tuomiin sairauksiin.

Katovuosia oli usein 1800-luvun puoliväliin asti, mutta vaikutuksiltaan ne eivät olleet 1600-luvun lopun nälkävuosien suuruisia. Viimeiset suuret nälkävuodet koettiin vuosina 1867-68. Sato ei riittänyt väestölle ja nälkävuodet opettivat, että maataloutta piti kehittää varmemman tuloksen takaavaan suuntaan. Tällainen suunta oli lypsykarjatalous, joka toi viljelijälle varmemman toimeentulon kuin leipäviljan viljely. Viimeisistä suurista nälkävuosista Mikkelin seutu selvisi muuta Suomea vähäisemmin väestömenetyksin.

Pitäjänmakasiini

1700-luvun alussa valtiovalta antoi määräyksiä pitäjänmakasiinien perustamisesta. Niiden tarkoituksena oli tasoittaa hyvin ja huonojen vuosien välisiä eroja siten, että hyvinä vuosina osa sadosta varastoitiin ja kadon sattuessa sitä lainattiin puutteeseen joutuneille pitäjäläisille. Tarkoituksena oli, että jyvälainat käytettäisiin ainoastaan siemen- ja syömäviljaksi.

Päätös viljamakasiinin hankkimisesta Mikkelin pitäjään tehtiin vuonna 1757. Kirkkopuiston kirkon vierellä oli tuolloin kaksi varastoaittaa kruununverojen ja kymmenysten maksua varten. Niistä toinen muutettiin pitäjämakasiiniksi. Makasiiniin varastoitiin ruista ja ohraa.

Mikkelin pitäjänmakasiinin ensimmäiseksi esimieheksi valittiin henkikirjoittaja Ivar Argillander, joka hoiti tointa 1780-luvun alkuun saakka. Hänen aikanaan makasiinin talous joutui rappiotilaan eikä pitäjäläisten usko makasiinilaitokseen ollut kovin hyvä. Makasiinilaitoksen toiminta elpyi kunnolla vasta 1800-luvun puolivälissä.

1800-luvun alussa pitäjän ensimmäinen makasiinirakennus todettiin käyttökelvottomaksi ja uudeksi makasiiniksi saatiin toinen kymmenysaittana käytetty varasto. Rahvas suhtautui vielä 1800-luvun alkupuolella makasiinilaitokseen epäluuloisesti, koska se muisti Argillanderin aikana tapahtuneet vääryydet.

1840-luvulla Mikkelin pitäjään päätettiin rakentaa viljamakasiini Heinolaan ja Kangasniemelle vievien maanteiden risteykseen entisen Hardénin torpan eteläpuolelle lähelle kaupungin rajaa. Makasiini rakennettiin harmaakivestä. Vesikatto tehtiin päreestä, viljalaarit puusta, ullakon lattia puusta ja sinne johtavat rappuset laudoista. Pohja muurattiin tiilestä ja ulkorappuset harmaakivestä. Viljamakasiini valmistui vuonna 1848 ja sen ensimmäinen toimintavuosi oli 1850.

Makasiinilaitoksen alkuaikoina viljan tallettaminen oli ollut vapaaehtoista. Nyt se muuttui pakolliseksi, ja jokaiselta veromarkalta kannettiin 2 kappaa ruista, 2 ohraa ja 2 kauraa ns. kantajyvinä pohjavarojen varmistamiseksi. Vain papisto vapautettiin Mikkelin pitäjässä näistä makasiinitalletuksista, koska pappila oli osa heidän palkkaansa. Vuonna 1857 valtiovalta velvoitti lisäksi, että jokaiseen pitäjään perustetaan makasiinin yhteyteen erikseen siemenjyvästö ja erikseen hätäapujyvästö. Erityisiä vaikeuksia makasiinin hoidossa ei enää 1800-luvun puolivälin jälkeen ilmennyt, koska toiminta oli jo vakiintunut.

Nykyään Mikkelin pitäjän viljamakasiini toimii Suur-Savon museona.

Lähteet

• Astuvansalmelta ATK-aikaan. Mikkelin läänin historian opetuspaketti. Tauno Piilola, Martti Pänkäläinen ja läänin kouluosaston työryhmä. Mikkelin lääninhallitus, Mikkelin läänin maakuntaliitto. s. 193-195.
• Vihola, Teppo, "Maatalous Mikkelin maalaiskunnassa". Mikkelin maalaiskunnan kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 30. Toimittanut Teppo Vihola. Kustantajat Mikkelin maalaiskunta ja maaseurakunta. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1992. s. 97-98.
• Wirilander, Hannele, Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Julkaissut Mikkelin maalaiskunta, Mikkelin maaseurakunta. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1982. s. 183-185, 252-253 ja 393-398.

© Internetix/Mikkeli-seura/Heikki Myyryläinen 1998