Mikkelin markkinat

Kaupankäynti ennen 1800-lukua

Uuden ajan alussa Mikkelin pitäjäläisten ajasta pääosa kului maataloustöissä ja niihin liittyvissä askareissa. Talvisaikaan oli mahdollisuutta tehdä muutakin ja varsinkin tavaroiden kuljetukseen ja kaupantekoon lähdettiin vasta rekikelillä. Vielä tuolloin ei nimittäin kaupanteko ollut sallittua kuin kaupungeissa tai markkinapaikoilla. Kaupankäynti oli ennen vuonna 1789 voimaan tullutta elinkeinovapautta kaupunkien porvarien etuoikeus. Maalaisten tuli pysyä maanviljelyssä. He kuitenkin tarvitsivat myös muita tuotteita eivätkä toisaalta pystyneet kuluttamaan kaikkea maatalouden tuottoa. Tästä syystä maalta oli lähdettävä kaupunkeihin kaupantekoon.

Ulkomaantavaroiden (suola, tupakka, kahvi, rauta jne.) ostoon maalaisten oli mentävä joko merenrannan tapulikaupunkeihin tai maa- ja ylämaakaupunkeihin. Ulkomaantavaroita vaihdettiin turkiksilla, vuodilla, viljalla ja kapakalalla. Itä-Suomen kaupan vanhin keskus oli Viipuri, jolla jo 1600-luvun alussa oli tapulioikeudet. Minkäänlainen maakauppa ei ollut sallittua kaupungin ulkopuolella. Viipurin kauppa-alue oli varsin laaja ja siksi sen tavaranvaihtotilaisuuksiksi perustettiin neljät markkinat eri puolille Savoa ja Karjalaan. Mikkelin pitäjäläisten kaupantekopaikaksi muodostui tällöin Lappeenranta. Lappeenrannan markkinat olivat 1500- ja 1600-luvuilla koko Saimaan vesistöalueen merkittävimmät markkinat; nimenomaan tervaa talonpojat toivat sinne. Sieltä Viipurin porvarit ostivat tervan viedäkseen sen ulkomaille. Jo 1600-luvun lopulla oli Lappeenrannan kautta viedyn tervan merkitys vähentymään päin. Viipurin jouduttua vuonna 1721 valtakunnan rajan taakse Haminasta tuli Savon uusi kauppakeskus, joka peri Viipurilta sekä tapulioikeudet että Lappeenrannan markkinat.

Pikkuvihan jälkeen kauppapaikkoja oli siirrettävä taas lännemmäksi: tapulikaupungiksi tuli nyt (1745) Degerby eli Loviisa ja markkinapaikaksi (1744) Mikkelin kirkonkylä. Mikkelin kirkonkylä sai oikeuden markkinoiden pitoon 7.8..1744. Mikkelin markkinoiden pitoajaksi vahvistettiin lappeenrantalainen käytäntö: ne alkoivat syyskuun 8. ja päättyivät 29. eli Mikonpäivänä. Ne olivat vuoteen 1788, jolloin kaikki markkinat julistettiin yleisiksi, Loviisan porvarien yksityisiä kaupantekotilaisuuksia. Mikkelistä oli hyvin vaivalloinen ja pitkä matka kaupantekoon Loviisaan, sillä matka jouduttiin tekemään maitse raivaamattomien metsien halki. Lappeenrantaan ja Haminaan oli sentään päässyt helpommin vesistöjä pitkin. Myös Loviisalaisilla oli hankala ja pitkä matka Mikkeliin ja vuonna 1756 Mikkelin markkinat julistettiin nelipäiväisiksi: ne alkoivat nyt Mikonpäivänä 29.9. ja päättyivät 2.10. Markkinakentäksi Mikkelissä valittiin Naisvuoren ja nykyisen Porrassalmenkadun välissä oleva hiekkanummi, jonne vuoden 1760 tienoilla rakennettiin kojut ja puodit, joita tavallisesti yli kymmenkunta. Loviisalaisten kaupallinen yksinoikeus markkinoilla aiheutti hankaluuksia ja esti hintakilpailun syntymisen.

Kauppamatkojen pituuden vuoksi alettiin Savoon jo 1700-luvun alkupuolella suunnitella kauppalan perustamista. Vuoden 1743 valtiopäivillä esiteltiin Porvoon anomus kauppalan perustamisesta Rantasalmelle sekä Mikkeliin tai Ristiinaan. Suunnitelmasta ei kuitenkaan tullut mitään, kun Loviisa sai seuraavana vuonna itselleen itäisen Suomen tapulioikeudet. Loviisalaiset eivät olleet kiinnostuneet kauppalan perustamisesta Savoon, sillä he halusivat maalaisten tulevan kauppa-asioissaan Loviisaan. Myös myöhemmin 1700-luvulla oli useampikin suunnitelma kauppalan perustamisesta Mikkeliin (ks. tarkemmin Kuujo, Entisajan Mikkeliä, s. 24-25.).

Yksityisten markkinoiden lopettaminen vuonna 1788 vilkasti huomattavasti Mikkelin markkinoita. Ne keräsivät entistä enemmän väkeä, kauppa vilkastui, hinnat kohosivat ja syysmarkkinoiden rinnalle saatiin pian myös talvimarkkinat. Talvimarkkinoita pidettiin jo ainakin vuonna 1792, sillä tuolloin ilmestyneessä Tuneldin ja Porthanin maantiedon kirjassa todetaan: "Täällä pidetään kahdet markkinat vuosittain, ja ovat Mikonpäivän aikaan pidetyt hyvin merkitykselliset ja kestävät monta päivää". Vuonna 1799 talvimarkkinat vahvistettiin pidettäväksi nelipäiväisinä helmikuun 22. päivästä alkaen. Syys- eli Mikonmarkkinat pidennettiin vuonna 1802 kahdeksanpäiväisiksi, ja vuonna 1831 markkinapäivien ajat muutettiin siten, että talvimarkkinat alkoivat maaliskuun 15. ja syysmarkkinat syyskuun 23. päivänä.

Mikkelin markkinat 1800-luvun kulta-aikana

Mikkelin markkinoiden varsinainen kultakausi kesti 1820-luvulta vuoteen 1866, jolloin lakkautettiin useat Suomen markkinoista. Mikkelin markkinoita ei lakkautettu kokonaan, mutta vanhat syysmarkkinat loppuivat ja kevätmarkkinoista tehtiin kaksipäiväiset. Syysmarkkinoiden tilalle tulivat yksipäiväiset toripäivät. Koska ne järjestettiin entisten syysmarkkinoiden aikoihin, kutsuttiin niitä tavallisessa kielenkäytössä markkinoiksi. Vieraat liikkeenharjoittajat olivat suljettu pois toripäiviltä.

Pääasiallisena syynä markkinoiden supistamiseen oli maakaupan vapautuminen maaseudulla vuoden 1859 jälkeen. Ennen Mikkelin kaupungin perustamista sisämaan kauppaolot tällä seudulla olivat vielä niin takapajuisia, että esimerkiksi Mikkelin läänissä ei harjoitettu kauppaa muulloin kuin markkina-aikoina, jolloin maamiehet myivät omia tuotteitaan.

Mikkelin kaupungin perustaminen ei muuttanut markkinoiden rakennetta. Perustamisasiakirjan 7 §:ssä määrättiin:

"Kahdet yhteiset vapaa-markkinat pitää vuotuisesti kaupungissa pidettämän, jotka kestäkööt ylinnä kolme päivää. Näillä vapailla markkinoilla saavat kaikki Suomen kaupunkien kauppiaat ja porvarit olla ja kauppa-oikeuttansa lain ja asetusten jälkeen harjoittaa, ei vähemmän kuin Suomen kansa, jonka pitää estämättä saada kaikin ajoin, sekä maata että järviä myöten, kaupunkiin kuljettaa viljojansa ja teoksiansa, niitä siellä myydä ja itsensä tarpeellisilla kaluilla varustaa. Kaupungin omat kauppamiehet ja porvarit saavat myös tehdä kauppaa ja ostoja kaikilla markkinoilla Suomen erinäisissä paikkakunnissa".

Kaupungin puolelta tärkein toimenpide oli markkinapuotien rakentaminen. Jo syysmarkkinoille 1838 rakennettiin 20 markkinapuotia eli ns. "tukkipuotia". 1840-luvun alussa tukkipuoteja rakennettiin lisää. Niiden käydessä riittämättömiksi vuonna 1863 kojuja lisättiin niin, että Mikkelin Wiikko-Sanomia saattoi julistaa vuonna 1864 (N:o 34) "yleisön tiettyviksi", että Mikkelissä oli "20 hirsipuotia, 6 suurempaa ja 10 pienempää lautapuotia ynnä 10 suurempaa ja 50 pienempää lautapuotia sekä suuri joukko myöntipaikkoja maaherran ja hevostorilla". Tukkipuodit olivat kahtena rivinä nykyisellä linja-autoasemalla ja niitä vuokrattiin markkinoiden väliajaksi kauppiaille ja käsityöläisille. Kojuista suurin osa pystytettiin vain markkinoiden ajaksi suoriin riveihin hallitustorille.

Mikkelin kauppiaat lähtivät jo hyvissä ajoin ostamaan tavaroita markkinoilla myytäväksi. Muutenkin nuori kaupunki varustautui vastaanottamaan markkinavieraita. Markkinapuoteja vuokrattiin ja yksityiset talonomistajat tarjosivat tilojaan. Jo useita päiviä ennen markkinoiden alkua saapui väkeä. Usein 10 000 henkeen nouseva vierasjoukko mullisti sadan hengen asuttaman pikkukaupungin. Melkoinen osa markkinaväestä joutui tekemään pitkän matkan ja asettumaan asumaan maataloihin kaukana kaupungissa. Osa markkinaväestä asusteli varmasti nuotion ääressä lähimetsissä.

Mikkelin markkinoiden valttina oli aina ollut hevoskauppa, jotka siirrettiin kaupungin perustamisen yhteydessä syysmarkkinoilta talvimarkkinoille. Ne olivat Kuopion jälkeen Suomen suurimmat hevosmarkkinat, joissa kaupan kerrottiin käyneen niin hyvin, että vain harvoin markkinamies ajoi kotiin samalla hevosella, jolla oli tullut. Mikkelin-Wiikko Sanomia kuvailikin keväällä 1864 (N:o 9) lähestyviä Mikkelin markkinoita seuraavasti: "Ruuna-juhlat ovat kohta käsissä."

Hevosten lisäksi miehet myivät kevätmarkkinoilla länkiä, luokkeja ja puuastioita, naiset voita, lihaa, läskiä, talia, vuotia, kudonnaisia, käsineitä jne. Lisäksi myytiin mm. rinkeleitä, muikkua ja silakkaa sekä pellon tuotteista pellavaa, hamppua ja niiden siemeniä. Vanhat syysmarkkinat olivat hiljaisemmat. Niistä oli tullut lähinnä nautakarjan vaihtotilaisuuksia.

Markkinaväen huvittaminen oli hyvin tärkeää. Useita ulkomaisiakin yrittäjiä ilmaantui markkinoilla: oli pillipiipareita, silmänkääntäjiä ja muita yrittäjiä. Eräs italialainen toi kerran nähtäväksi kameleita. Vuonna 1881 syysmarkkinoilla oli näytteillä neekerityttöjä, joiden elämä "ei liene riettautta vailla, koska asianomaisten järjestyksen pitäjäin kaupungissa oli täytynyt hillitä heidän liiallista iloansa näytöksessä vaatemajassansa" (Pellervo 15.10.1881 N:o 3). Panoraamoja ja karuselleja markkinoilla oli ainakin 1860-luvulta alkaen. Kaupunkilaiset järjestivät markkinoiden aikaan tanssiaisia ja naamiaisia. Myös hevoskilpa-ajoja järjestettiin pysyvästi 1860-luvulta alkaen yleensä Savilahden jäällä. Myös arvokkaampia esityksiä järjestettiin, mutta ne kärsivät usein katsojien puutteesta. Esimerkiksi keväällä 1866 unkarilainen Bekefy ja alankomaalainen Sohm järjestivät balettiesityksiä, mutta niistä saadut tulot eivät riittäneet edes vuokraan. Paljon enemmän markkinakansaa kiinnosti eläinnäyttelyt, sirkusesitykset, taikurit ja kaikenlaiset luonnonoikut.

Jo ennen maakaupan vapauttamista Mikkelin markkinoiden vastustaminen lisääntyi niiden pahojen lieveilmiöiden johdosta. Markkinoille oli ominaista hevos- ym. varkaudet, juopottelu, tappelut, eläinrääkkäys jne. Kaupungin järjestysvallan voimat eivät riittäneet järjestyksenpitoon markkinoilla. Siksi kaupungin hallintomiehet ottivat kaupunkilaisia ylimääräisiksi poliiseiksi. Myös kasakoita käytettiin muutaman kerran apuna järjestyksenpidossa.

Monissa markkinoista esitetyissä kuvauksissa valitetaan juopuneiden suurta määrää. Ilmeisesti vain pieni osa humaltuneista vietiin selviämään Ristimäellä sijainneeseen siesuun, joka oli palotorni ja poliisiputka kaupungin nykyisen kirkon paikalla. Ravintoloissa vietettyä elämää valitettiin esimerkiksi vuonna 1862 Mikkelin Ilmoituslehdessä (N:o 22), jonka mukaan ne olivat "juoppouden, riettauden ja kaiken turmeluksen siitys pesinä, joissa kuultiin ulkomailta kulkeneiden muukalaisnaisten renttu laulannoita ja soitannoita".

Mikkeliläiset epäilemättä hyötyivät suuresti markkinoista. Kaupungin kassalle markkinat tuottivat runsaasti vuokra- ja verotuloina. Itse kaupunkilaisille markkinaväen majoitus ja ruokinta tuottivat tuloja, mutta itse tavaranvaihto oli vain osittain mikkeliläisten kauppiaiden käsissä. Koska markkinoista saatavaa hyötyä pidettiin niiden aiheuttamaa vahinkoa suurempana, mikkeliläiset puolustivat markkinoita, kun niitä maakaupan vapauttamisen jälkeen monella taholla pidettiin tarpeettomina. Lokakuussa 1866 senaatti kuitenkin lopetti noin puolet Suomen markkinoista, jolloin myös Mikkelin markkinoita supistettiin.

Mikkelin markkinoiden maineesta kirjoittaa Matti Varsta (1946), että "Markkinat levittivät Mikkelin mainetta ympäri Suomea, muutahan ei tämä Saimaan lahden perukkaan piiloutunut kaupungin tapainen antanut itsestään kuuluakaan. Niistä sisälsivät selostuksia monet sanomalehdet. Ne olivat Mikkelin magneetti." Markkinoista tuli ajanlaskunkin kiintopiste niin kaupunkilaisille kuin ympäristöläisille: tapahtumat todetaan sattuneiksi niin ja niin monta päivää, niin ja niin monta viikkoa "ennen markkinoita" tai "jälkeen markkinoiden".

Taloudellisen merkityksensä lisäksi markkinat toimivat myös henkisten arvojen säätelijänä. Esimerkiksi kielitieteilijöiden tekemän havainnon mukaan markkinamatkoilla oli merkitystä oman pitäjän ulkopuolella puhuttuihin murteisiin tutustuttajana, samoin kuin uusien, erityisesti kulttuurisanojen levittäjänä syvälle sisämaahan. Samoin ne olivat merkittäviä niin hyvien kuin huonojen tapojen, samoin kuin kaikenlaisten uutisten, uusien aatteiden ja katsomusten levittäjinä.

Markkinoiden jälkeen kaupunki tyhjeni ja elämä palautui vähitellen ennalleen. Mikkelin Wiikko-Sanomia kuvasi markkinoiden jälkitunnelmia vuonna 1864 (N:o 39) seuraavasti: "Markkinavieraat on jättännä kaupuntimme, jossa muutamia päiviä elettiin suurten kaupuntien elämää, vaan jossa nykyään on hiljaisuus suurempi kuin tavallisesti. - Nyt alkaa pitkät ja pimeät illat. Siis pitäisi ruveta tuumailemaan joitakuita huvituksia niiden viettämiseksi." Monet olivat myös tyytyväisiä markkinoiden loppumiseen. Finlands Allmänna Tidning kirjoittaa vuonna 1863 (N:o 70) "että markkinat metkuineen, julkeine varkauksineen, arpajaispanoraamoineen, vingutuskonsertteineen, talonpoikien narraamiseksi järjestettyine roskanäyttelyineen ynnä muineen ovat nyt ohi, niiden iloksi, jotka eivät voi käsittää moisten markkinoiden välttämättömyyttä".

Kaikkia rajoja uhmaava "juhla"

Elävän kuvan 1800-luvun markkinatouhusta antaa mikkeliläinen Matti Varsta kirjoittaa teoksessaan Mikkelin kaupungin markkinat loistokautenaan 1838-1867 (1946) (s. 104-107):

"Kansalle, joka vuodet pitkät ahersi pelloillaan, navetoissaan, työpajoissaan, talvipuhteet pimeissä pirteissään, markkinat olivat pari kertaa vuodessa odotettu suuri juhla, johon lähipitäjistä riennettiin - voipi sanoa - melkein joka talosta. Sinne tuli talonpoika ja torppari, usein vaimoineen ja varttuneimpine lapsineen, tuoden myötävää tullessaan, mutta matkasi sinne myös moni piika ja renki, loinen ja mäkitupalainen, joilla tuskin oli muuta tuomista kuin nuori tai nuortuva mielensä, mikäli ei toisilla ollut myös korpirojua, kun ei ollut manttaalimiehen oikeutta myödä viinaa lain luvalla. Yleensä ei otettu mukaan viittätoista vuotta nuorempia, rippikoulua käymättömiä eikä kaukaisille markkinoille mielellään naisiakaan. Pitkässä markkinamatkueessa oli aina ensikertalaisia, joiden täytyi kustantaa juomat ystävilleen ja jolle kullekin kaupunkia lähestyessä tehtiin karsikko. Kun ei tähän maailmanaikaan vielä monestikaan pidetty kansanjuhlia, iltamia, kokouksia ja niitä monenmoisia näyttelyitä ja "päiviä", joita on nykyajan ihmisillä, eikä ollut teattereita, elokuvia ja radioita, olivat markkinat miltei ainoina keitaina rahvaanmiehen ja -naisen henkisessä elämässä, tosin keitaina, joissa ahnaasti ammennettiin myös kallishintaista lokaa. Mutta kelpasi tämä virvoitus muillekin kuin varsinaisille kansanlapsille, kelpasi papille ja virkamiehelle, niinkuin Helsingfors Tidningar kerran sanoikin, että talvimarkkinoilla oli runsaasti m.m. "säätyhenkilöitä". Kuvernöörikin mielellään siirsi Helsinginmatkansa siksi, kunnes markkinat olivat ohi, ja yhtä mielellään Mikkelin kaupungin edustaja porvarissäädyssä 1863-1864:n valtiopäivillä heitti taakkansa lainsäädäntötyössä muutamiksi viikoiksi käydäkseen kotikaupunkinsa suurilla juhlilla...

Päivisin on kaupungissa tungos joka paikassa, viinalla inspiroitujen, hurjasti ajavien hevosmiesten huuto ja hälinä kaduilla ja turuilla kilpailemassa hevosten hirnunnan ja lehmien ammunnan, hirvensalmelaiset tuohikontit selässään ahtautta lisäämässä ja maalaisnaiset kangaspakka kainalossa kiertämässä talosta taloon, pujotellen hevosten ja ihmisten jaloissa. ja minkälainen onkaan meno markkinain liikekeskuksissa, kauppatorilla, kuvernöörin torilla ja Ristimäellä! Toreilla kauppa käy kuin siimaa. Karuselli pyörittää ihmisiä ja ihmiset karusellille rahaa, posetiivi säestää Suur-Savon kansan suuria juhlia. Siellä nähtiin "monta iloista sielua, kiepahdellen kengän korolla ja yhdellä jalalla, hypähtelevän ja pyörähtelevän talonpoikaismodernien käsiposetiivien tahdissa, jotka muodostavat rahvaan tavallisen markkinamusiikin." Ravintoloitsijat ja kondiittorit "tisleerasivat" minkä kerkesivät, ja Ristimäellä, missä nyt Herran temppeli kohoaa, lämmitettiin silloin hevoshuijareita ei vain kahvilla ja piikkinällä, vaan julkesipa viinatrokarikin siellä vetää lekkerinsä esiin... Ja kaupunki oli monta vuorokautta yhtenä pauhaavana merenä, jonka kohina tuskin yöksikään täysin taukosi.

Lakipykälän mukaan piti heti ensimmäisestä markkina-aamusta lähtien markkinarauhan vallita. Minkälainen rauha se oli, sen selvittävät sanomalehtien kertomukset sekä järjestysoikeuden ja raastuvanoikeuden pöytäkirjat. Saivat pari kertaa vuodessa viskaali ja poliisitkin työtä eivätkä avutta toimeentulleetkaan. Ei ole kumma, että kun Mikkeliin oli syntynyt kouluja, oppilaille annettiin - kuten kai vastaavasti muuallakin - parin, kolmen päivän loma, varmaankin pääasiassa heidän, nimenomaan pienimpien, suojelemiseksi tällaiselta markkinarauhalta - mikä suojelu ei todellisuudessa suinkaan estänyt heitä kuulumasta innokkaimpiin markkinamiehiin, olipa sitten kysymyksessä karusellissa ajo, sirkuksessa käynti, rinkelinsyönti tai pillien vinguttaminen - vieläpä tappelukin. Mutta saattoipa toisaalta käydä niinkin, että joku maalaisopettaja lähti markkinoille oppilaineen päivineen...

... Missään eivät lihan himo, silmäin pyyde ja elämän korska riehuneet niin villeinä ja alastomina kuin markkinoilla. Siellä kansa paljasti rumimman puolen sisäistä itseään; ken meni markkinoille, sai kuvan kansan kulttuuritasosta...

Markkinat - nehän toki olivat tilaisuuksia, joissa ei mitään tiedetty uskonriidoista, siellä kun viihtyivät sekaisin niin heränneet kuin heräämättömätkin, niin luterilaiset kuin katolilaiset, niin mooseksenuskolaiset kuin Muhametin kannattajat. Ne olivat tilaisuuksia, joissa kansallisuus- ja roturajat eivät häirinneet, sillä siellä, pikkukaupunginkin markkinoilla, olivat edustettuina kansat Jäämerestä Välimereen, Itämerestä Vienanmereen, Atlantista hamaan Kaspianmereen saakka; tilaisuuksia, joissa ei tunnettu murre- eikä kielikysymyksiä, niissä kun sorisivat kaikki Suomen murteet ja puhuttiin miltei millä Paapelin kielillä - ja millä käsillä - tahansa. Markkinat olivat meri, jossa kaikki ammatit, yhteiskuntaluokat, säädyt ja puolueet hämmentyivät suloisimmaksi sekamelskaksi. ja vihdoin: nehän jos mitkään muodostuivat kekkereiksi, joissa ei ollut pienintäkään tilaa sellaiselle kuin raittiuskysymykselle. Kaikkia rajoja uhmaten liihoittelivat kaupan ja huvittelun hengettäret markkinapauhun yllä."

Mamselli Aqvelina Cecilia Heintze

Aikanaan eräs keskeisimmistä henkilöistä Suomen markkinoilla oli kuuluisa "demoiselle" Aqvelina Cecilia Hensen eli Heintze. Hän oli kautta maan tunnettu markkinakapakoitsija ja pelihelvetin pitäjä. Jo ennen Mikkelin kaupungin perustamista hän oli tullut niin läheiseksi tutuksi viranomaisten kanssa, että häntä nimitetään lääninhallituksen diarioissakin vain Aqvelinaksi. Vuonna 1842 Aqvelina muutti syysmarkkinoiden aikaan Mikkeliin ja haki ravintolaoikeuksia.

Aqvelina oli pitänyt janoisista ja nälkäisistä markkinoilla huolta jo ennen kaupunkiin muuttamistaan sillä seurauksella, että kuvernöörit ja maistraatit etsiskelivät häntä Mikkelin markkinoilla harjoitetun uhkapelin johdosta eri puolilta Suomea. Aqvelinalla ei ollut pysyvää asuinpaikkaa, mutta Hämeenlinna oli merkitty hänen kotipaikakseen, kun hän heti Mikkelin kaupungin perustamisen jälkeen ryntäsi taas markkinoille. Hän pistäytyi täällä milloin minkin nimen suojassa. Kaupunkiin ilmestyi milloin porilainen "kaappimamselli", milloin turkulainen "kellarimestari", mutta aina kyseessä oli sama Aqvelina.

Mikkelin kaupungin ensimmäinen ravintoloitsija oli syksystä 1838 lähtien ollut rusthollari Matts Huckain (Hukkanen) Rantasalmen Hiismäestä. Hän vastusti jyrkästi Aqvelinan ravintolanpitohakemusta. Hukkanen otti asiamiehekseen värjäri Z. J. Malmströmin. Malmström esitti oikeudessa Aqvelinan hakemusta hylättäväksi, koska nainen oli jo kauan aikaisemmin harjoittanut ravintolaliikettä useilla markkinoilla ja oli karkotettu viidestä kaupungista, viimeksi samana syksynä Tampereelta. Lisäksi Malmströmin mukaan yksi ravintolanpitäjä oli kaupungille riittävä. Malmström mainitsi myös, ettei hakija voinut saada porvarioikeuksia (sukupuolensako takia?)

Aqvelinan asiamiehenä oli täkäläinen nimismies, joka piti mamsellia erittäin sopivana ravintoloitsijana, koska Aqvelina "voisi paremmin varustaa säätyhenkilöt tarvikkeillaan kuin Hukkain, joka oikeastaan ei voi eikä pidä ravintoa muille kuin talonpojille". Järjestysoikeus oli samaa mieltä ja Aqvelina sai ravintolaoikeudet ja samalla turvapaikan Mikkelistä.

Aqvelina kuoli Mikkelissä vuonna 1846 45-vuotiaana. A. G. Koranter kuvaa Aqvelinan jättäneen jälkeensä "komean ja soveliaan kokous-kartanon eli rallihuoneen, jossa monenkaltaisella ilolla herrasväestö viettää hämärät talviset illat, jospa yötkin välisti hetkahtaavat".

Aqvelinan kuoltua hänen ravintolaansa nykyisen Porrassalmenkatu 29:n, Pohjolan talon, kohdalle tuli uudeksi pitäjäksi teatterinjohtaja Peter Carl Billing. Billingin aikana paikan maine levisi yli maan. Billing piti ravintolan ohella talossa myös näyttämöä.

Mikkelin markkinat Joel Lehtosen kuvaamana

Joel Lehtonen oli vuosina 1902-1903 Mikkelin Sanomain toimittajana ja asui rouva Hulda Nordenstrengin luona. Häneltä ilmestyi vuonna 1912 runoelma Mikkelin markkinoista. Nämä vuosisadan alkuun sijoittuvat laatukuvat löytyvät kokoelmasta Markkinoilta. Seuraavassa Lehtosen herkulliset kuvaukset vuosisadan vaihteen markkinahumusta eli runot Viimeisenä markkinapäivänä ja Torilla:

Viimeisenä markkinapäivänä

Maaliskuinen armas päivä paistaa

yllä kaupungin, miss' ennen muinen

nuorra pentuna, yl'oppilaana

monet riemut: eessä punssikullan

'Liikemiesten Klubilla', mi löyhki

suruisesti tomult', tupakilta,

sekä sihteerinä vanhoillisen

lehden, jossa pakanoiden eestä

puukailin pakanalähetystä,

eestä noitten mustain pakanoiden,

minä, oiva lehtineekeri.

Maaliskuinen armas päivä paistaa.

Tuttu on tuo matalainen kylä,

joss' ei elääksensä ihmislapset

muuta voi kuin juoda kuollaksensa;

vanha tuttu siell' on olven tuoksu;

tuoksu karvarein ja parkkinahan

sekä neitosien liinapäitten

helmain Kölnin-vedet hempeät.

No niin. Päivä armas puolin paistaa:

puoli taivasta on kirkas, mutta

toisen puolen kätkee pilven siimes,

joka seuloo hiljallensa lunta,

heittelee kuin kyyhykyn valkean

untuvata torin aukealla,

jossa kirjavat nyt karusellit

ja muut markkinametelit pauhaa.

Vaan ne karusellit, verkalleen ne

elämöi ja tuolla suruisella torin-aukealla,

sillä viimeinen on riemun päivä:

kolmen ilon päivän laitimmainen

näillä Mikkelin markkinoilla.

Soivat pilven alla kaikenlaiset

pillit, rummut. Karusellit kiertää,

kolme koreata heijakkata:

yksi torin päässä pohjoisessa

keikkuu, kiljuelee 'Glada änkaa',

toinen etelässä elämöipi

vetäin villin 'Vegetariaanin';

kolmas lännessä taas koivuin alla

oudon, muukalaisen marssin puhkuu,

niinkuin elehvantti toitottais.

Mutta keskimailla karusellein,

siell' on teltat, kojut markkinain.

Torilla

Siellä kansa verkalleen jo kulkee,

sillä viimeinen on riemun päivä.

Verkalleen jo aivan laiskan-tahtiin

ohi punapartain lelu-ryssäin,

kovin kirpeältä lemuvaisten,

punapartain niinkuin ketunnahkat

hartioilla hoikan turkissaksan.

Ohi rinkeleitten, kuormien jo

vajavaisten, joissa paistaa rippeet

kellertävät, oljen-tuoksuvat.

Ohi tattarien vinosilmäin

jotka idän karttuuneja kauppaa,

vakaana myös ohi eläintelttain,

joista inhakka käy ketun-haisu,

ohi länkien ja rattaiden

miettiväisnä, noiden kolmen verkan

karusellin rummutessa,

sillä viimeinen nyt on jo riemun päivä.

Tuskin katsovat he muukalaista,

rengaskorva Italian miestä,

joka huutaa tekokukkasia,

kaikki puhtahinta selluloosaa.

Niinpä raukesti, laiskan tahtiin,

kulkee huokaelleen vieno kansa

lumihiutaleiden keskellä,

jotka kiiluu päivänpaistehessa,

kun on toinen puoli taivahasta

sininen, mut toinen pilvessä

Mikkelin markkinat kulta-ajan jälkeen

Mikkelin markkinoiden merkitys ei kokonaan hävinnyt varsinaisen kultakauden mentyä ohi 1860-luvulla. Vuonna 1901 markkinat muodostettiin toripäiviksi, mutta yleisesti puhuttiin markkinoista. Esimerkiksi Mikkelin Sanomat kirjoittaa 12.3.1919:

"Markkinat. Niin, nyt ne on taas markkinat. Hevosia on ostettu ja myyty. Hinnat huikeita. Markkinamiehen "viisi", "viisi ja puoli" y.m.s. tarjoukset eivät nyt - niinkuin neljä, viisi vuotta sitten - merkitse viittä ja viittä ja puolta sataa, ei tuhansia ne merkitsevät. Ostajain puutteessa lienee hevosten hinta nyttemmin laskenut.

Paitsi hevosia on kaupungissamme jo useita päiviä majaillut erinäisiä "taiteen temppeleitä". Kansojen sivistystasoa - samoinkuin yksityisten ihmistenkin - arvostellaan usein sen mukaan mitä huveja ne erikoisesti suosivat. Suomen kansa valitettavasti suosii markkinahuveja. "Pyhällinen Kärmeentemppeli Benaarista", "Europan vahvin nainen" y.m.s. ovat saaneet näinä päivinä jännittyneitä katsojia osakseen.

Tavaraa on torilla kohtalaisesti. On vuotia, taljoja, ajopelejä, huonekaluja, puuastioita, hevosen valjaita, kankaita ja luonnollisesti rajaton määrä "Helppo-Heikkien" markkinarihkamaa. Kauppa käy, ostajat ovat tyytyväisiä ja kauppias korjaa runsaan voiton taskuunsa."

Kauppa- ja teollisuusministeriön päätöksellä 17.11.1931 kiellettiin maaliskuun markkinoilla kaikki ulkona tapahtuvat tilapäiset huvitilaisuudet ja kauppa sallittiin koskemaan vain käsi- ja kotiteollisuus- sekä maataloustuotteita, turkisnahkoja, valmistamattomia vuotia, metsänriistaa ja eläimiä. Markkinoiden aika pysyi kuitenkin muuttumattomana eli ne pidettiin sinä keskiviikkona ja torstaina sillä viikolla, johon maaliskuun 15. päivä sattui. Samoin jatkuvasti järjestettiin samoille tavaroille toripäiviä kunkin kuukauden ensimmäisenä lauantaina, paitsi tammikuussa, jolloin toripäivät pidettiin toisena lauantaina, maaliskuussa ne olivat markkinoiden yhteydessä ja joulukuussa toripäivät pidettiin viikonpäivästä riippumatta 21. päivänä, paitsi jos se oli sunnuntai, niin edellisenä lauantaina. Nykyisin pidetään suuret toripäivät joka kuukauden ensimmäisenä lauantaina,; maalismarkkinat maaliskuun toisella viikolla ja mikkomarkkinat lokakuun puolivälissä.

Pahasti lahonneiden tukkipuotien läntinen puoli purettiin vuonna 1912. Tilalle tuli kangashalli. Toinen tukkipuotirivi purettiin sotien jälkeen. Kaikki torikauppa siirtyi vähitellen kauppatorilta (nyk. linja-autoasemalta) hallitustorille. Nykyinen Kauppahalli ja Matkahuolto on rakennettu sotien jälkeen.

Perinteinen hevoskauppa joutui olojen muuttuessa toisen maailmansodan jälkeen vaikeuksiin Mikkelin markkinoilla, sillä sopivaa kaupankäyntipaikkaa sille ei ollut varattuna. Niinpä hevoskauppaa hierottiin keskellä kaupunkia pihoilla ja katujen varsilla. Lähiseudun hevosjalostusta harrastavat maanviljelijät rakensivat yhteisvoimin hevosille tarkoitetun kilpa-ajoradan Kirjalaan jo 1910-luvulla. Huolimatta syrjäisestä sijainnistaan markkinoiden hevoskauppa onnistuttiin siirtämään sinne, mutta pian kaupungin rakennustoiminta laajentui niin, että kilpa-ajorata joutui osittain rakennustonteiksi ja hevoskauppa oli jälleen ilman omaa aluettaan. Vähitellen se loppuikin kokonaan markkinoiden yhteydessä.

Vanhan markkinaperinteen jatkajana voidaan pitää ensimmäisen kerran vuonna 1970 pidettyjä Rapu ja Muikku -festivaaleja. Nykyään jo lakanneiden Rapu ja Muikku -juhlien perinteestä huolehtii heinäkuun toisella viikolla Mikkelissä järjestettävä Muikun Uitto -tapahtuma.

Lähteet

• Aikain takaa. Entisaikain tarinoita eteläisestä Savosta. Toimittanut Esko Partanen, piirtänyt Marja-Liisa Partanen. 1993.
• Astuvansalmelta ATK-aikaan. Mikkelin läänin historian opetuspaketti. Tauno Piilola, Martti Pänkäläinen ja läänin kouluosaston työryhmä. Mikkelin lääninhallitus, Mikkelin läänin maakuntaliitto. 1987.
• Kuujo, Erkki, Entisajan Mikkeli. Mikkelin kaupungin vaiheita 1838-1917. Oy Länsi-Savon Kirjapaino, Mikkeli 1971.
• Muuttuvaa Mikkeliä. Mikkelin kaupungin historia II 1918-1986. Kirj. Erkki Kuujo - Kyösti Väänänen - Matti Lakio - Esa Hassinen. Sisälähetysseuran kirjapaino Raamattutalo, Pieksämäki 1988.
• Sihvo, Hannes, Kirjojen Mikkeliä. Katsaus kirjallisuuden Mikkeli-kuvauksiin. Mikkelin kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto Julkaisuja. 12. 11.5.1988.
• Varsta, Matti, Mikkelin kaupungin markkinat loistokautenaan 1838-1867. Taloushistoriallinen tutkielma. Kustantanut Mikkelin kaupunki. Keravan Kirjapaino, Kerava 1946. Wirilander, Hannele, Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Julkaissut Mikkelin maalaiskunta, Mikkelin maaseurakunta. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1982.

© Internetix/Mikkeli-seura/Heikki Myyryläinen 1998