Vuoden 1918 tapahtumat Mikkelissä

Taustaa

Venäjällä puhkesi maaliskuussa 1917 vallankumous, jonka seurauksena keisari-suuriruhtinas Nikolai II joutui luopumaan kruunusta. Mikkeliin majoitettu sotilasväki liittyi yksimielisesti vallankumoukseen. Elämä kulki Mikkelissä muuten tavllista menoaan, mutta pullokaljan myynti ja anniskelu kahviloissa sekä väkijuomien anniskelu Seurahuoneella kiellettiin. Vallankumoukseen oltiin Mikkelissä yleisesti tyytyväisiä. Erimielisyyksiä asioiden hoidosta alkoi kuitenkin jo olla. Mikkelissä majailleet sotilaat mellastelivat keväällä 1917: pahoinpitelivät siviilejä, anastivat veneitä, rikkoivat Naisvuoren tarjoilukalustoa jne., mutta suurempia levottomuuksia ei sattunut.

Kesällä 1917 Suomen elintarviketilanne alkoi muodostua yhä vaikeammaksi. Myös työttömyys lisääntyi ja rahan arvo heikkeni. Mikkelissä venäläinen sotaväki kulutti noin 60 % kauppaan tulleista elintarvikkeista. Maitoa ja voita saatiin vain vähän kauppaan. Lihan tuonti Mikkeliin tyrehtyi lähes kokonaan.

Yksimielisyys asioiden hoidossa oikeiston ja työväestön välillä alkoi kadota. Kesä-heinäkuussa 1917 alettiin Mikkelissä muodostaa työväen järjestyskaartia. Venäjän lokakuun 1917 vallankumous kiristi poliittista tilanne Suomessa. Marraskuussa puhkesi suurlakko, joka levisi Mikkeliinkin. Vajaan viikon kestänyt suurlakko sujui Mikkelissä rauhallisesti.

Suomi julistautui itsenäiseksi 6.12.1917, mutta sisäiset vastakohtaisuudet yhdistyneenä siihen seikkaan, että maahan oli jäänyt venäläistä sotaväkeä, johtivat aseelliseen kamppailuun.

Mikkelin tapahtumat

Marraskuussa 1917 Mikkeliin muodostettiin suojeluskunta. Alussa sen johtomiehiä olivat Helsingistä saapunut kapteeni, agronomi William Hj. Spåre ja mikkeliläinen asianajaja Hj. Nyberg. Vahvuus oli noin 100 miestä, joista noin 70:lle saatiin hankituksi sotilaskivääri.

Työväen järjestyskaarti kiteytyi samoihin aikoihin noin 400-miehiseksi punakaartiksi, jonka johtajiksi kohosivat entinen kansanedustaja A. Kannisto ja A. Halonen. Sekin sai aseita tammikuun puolivälissä.

Kansalaissodan puhjettua tammikuun 1918 lopulla vallitsi Mikkelissä aluksi odottava asenne.

Mikkelin suojeluskunnan aloitteesta räjäytettiin Selänpään tienoilla ollut 28.1. Torasjoen rautatiesilta, jotta punaiset eivät olisi päässeet Kouvolasta Mikkelin kautta Pieksämäelle. Kahdella dynamiittikilolla se meni riittävästi rikki. Paluumatkalla Torasjoelta Mikkeliin rikottiin myös Hillosensalmen kääntösilta.

Mikkelissä punakaarti asettui työväentalolle ja Naisvuoren betoniseen vesitorniin. Suojeluskunta piti keskuksenaan lyseota. Suojeluskunta piiritti Naisvuoren ja esitti 29.1. puhelimitse punakaartille antaumiskehotuksen ja lupauksen vapaasta poislähdöstä. Punakaarti antautuikin ja valkoiset vangitsivat punakaarti johtomiehet A. Kanniston ja A. Halosen. Pääosa antautuneista lähti Hauskan esikaupunkiin koteihinsa, joissa heidät myöhemmin vangittiin.

Myös Mikkelissä tuolloin vielä ollut pieni venäläinen kasakkaosasto, jonka kerrotaan vain pelanneen korttia Kirkkopuistossa haluamatta puuttua Suomen asioihin millään lailla, sopi valkoisten kanssa aseidensa luovuttamisesta.

Helmikuun alussa Mikkelin suojeluskunnan päälliköksi tuli everstiluutnantti ja silloinen haukivuorelainen maanviljelijä Hjalmar v. Bonsdorff. Helmikuun lopulla v. Bonsdorff siirtyi Vaasaan ylipäällikkö Mannerheimin käytettäväksi ja sieltä pian Ahvenanmaan sotilaskuvernööriksi. Mikkelin suojeluskuntapiirin päälliköksi tuli eversti Adolf Aminoff. Lyseota tarvittiin sairaalana ja piiriesikunta muutettiin kasarmille.

Mikkelistä tuli aikaisempaa tärkeämpi sotilaallinen keskus, kun kaupungintaloon sijoitettiin 12.2. Savon armeijakunnan esikunta komentajanaan kenraalimajuri Ernst Toll-Löfström, joka ummikkoruotsalaisena jäi vieraaksi mikkeliläisille. Sitä vastoin hänen esikuntapäällikkönsä eversti Tunzelmann von Adlerflug oli varsin seurallinen. Huhtikuussa Toll-Löfström siirtyi esikuntineen Viipuriin ja Savon rintaman paikalliseksi johtajaksi Mikkeliin tuli ruotsinmaalainen kenraali Ernst Linder.

Naisten panos

Sodan aikana suuri joukko mikkeliläisistä naisista auttoi aktiivisesti valkoista armeijaa. Talousosasto huolehti sotilaiden muonituksesta aluksi lyseolla ja myöhemmin kasarmilla. Mikkelin tyttökoulun tiloissa avattiin sotilaille kahvila 23.2.. Mikkelin läänin tyhjillään olleessa kuvernöörin asunnossa työskenteli naisosasto valmistamassa selkäreppuja, patruunavöitä ja sidetarpeita. Erilaisia side- ja varustustarpeita valmistettiin myös yksityiskodeissa, joissa oli myös haavoittuneita toipumassa. Erityinen pesuosasto huolehti sotilaiden vaatteiden kunnostamisesta.
Vain pieni osa naisista sai palkkaa työstään; useimmat olivat vapaaehtoisia. Moni sai palkinnoksi junamatkan Helsingissä 16.5. vietettyyn valkoisen Suomen voitonparaatiin.

Päämaja Mikkelissä 11.4.-16.5.1918

Valkoisen armeijan ylipäällikön Carl Gustaf Emil Mannerheimin päämaja oli aluksi Seinäjoella, josta se siirtyi Tampereen valloituksen ajaksi junassaan Vilppulaan. Tampereen taistelun ratkettua valkoisten voittoon ja taistelujen painopisteen siirryttyä Itä-Suomeen päätti ylipäällikkö Mannerheim siirtää esikuntansa lähemmäksi rintamaa.

Mikkeli oli keskeisellä paikalla ja sijaitsi päätoimintasuuntaan nähden edullisesti. Sillä oli hyvät viesti- ja liikenneyhteydet kaikkiin suuntiin, mutta se oli sivussa vilkkaimmista liikenneteistä. Mikkelillä oli tarjota esikunnalle asianmukaiset ja suotuisat työskentelyolosuhteet ja tilat esikunnan tarvitsemille viesti ym. joukoille ja näiden laitteille. Viestiyhteyksistä voidaan mainita, että jo maaliskuun puolivälissä oli aloitettu työt jääkärien Libausta mukanaan tuoman varsin voimakkaan radioaseman pystyttämiseksi Mikkeliin. Se valmistui nykyisen Urheilupuiston yläasteen luona sijainneen Liukkosen torpan luo.

Huhtikuun 11. päivän aamuna Mikkelin rautatieasemalle saapuikin päämajan henkilökuntaa ja kalustoa kuljettanut juna. Rautatieasemalta väki siirtyi asemaa vinosti vastapäätä sijainneeseen Hotelli Seurahuoneeseen, missä se toimi toukokuun puoliväliin. Täällä Mannerheim mm. otti vastaan Saksasta Suomeen lähetetyn divisioonan komentajan kreivi von der Goltzin. Mannerheim kulutti aikaansa Mikkelissä mm. kyläilemällä kälynsä Aina Mannerheimin kanssa mikkeliläiskodeissa ja pelaamalla biljardia Hotelli Seurahuoneella.

Koska päämajan upseereita oli upseeripulan vuoksi käytettävä maaliskuun loppupuolella päämajan yhteyteen perustetun sotavänrikkikoulun opettajina, seurasi tuo koulu päämajaa Mikkeliin. Se sijoitettiin VPK:n taloon. Eversti K. E. Bergin johtama koulu päättyi 26.4., jolloin melkein kaksisataa kurssin oppilasta korotettiin reservinupseereiksi.

Muistoksi siitä, että päämaja sijaitsi keväällä 1918 Mikkelissä, päätti kaupunginvaltuusto helmikuussa 1919 nimetä rautatieaseman ja Hotelli Seurahuoneen viereisen Rantakadun Mannerheimintieksi.

Mikkeliläisten osallistuminen sotatoimiin

Mikkelin punakaartin jäsenistä vain jokunen hakeutui asepalvelukseen punaisen puolelle. Valkoisten puolelta sen sijaan osallistui kolme Mikkelin suojeluskunnan komppaniaa taisteluihin Mäntyharjun ja Heinolan suunnilla.

Rintamalinja muodostui pian sodan alettua Porin-Tampereen-Heinolan-Viipurin tason pohjoispuolelle. Valkoisten oli tärkeää pitää hallussaan Pohjanmaan ja Karjalan yhdistävä Haapamäen-Pieksämäen-Elisenvaaran rautatie. Lisäksi oli estettävä Kymenlaakson punaisten keskuspaikan yhteydet Varkaudessa ja Kuopiossa sijaitseviin punaisten tukikohtiin. Mikkelin suojeluskunta päättikin turvata Pieksämäen rautatieristeyksen pysymisen valkoisten käsillä lähettämällä tyhjän veturin ja kivivaunuja Varkaudesta tulevaa punaisten junaa vastaan. Yhteentörmäyksen jälkeen punaiset vetäytyivät Varkauteen takaisin eivätkä enää yrittäneet Pieksämäen kaappaamista. Myös Mikkelistä Lappeenrantaan johtavan tien hallussapidosta kehittyi kiivaita yhteenottoja heti sodan alussa.

Mäntyharjusta tuli kovien taistelujen paikka. Siellä oli pienen osaston (noin 100 miestä) varmistettava rautatien ja neljän maantien pysyminen valkoisten hallussa. Miehistö kuitenkin uupui pian ja säikähtäneenä punaisten yltyvistä hyökkäysvalmisteluista peräytyi Mikkeliin. Pian kuitenkin lähetettiin uusia voimia Mäntyharjun suuntaan. Valkoiset saivat Mäntyharjun käsiinsä 7.2.. Punaiset aloittivat voimakkaat hyökkäykset Kymenlaakson punaisten vahvistuksena olevan lättiläisen valiokomppanian tuella. Valkoiset joutuivat peräytymään Mäntyharjun asemalta Hietaseen saakka.

Viikon päästä valkoiset päättivät hyökätä takaisin etelään ensimmäisenä tehtävänään vallata Mäntyharjun asemantienoo. Mikkeliläisten lisäksi operaatioon osallistui joukkoja mm. Kajaanista ja Pohjanmaalta. Kovan kamppailun jälkeen Mäntyharju voitiin miehittää 15.2.. Punaiset vetäytyivät Mäntyharjun keskuksesta Mouhuun, jonka valkoiset onnistuivat valtaamaan 3.3. kapteenien L. Lundahlin ja W. Spåren operaation tuloksena.

Mäntyharjun jälkeen Savon taistelut siirtyivät hetkeksi Varkauden suuntaan, jossa sitkeän taistelun jälkeen jäljelle jääneet 1500 punaista lopulta antautuivat.

Mikkeliläiset joutuivat jatkuvasti osallistumaan Heinolan puolen taisteluihin. Heinolan valtausyritys helmikuun lopulla ei valkoisilta onnistunut ja taistelut keskittyivät Savon radan varteen Hillosensalmen ja Lusin tienoille. Ylivoimaiset punaiset aiheuttivat valkoisille kirveleviäkin tappioita. Mouhun-Hillosensalmen taistelussa mm. valkoisten räjähdysainekuorma jyrähti sekavassa tilanteessa taivaan tuuliin ja järkyttyneet joukot pakenivat suinpäin mikä minnekin. Maaliskuun puolivälissä olivat mikkeliläiset valloittamassa Lusia ja Heinolan maalaiskunnan kirkonkylää. Heinola joutui antautumaan valkoisille 21.4.

Vuoden 1918 sodan loppuvaiheet keskittyivät Viipurin lääniin. Viipuri antautui valkoisille huhtikuun lopulla. Punaisten viimeinen tukikohta oli Kymenlaakso. Valkoiset valtasivat Kouvolan 3.5. ja Kotkan 4.5. Viimeinen punainen osasto antautui 5.5. Ahvenkoskella. Valkoinen armeija järjesti sodan loputtua voitonparaatin 16.5. Helsingissä.

Mikkelin kaupunkilaisia kaatui valkoisten puolella yhteensä viisitoista. Useimmat kaatuneet haudattiin aluksi Mikkelin kaupunkiseurakunnan hautausmaalle. Maalaiskunnan puolelta valkoisia kaatui taistelussa 22 ja kahden kerrottiin tulleen murhatuksi. Useimmat kaatuivat Mäntyharjun, Heinolan ja Karjalan taiteluissa. Jo keväällä ryhdyttiin Mikkelin sotilaspiirin esikunnan aloitteesta suunnittelemaan kaupunkiseurakunnan kirkon viereen Ristimäelle sekä kaupunki- että maaseurakunnan yhteistä sankarihautaa, joka vihittiin 20.5.. Sinne siirrettiin varhemmin muualle haudatut. Paikalle kohosi myöhemmin Johannes Haapasalon 1920-22 veistämä sankarihautapatsas.

Sota vaati taistelujen aikana vain kahden punaisen kaupunkilaisen hengen. Sodan jälkeen teloitettiin vielä kaksi ja kuusi kaupungin punaista menehtyi vankileireillä. Maalaiskunnan punaisia ammuttiin sodan aikana ainakin 27 ja 4 menehtyi myöhemmin vankileireillä.

Lähteet

• Astuvansalmelta ATK-aikaan. Mikkelin läänin historian opetuspaketti. Tauno Piilola, Martti Pänkäläinen ja läänin kouluosaston työryhmä. Mikkelin lääninhallitus, Mikkelin läänin maakuntaliitto. 1987. s. 153-156.
• Kuujo, Erkki, Entisajan Mikkeli. Mikkelin kaupungin vaiheita 1838-1917. Oy Länsi-Savon Kirjapaino, Mikkeli 1971. s. 427-438.
• Kuujo, Erkki, "Mikkeli päämajakaupunkina". Mikkelin kohtalonaikoja. Mikkelin kaupunginkirjasto-maakuntakirjastossa syksyllä 1988 pidetty luentosarja. Kirj. Raimo Viikki - Hannele Wirilander - Erkki Kuujo. Toimittanut Raili Veikkanen. Mikkelin kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto. Julkaisuja. 15. 20.2.1989. Mikkelin kaupungin monistamo 1989. s. 53-54.
• Manninen, Ari T., "Mikkeli valtakunnan politiikassa". Mikkelin maalaiskunnan kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 30. Toimittanut Teppo Vihola. Kustantajat Mikkelin maalaiskunta ja maaseurakunta. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1992. s. 316-321.
• Muuttuvaa Mikkeliä. Mikkelin kaupungin historia II 1918-1986. Kirj. Erkki Kuujo - Kyösti Väänänen - Matti Lakio - Esa Hassinen. Sisälähetysseuran kirjapaino Raamattutalo, Pieksämäki 1988. s. 7-14.
• Nygård, Toivo, "Autonomian menetys, itsenäisyyden sarastus". Suomen historian pikkujättiläinen. Päätoimittaja Seppo Zetterberg. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1987. s. 585-586.
• Puntanen, Pia, Mannerheimin saappaanjäljillä. Päämajan sijainti ja toiminta Mikkelin seudulla talvi- ja jatkosodan aikana. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli. Julkaisuja 27. Mikkeli 1993. s. 10.
• Salokangas, Raimo, "Itsenäinen tasavalta". Suomen historian pikkujättiläinen. Päätoimittaja Seppo Zetterberg. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1987. s. 609-613.
• Väänänen, Kyösti, Savon Prikaatin historiaa. Savon Prikaatin kilta. Oy Länsi-Savon offsetpaino, Mikkeli 1978. s. 471-476 ja 489-491.

© Internetix / Heikki Myyryläinen / Mikkeli-seura