Valaistuksen järjestäminen Mikkelissä
Mikkelin tullessa kaupungiksi vuonna 1838 oli kunkin asukkaan huolehdittava itse valaistuksesta kynttilöillä tai öljylampuilla. Mastraatti esitti syksyllä 1881 valtuustolle kaupungin katujen valaisemista, jotta estettäisiin kaikenlainen pahanteko kaupungilla. Katuvalaistuksen järjestämisestä ja sen kustannuksista ei tuolloin päästy yksimielisyyteen. Kaupungin kadut päätettiin valaista vuodesta 1893 alkaen pimeimpänä vuoden aikana, syyskuun 10. päivästä maaliskuun loppuun. Lamput sytytettiin hämärän tultua ja sammutettiin puolen yön aikaan, paitsi markkina-aikoina ja eräissä tilaisuuksissa ne saivat palaa kauemmin. Petroolilamppujen valovoima oli kuitenkin vähäinen ja niitä oli harvassa. Valtuusto teetti kaupunkilaisten aiheellisten valitusten johdosta tutkimuksia "auerlamppujen ja asetyleenilamppujen" soveltuvuudesta Mikkeliin.
Suomen ensimmäinen kunnallinen sähkölaitos syntyi vuonna 1888 Tampereella, kun kaupungin sähkölaitos aloitti marraskuussa katujen valaisemisen sähköllä. Aluksi sähköä toimitettiin vain julkisiin rakennuksiin ja katulamppuihin, mutta vuonna 1890 yksityinen sähkölaitos alkoi jakaa virtaa valaistukseen myös yksityisille kaupunkilaisille. Kaupunki tuli mukaan kilpailuun ja piti sähkön hinnan niin alhaalla, että yksityinen laitos lopetti toimintansa vuonna 1895. Jo ennen vuosisadan vaihdetta valaistiin Tampereen katuja yöt läpeensä. Sähkön käyttökelpoisuus huomattiin myös muualla ja keväällä 1900 valmistui Mikkelissä erityisen valiokunnan tutkimus sähkövalon soveltuvuudesta katuvalaistukseen.
Yleisessä kokouksessa 9.10.1900 päättivät mikkeliläiset perustaa sähköosakeyhtiön, jonka tarkoituksena oli kohtuullista korvausta vastaan ylläpitää kaupungin katuvalaistusta ja toimittaa yksityisille tarvittavan sähkövalon. Mikkelin sähkölaitos oy. rakensi laitoksensa Vuorikadun varrelle Likolammen tuntumaan ja aloitti toimintansa 23.10.1901. Vuoden 1911 alussa kaupunki osti sähkölaitoksen itselleen. Tämän jälkeen koko katuvalaistus muutettiin sähkökäyttöiseksi. Tätä ennen valaistuksessa oli ollut puutetta ja joskus koko kaupunki oli ollut pimeänä. Vuonna 1907 eräs henkilö putosi ja hukkui Likolampeen pimeän johdosta.
Vähitellen sähkölinjoja alettiin vetää myös kaupungin ulkopuolelle. 1900-luvun alkuvuosina oli Emolaan ja Lähemäelle syntynyt suuri esikaupunkiasutus. Kaupungin rajojen ulkopuolella sähköä kuluttavat joutuivat maksamaan myös sähkölinjojen vedosta aiheutuvat kustannukset, joten he joutuivat maksamaan sähköstä enemmän kuin kaupunkilaiset. Kaupunginvaltuusto päätti vuonna 1923, että myös esikaupunkialueet saivat sähkönsä samaan hintaan kuin kaupunkilaiset.
Sähkölaitoksen energiatuotanto Mikkelissä oli ongelmallista, sillä kaupungin lähettyvillä ei ollut saatavissa tarpeeksi koskivoimaa sähkölaitoksen tarpeeksi. Likolammella sijainnut sähkölaitos käytti sähkön valmistukseen halkoja eikä se ollut kannattava tapa. Vuonna 1921 Mikkelin Puutavara Oy hankki höyryvoimalaitoksen ja kaupunki teki sen kanssa sopimuksen kaupungin tarvitseman sähkön peruskuorman saannista sieltä. Kaupunginvaltuusto päätti vuonna 1923, että myös esikaupunkialueet saivat sähkönsä samaan hintaan kuin kaupunkilaiset.
Mikkelin Puutavaran saha lopetti toimintansa vuonna 1931 ja sähkönhankinta tuli jälleen ajankohtaiseksi. Vuoden 1933 alusta alkaen Mikkelin kaupunki sai sähkönsä hirvensalmelaiselta Kissakoski Oy:ltä. Kissakoskesta tuleva sähkö oli halvempaa kuin hiilillä tehty. Samaan aikaan siirryttiin kaupungin sähkölaitoksen sähkövirranjakelussa tasavirrasta vaihtovirtajärjestelmään. Sähkönjakelu toimi moitteettomasti kaupungissa 1930-luvun ajan, mutta sodan aikana kulutus kasvoi niin suureksi, ettei Kissakoski pystynyt toimittamaan sopimuksen edellyttämää sähkömäärää. Jonkin verran sähköä saatiin Otavan sahalta, mutta Mikkelin sähkölaitoksen oli ryhdyttävä kehittämään enemmän myös omaa sähköä. Sähkölaitokselle hankittiinkin vuonna 1943 uusi höyryturbiinigeneraattori, jonka teho oli 1500 kW. Tältä ajalta on peräisin myös sähkölaitoksen korkea piippu.
Ennen sotia Mikkelin maalaiskunnassa sähköä saatiin yksityisistä generaattoreista, 1920-luvulta lähtien kaupungin sähköverkosta ja kyläkunnille perustettujen sähköosuuskuntien kautta. Kuitenkin esimerkiksi vuonna 1937 Mikkelin maalaiskunnassa vain 7,4 %: lla talouksista oli sähkövalo. Syrjäisimmätkin seudut alkoivat saada maalaiskunnassa sähköä, kun sotien jälkeen 1940-luvulla perustettiin maakunnallinen sähköyhtiö Suur-Savon Sähkö. Tämän jälkeen maalaiskunnassakin alkoi sähköistyminen edetä nopeasti ja nykyään on olemassa maalaiskunnassakaan tuskin yhtään taloutta ilman sähköä.
Toukokuussa 1946 Mikkelin kaupunki teki Imatran Voima Oy:n kanssa sopimuksen sähkön hankinnasta. Syksyllä 1949 Imatran Voima Oy sai Mikkelin pohjoispuolelle valmiiksi muuntamonsa, jonka jälkeen sähköä riitti myös suuremmalle teollisuudelle. Mikkelin oma höyrylaitos oli tämän jälkeen toiminnassa vain talvisaikaan. Vanha höyryvoimalaitos lopetettiin vuonna 1960. 1960-luvulla Imatran Voima Oy päätti rakentaa uuden muuntoaseman kaupungin eteläpuolelle, sillä Pursialan teollisuusalueelle oli muodostunut paljon sähköä käyttävää teollisuutta. Vuonna 1980 sähkölaitoksen uudeksi nimeksi tuli Mikkelin energialaitos. Nykyään sen nimenä on Etelä-Savon Energia Oy.
Lähteet
- Kuujo, Erkki, Entisajan Mikkeli. Mikkelin kaupungin vaiheita 1838-1917. Oy Länsi-Savon Kirjapaino, Mikkeli 1971. s. 340-341.
- Lakio, Matti, Mikkelin kaupunginvaltuusto 1875-1975. Mikkelin kaupunki. Oy Länsi-Savon kirjapaino, Mikkeli 1975. s. 57-61 ja 122-127.
- Muuttuvaa Mikkeliä. Mikkelin kaupungin historia II 1918-1986. Kirj. Erkki Kuujo - Kyösti Väänänen - Matti Lakio - Esa Hassinen. Sisälähetysseuran kirjapaino Raamattutalo, Pieksämäki 1988. s. 142-144 ja 412-416.
- Talka, Anu, "Yhteiskunnan muuttuminen". Mikkelin maalaiskunnan kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 30. Toimittanut Teppo Vihola. Kustantajat Mikkelin maalaiskunta ja maaseurakunta. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1992. s. 49-50.
© Internetix/Mikkeli-seura/Heikki Myyryläinen 1998
