Mikkeli 1900 -luvun alussa Sirpa Tolosen kuvaamana
Sirpa Tolonen syntyi Mikkelissä vuonna 1900 ja kävi ruotsinkielistä Antellien koulua. Hän oli 1920-luvulla suosittu komedianäyttelijä. Lapsuudenmuistelmateoksessaan Ryysyprinsessat hän kuvaa värikkäästi Mikkeliä, puutalojen ja puistojen pikkukaupunkia, jonka elämää vilkastutti venäläinen varuskunta:
Vuosisadanalun Mikkeli
Kolmentuhannenkuudensadan asukkaan Mikkeli oli vuosisadan alussa samanlainen kuin mikä tahansa muu uneliasta elämää viettävä maamme pikkukaupunki katupeileineen ja kadunkulmassa seisovine issikoineen. Lapsuuteni Mikkeli oli idylli. Lähes jokaisella, jolla oli oma talo, oli avara piha puutarhoineen. Oli omenapuita, marjapensaita, perunamaa, komeita vaahteroita, koivuja ja lehmuksia. Suurimpia pihoja koristi lisäksi sireenilehtimaja, usein vastakkainistuttava puutarhakeinu ja varakkaimmille lapsille leikkitupa. Pihoilla olivat myös isot ulkorakennukset puuliitereineen ja käymälöineen. Samassa pihapiirissä asui useimmiten omistaja itse ja joitakin vuokralaisperheitä. Mieleeni ovat jääneet koulutieltäni erityisesti ajuri Taavetti Nykäsen pihan hevostalli ja vaunuvaja Polttimokadun ja Vuorikadun kulmasta. Tallinhaju tuntui ohikulkevan nenään jo kaukaa ja usein me salaa pujahdimme vaunuvajaan ja istuimme kieseissä pomppimassa.
Monessa suhteessa vuosisadan alun Mikkeli oli samanlainen kuin jokin Kuopio, Savonlinna, Jyväskylä tai Heinola, ajoittain vilkas mutta useimmiten unelias ja rauhallinen, rauhallinen sillä tavoin, ettei nykyisin mikään maamme kaupungeista siihen yllä. Mutta Mikkelillä oli myös oma erityisluonteensa, jonka perusteella sitä milloin pilkallisesti milloin mairitellen kutsuttiin "herrasväen kaupungiksi" tai jopa "pikku Pariisiksi".
Eräs - ehkä kateellinenkin - kuopiolainen vertaili aikoinaan kaupunkeja seuraavasti: "Mikkeli näet matkii jotain ylimysvaltaista suurta kaupunkia. Tapojen ylellisyys on siellä apinointia. Juhlatilaisuuksissa esiinnytään siellä vielä yksi-iltaisissa puvuissa silkissä ja sametissa, kullanhohtavina kuin riikinkukot".
Suomalaisen väestön ohella kaupungissa oli melko paljon ruotsinkielisiä. sillä useat virkamiesperheet samoin kuin tarkk'ampujapataljoonan entinen upseeristo puhuivat ruotsia. Ruotsinkielisten perheiden lapsia varten toimi kaupungissa ruotsinkielinen Antellin koulu, jonka panos kaupungin sivistys- ja kulttuurielämään oli suuri.
Minun ja sisarteni elämään Antellin koulu vaikutti suuresti, sillä meidät pantiin suomalaisuudestamme huolimatta tähän persoonallisesta ja hyvätasoisesta opetuksestaan tunnettuun "herrasväen" kouluun.
Kun suomalainen sotaväki vuonna 1901 lakkautettiin, Mikkeliin sijoitettiin venäläinen garnisoni eli varuskunta. Juuri garnisonin upseeristo ja heidän perheensä lisäsivät Mikkelin kansainvälisyyttä, sillä he puhuivat venäjää, ranskaa ja saksaa.
Mikkelissä oli myös venäläisiä kauppiaita. Markkinapuodeissaan eräskin heistä myi tomaatteja, arpuuseja, omenia, paperosseja, mahorkkaa, teetä ja muuta Venäjältä tuotettua tavaraa. Leipuri Feodoroffin junttapullat ja rinkilät olivat kaupunkilaisten suosiossa. Kaupunkiin poikkesi matkoillaan myös tataarikauppiaita, veitsenteroittajia ja laukkuryssiä, toisinaan tummaihoinen posetiivari marakatteineen ja kaikki siihen aikaan eläneet muistavat hyvin valkoesiliinaisen venäläisen jäätelökauppiaan huudot pihoilta ja kaduilta: - Harooši maro_eno! Harooši maro_eno!
Sekä suomen- että ruotsinkielisten herrojen suuresti suosima kohtauspaikka oli siihen aikaan Aleksanterinkadun ja Kirkkokadun kulmassa sijainnut Mikkelin klubi, yleisesti Herrojen klubiksi kutsuttu. Sisustus oli jugendtyylinen pelipöytineen, ja huoneistossa oli tietenkin myös asiaankuuluva biljardisali. Erinomaisen keittiön ansiosta herkkusuut viihtyivät Herrojen klubilla ja erikoistilaisuuksiin kutsuttiin daamitkin.
Hotelli-ravintola Billingillä, myöhemmin Pillingillä, oli toiminnan väliaikaisesta loppumisesta huolimatta hohtoisa maine, se mistä laulussa laulettiin: "Ei missään oo niin lysti olla kuin Mikkelin Billingissä ja -gissä..." Suosittu oli myös Seurahuone, entinen Hotel Karin, venäläisten upseerien kantapaikka, sekin ajan mittapuun mukaan kansainvälistä tasoa.
Kaupungin musiikkielämä oli vireätä. Laulukuoroja oli useita. Musiikinystäväin yhdistyksen perustamaa kolmikymmenmiehistä amatööriorkesteria johti Lenni Linnala ja hänen perustamassaan orkesterikoulussa saivat alkukoulutuksensa kolme veljistäni, joista kaikista tuli sittemmin ammattimuusikoita. Vakinaisia torvisoittokuntia oli kaksi, VPK:n ja työväenyhdistyksen torvisoittokunnat; kolmantena oli venäläisen garnisonin soittokunta, joka sekin esiintyi juhlissa ja paraateissa.
Vapusta alkaen mikkeliläiset kesäisinä pyhäpäivinä menivät perhekunnittain kuuntelemaan torvisoittoa kirkkopuistoon tai mieskuorolaulua Naisvuorelle. Pyhäasut puettiin ylle, käveltiin, seurusteltiin, juotiin limonaadia. Minulla oli silloin syytä tuntea pienoista ylpeyttäkin, koska Väinö veljeni soitti molemmissa torvisoittokunnissa. Ensimmäisiin lapsuudenmuistoihini kuuluvat juuri nämä levollisen rauhan täyttämät sunnuntait, verkkainen kävely ja puheensorina tuttujen tavatessa, tunnelma, jota nykyaikana ei pikkukaupungeissakaan enää tavoiteta.
Talvella elämä oli tietenkin vaimeampaa, mutta silloinkin orkesteri harjoitteli ja soitti juhlatilaisuuksissa ja torvisoittokunta viihdytti nuorisoa luistinradalla. Kauppias Suhosen elävien kuvien teatteri "Maailma kuvissa" esitti jännittäviä ohjelmia, ja kun VPK:n tornissa paloivat värilliset valot, se oli merkkinä siitä että sielläkin esitettiin eläviä kuvia. Kotimaiset teatteriseurueet ja konsertinantajat vierailivat Mikkelissä.
Miesten keskeisenä harrastuksena oli tietenkin urheilu. Vuosisadan vaihteessa kaupunkiin perustettiin kilpa-ajorata. Oli Liikemiestenseura ja Ampumaseura. Vuonna 1906 juhlittiin Mikkelin Pursiseuran vihkiäisiä luonnonkauniilla Tanelinniemen huvilalla, ja vuonna 1910 pidettiin Mikkelin ampumaradalla Mikkelin Metsästys- ja Ampumaseuran järjestäminä Suomen neljännet ampumamestaruuskilpailut.
Suurin tapahtuma kaupungissa olivat tietenkin vuotuiset Mikkelin markkinat, yhdet Suomen suurimmista. Taiteilijoita saapui kaikkialta Euroopasta ja Venäjältä ja Amerikasta. Muistan kuinka suuressa sirkusteltassa esiintyi kaunis trapetsitaiteilija Elvira Bono, josta vuonna 1910 tuli taiteilija Jalmari Ruokokosken vaimo. Erikoisena vetonaulan markkinoilla oli Niels Nielsenin "Hartkopfin museo" eli vahakabinetti. Museossa voitiin katsella luonnollista kokoa olevia vahanukkeja, jotka esittivät eri ihmisrotuja, sen ajan kuuluisimpia rikollisia ja kruunupäitä ja muita sen ajan kuuluisuuksia. Omassa osastossaan oli nähtävänä "Inkvisitsiooni sekä kidutusvälineitä". Sitä ei lapsilta ollut kielletty, mutta "Anatominen kokoelma" sen sijaan oli; sitä saivat naiset ja miehet erikseen käydä katsomassa lisämaksua vastaan.
Teltan ulkopuolella oli luonnollista kokoa oleva "Gabonin gorilla": se oli ryöstänyt nuoren tytön, jonka rinnan kynsienjäljistä yhä vuosi vahaverta. Tyttö oli hyvin kaunis ja veti minua puoleensa. Seisoin monena vuonna irvihampaisen pedon edessä pelonsekaisen ihailun vallassa.
Engelin piirtämä Kuvernöörin palatsi - siten sitä siihen aikaan nimitettiin - sijaitsi torin keskikohdassa Aleksanterinkadun varrella, ja sitä ympäröi koko korttelin laajuudelta valkoiseksi maalattu lauta-aita. Aidan takaa näkyivät lapsen silmiin vain "palatsin" rehevän puutarhan puunlatvat, ja korviin kantautui suihkulähteen hiljainen solina. Puutarha salaperäisyydessään veti minua puoleensa kuin magneetti. Olisin antanut mitä tahansa saadakseni nähdä sen. Kiertelin korttelia usein, etsin ja löysinkin aidasta tirkistyskohtia, sillä olin vakuuttunut että aidan sisäpuolella vietettiin kiehtovaa satuelämää.
Puutarhaa en saanut koskaan nähdä ja nyt on jo myöhäistä; puisto on hävitetty eikä aitaakaan enää ole.
Vuosisadan alku oli monessa suhteessa ennen kaikkea erilaisten harrastuspiirien aikaa. Miehillä oli omat harrastuksensa ja naisilla omansa. Naisten paikka oli kuitenkin enimmäkseen kotona ja ulkona liikuttaessa useimmiten miesten varjossa. Nuori nainen ei juuri saanut esiintyä miehen kanssa ilman esiliinaa.
Naisten etenkin vallasväen naisen keskeisenä harrastuksena oli hyväntekeväisyys. Sitä varten oli perustettu yhdistyksiä, kuten herrasväen rouvien "Rouvasväenyhdistys", ruotsinkielinen "Fruntimmersföreningen" ja "Valkonauhayhdistys".
Myös hengellinen elämä oli aika ajoin vireää ja kaupungissa vieraili eri uskonlahkojen saarnaajia Pohjoismaista, Englannista ja aina Amerikasta saakka. Niiden herätyskokoukset saivat suuret kansanjoukot liikkeelle.
Onnellisimman aikani Mikkelissä vietin vuosina 1912-14 ns. Ahlbergin talossa. Silloin perheemme oli jo alkanut nousta suoranaisesta puutteesta. Noiden valoisien aikojen vertauskuvana on mielessäni säilynyt kuva ikkunoidemme edessä huojuvasta suuresta koivusta, jonka sisareni Elli ja minä olimme valinneet nimikkokoivuksemme.
Lähteet
- Tolonen, Sirpa, Ryysyprinsessat. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 1979. s. 9-13.
© Internetix / Heikki Myyryläinen / Mikkeli-seura
