Kirkolliset asiat 1800-luvun puolivälissä
Koulunkäynti ei vielä 1800-luvun puolivälissä ollut pakollista. Rippikoulu oli sitä vastoin tullut Porvoon hiippakunnassa, johon Mikkelikin kuului, pakolliseksi jo vuonna 1744. Rippikirkkona Ida Marialla oli nykyinen maaseurakunnan kirkko, jossa rovastina saarnasi Arvid Gottfried Nordquist, kappalaisena oli Johan Gabriel Forsskåhl ja lukkarin virkaa hoiti Petter Gabriel Sallmen.
Sivumakua kirkonmenoihin antoi penkkijärjestys. Vuonna 1843 nuijittiin pitäjänkokouksessa päätös, jonka mukaan saarnastuolia vastapäätä olevat kaksi penkkiriviä varattiin virkamiehille ja "paremmille säähenkilöille" ja heti näiden takana olivat kaupungin porvarien paikat. Näillä paikoilla sai lasimestari Himanen perheineen komeasti kenottaa muun rahvaan ja maalaisten ihailtavana. Tästä seurasi myös, että kirkossa oli ehdottomasti aina käytävä, sillä pappi pystyi parhaiten valvomaan juuri etupenkkiläisten kirkossakäyntiä ja käyttäytymistä.
Pitäjäläisten ja kaupunkilaisten yhteinen kirkko ei aina ollut sovun ja rauhan tyyssija. Pitäjäläisiä oli pitkään moninkertainen enemmistö ja eri kustannusten oikeaa jakoa oli vaikea löytää. Taisivat kaupunkilaiset vaatia itselleen arvoa ja merkkipaikkoja kirkon ja palvelusten käyttäjinä, mutta maksumiehinä ollessaan pyrkivät taas suureen vaatimattomuuteen. Vuonna 1848 senaatti vahvisti kirkkoherran ja lukkarin palkkausperusteet kaupungin osalta ja kirkon käyttökorvausta kaupunkilaiset lupasivat maksaa vuoden 1861 alusta lähtien - pitäjäläisiä varmasti harmitti, kun kaupunkilaiset saivat etupenkit ja osallistuivat kustannuksiin kuitenkin vasta näin myöhään. Tämä kai johtikin siihen, että yhteisestä hautausmaasta käytiin 1860-luvulla lihava riita, joka sai maalaiset kirpeästi toteamaan:
"Niinkuin Mikkelin kaupunkia asettaissa Korkialta Ruunulta sille lahjoitettiin laajat ja avarat maat, josta kaupungin asujamet ovat saaneet nauttia suurta etua; josta kirkko hautausmaan kanssa pyykeillä seisoo, ympäri piiritetty kaupungin palstolta ja koska ovat yhteydessä kanssamme saaneet nauttia niin hyvin kirkollista kuin hautaus etua, niin ei ole juuri kaunista kuulla ja nähdä että pitää riitaa niin suuri arvoisesta ja muuttumattomasta lepopaikasta ja liian aikaseen ylösrepiä haudoista kuolleet heidän jäisistä lepokammioistaan ilman mätänemättä… oudolta näyttää näin monenmutkaiset juonet."
Tämä riita kosketti kipeästi Himastenkin perhettä. Isä Paavo kuoli joulun alla 1853, Ida Marian ollessa 15-vuotias. Lasimestari, laamannioikeuden lautamies, porvari Paavo Himanen haudattiin pohjoiselle vanhalle hautausmaalle, missä hänen hautansa vieläkin on tunnistettavissa.
© Internetix / Heikki Myyryläinen / Mikkeli-seura
