Mikkeliläistä alkoholikulttuuria 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa

Alkoholitehtailijat

Viinan kotipoltto oli sallittua Suomessa vuoteen 1866, jolloin se kiellettiin, sillä sen haittavaikutukset olivat jo tulleet selvästi esille. Vapaa-ajan iloa etsittiin yhä enemmän oluesta ja viinasta ja niiden juomisesta oli monelle tullut jokapäiväinen tapahtuma.

Alkoholin valmistus ei Mikkelissä kuitenkaan lakannut kotipolton kieltämiseen. 1800-luvun Mikkelissä alkoholin valmistus oli itse asiassa hyvin merkittävä teollisuuden laji.

Mikkelin ensimmäinen oluttehdas "Toivo" aloitti toimintansa vuonna 1864 Likolammen rannalla. Aluksi sen osakkeenomistajat olivat ravintoloitsija Const. Petroff, oluenpanija Sven Erik Nilsson ja värjärimestari J. F. Ahlberg, mutta ajan myötä kaikki osakkeet siirtyivät Petroffille. Petroff oli syntynyt vuonna 1833 Lapvedellä, ja oli ennen Mikkeliin tuloaan hoitanut lappeenrantalaisen C. Fr. Sawanderin "Saima" -hotellia Lauritsalassa. Vuonna 1898 Petroff myi tehtaansa C. Petroff Oy:lle, jonka isännöitsijänä oli kauppias G. Ahlberg. Liiketalokseen Petroff Oy osti kauppaneuvos C. Pöndiseltä nykyisten Porrassalmen- ja Savilahdenkadun kulmasta talon, jonka se myöhemmin myi Kansallisosakepankille (nyk. Merita).

Vuonna 1887 oluttehdas "Toivo" valmisti 4.250 tynnyristä ohramaltaita, 275 tynnyristä humaloita ja 40 tynnyristä hartsia 35.200 kannua olutta, arvoltaan 28.160. Tämän jälkeen tuotanto kasvoi niin, että esimerkiksi vuonna 1906 tuotettiin olutta 200.000 litraa ja vuonna 1909 170.610 litraa ja lisäksi 70.000 litraa sahtia.

Mikkelin maalaiskunnassa tuolloin sijainneen Pursialan tilan omistaja J. G.Liukkonen suunnitteli 1870-luvun alussa omille mailleen viinanpolttimoa ja spriitehdasta, mutta maalaiskunnan johtomiehet eivät antaneet hänelle lupaa. Niinpä Liukkonen hankki vuonna 1871 tehtaalleen paikan kaupungin alueelta Likolammen itärannalta. Liukkonen kuoli vuonna 1873, ja tehdas oli käyttämättömänä vuoteen 1888, jolloin perikunta myi sen kauppias D. Pulkkiselle ja maanviljelijä Karl Millerille. He ryhtyivät valmistamaan myös olutta ja antoivat tehtaalle nimeksi "Mikkelin viina- ja juomatehdas", myöhemmin "Mikkelin polttimo ja oluttehdas".

Vuonna 1893 "Mikkelin viina- ja juomatehtaassa" valmistettiin 106.000 litraa olutta ja vuonna 1909 147.725 litraa olutta ja 12.000 litraa sahtia. Vuodesta 1914 alkaen tehtaassa valmistettiin vain virvoitusjuomia.

Mikkelin kehittämiseen ja yhteiskunnalliseen elämään 1870-ja 1880-luvuilla erittäin aktiivisesti osaa ottanut siviili-insinööri Const. Carstens perusti vuonna 1873 viinapolttimon Rantakadun (nyk. Mannerheimintie) ja Raatihuoneenkadun kulmauksessa olevalle tontille. Siihen liitettiin pian myös spriitislaamo, jossa oli osakkaana Carstensin veli, proviisori O. A. Carstens, joka ei saanut oikeutta perustaa omaa viinatehdasta. C. Carstensin muutettua vuonna 1886 Helsinkiin hänen poikansa H. Carstens hoiti tehdasta, kunnes se myytiin vuonna 1898 Lahden polttimo oy:n isännöitsijälle Fred. Frigrenille, insinööri G. A. Appelbergille ja hämeenlinnalaiselle kauppiaalle H. C. Wilhelmsonille. Uudet omistajat suomensivat aiemmin "St. Michels Spritvaroaktiebolag"in nimen "Mikkelin väkijuomatavarain osakeyhtiö"ksi.

Edellä mainittujen lisäksi Mikkelissä toimi 1800-luvun lopulla pari pienempää spriitehdasta: vuodesta 1874 tamperelaisen kapteenin M. Nordensvanin tehdas ja vuodesta 1877 farmaseutti A. H. Godenhjelmin tehdas.

Mikkelissä valmistettiin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa valtavia määriä viinaa: Miller-Pulkkisen tehdas valmisti sitä vuonna 1891 75.239 litraa, vuonna 1895 61.363 litraa ja vuonna 1903 102-104 litraa ja Carstensin perustama tehdas vuonna 1887 26.001 litraa (lisäksi 18.174 kannua spriitä), vuonna 1891 41.626 litraa ja vuonna 1903 151.129 litraa. Kaikki mikkeliläisten yritysten valmistama viinamäärä ei kuitenkaan mennyt paikallisten asukkaiden nautittavaksi. Esimerkiksi vuonna 1878 valmistetusta 80.000 paloviinakannusta arvioitiin vain 10.000 tulleen kulutukseen kaupungissa ja maalaiskunnassa, kun esim. Lappeenrannan suuntaan siitä lähetettiin 25.000 kannua.

Mikkelin maalaiskunnassa ei 1800-luvulla ollut laillista viinatehdasta, mutta salapoltto oli siellä yleistä. 1870-luvun puolimaissa Mikkelin maalaiskunnasta kirjoitettiinkin: "Kunnan rahvas on lisäksi varsin viinan salapolttoa ja salakapakointia rakastavaa. Pitäjä onkin tunnettu kautta koko Savon ‘Savon tuliliemen’ kotipitäjänä."

Ravintolaelämää

Ensimmäinen pysyvä ravintola avattiin Mikkelissä kaupungin perustamisvuonna syksyllä 1838. Ravintolanpitoon sai oikeudet rantasalmelainen rusthollari Matti Hukkanen yhdessä vaimonsa Eevan (os. Tallqvist) kanssa. Heillä oli jo aiempaa kokemusta väliaikaisesta ravintolanpidosta Mikkelissä. Ennen naimisiin menoaan oli neiti Eeva Tallqvist pitänyt Mikkelissä kolmen vuoden ajan ja sitten yhdessä miehensä kanssa kahden vuoden ajan markkina-aikoina ravintolaliiketta Himaisen markkinakentän luona omistamassa huoneistossa.

Matti Hukkasen kuoltua vuonna 1866 hänen ravintolaoikeutensa siirtyivät kauppias J. Ramstedtille, niinpä sitten laulettiin:

"Kello on kymmenen lyöyt

ja ranvahti akkansa myönyt,

kymmenen kopeekkaa saanut,

ja senkin Ramstedtissa juonut."

Mikkelin markkinoilla oli 1830- ja 1840-luvuilla tuttu näky ympäri Suomea tunnettu mamselli Aqvelina Heintze. Vuonna 1842 Aqvelina muutti syysmarkkinoiden aikaan Mikkeliin ja haki ravintolaoikeuksia. Aqvelinan maine ei ollut kaikkein parhaimpia, ja hänen huonoon maineeseensa vedoten Matti Hukkanen vaati, ettei ravintolaoikeuksia myönnetä. Aqvelinan vastustajiin kuuluivat myös kauppias Sawander ja lasimestari Himainen, jotka saivat Aqvelinan herjauksesta sakkoja asian yhteydessä. Aqvelina sai vastustuksesta huolimatta ravintolanpito-oikeudet, ja hän perusti ravintolan nykyisen Porrassalmenkatu 29:n kohdalle.

Vuonna 1846 Aqvelina kuoli ja hänen seuraajakseen tuli P. C. Billing. Billing oli tullut mikkeliläiselle tunnetuksi jo vuonna 1844 teatteriseurueen johtajana. Hän oli alun perin ruotsalainen, mutta sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1848 ja näin hänet voitiin hyväksyä Mikkelin porvariksi. Billingin ravintolasta tuli pian Mikkelin seuraelämän keskus ja siellä järjestettiin jatkuvasti tanssiaisia ja muita juhlia. Siitä laulettiin mm.:

"Ei missään ole niin lysti olla

kuin Mikkelin billingissä ja gissä,

siellä sen näkee oman kullan

täydessä tellingissä.

Siellä on mamselit kahdenlaiset

silkissä ja sametissa ja tissa,

siellä on mamselit kahdenlaiset

silkissä sametissa."

P. C. Billing kuoli vuonna 1857, mutta hänen ravintolansa tunnettiin vielä 1900-luvun alussakin "Pillinkinä". Billingin kuoltua ravintolaa jatkoi P. Simelius ja sittemmin lyypekkiläinen Hans Lange. Langen jälkeen ravintolaa piti hallussaan Kuopiosta saapunut Wilhemina Bladin, joka oli tullut mikkeliläisille tutuksi hoidettuaan useana kesänä Pirttiniemen kylpylän kesäravintolaa. Rouva Bladinin kuoltua ravintolan johtajaksi tuli neiti Karin Björkroos. 1800-luvun lopulla Billingin talossa piti ravintolaa Helsingistä tullut neiti Lovisa Nybom. Sittemmin taloon hakeutui useita liikkeitä. Vuonna 1905 talon osti apteekkari A. A. Vatanen, joka rakennutti paikalle uuden liiketalon. Sen jälkeen Mikkelissä laulettiin:

"Oli Mikkeliss’ ennen tilu lei, tilu lei

jalo billinki puinen tilu lei, tilu lei

Mutta arvaatkos sen, kuka billingin vei"

Neiti Karin Björkroos luopui ravintolan pidosta Billingin talossa Savon radan valmistuttua. Hän katsoi parhaaksi perustaa ravintolan aseman viereen ja vuonna 1889 valmistuikin arkkitehti W. Polonin piirtämä "Hotel Karin", myöhemmin "Seurahuone - Societetshus". Siellä oli kaksi ravintolaa: alakerrassa tavallista kansaa varten ja yläkerrassa hienompaa väkeä varten. Siellä oli myös majoitustiloja. Kansalaissodan loppuvaiheissa 11.4.-16.5.1918 ylipäällikkö Mannerheim piti Seurahuoneella päämajaansa. Myös päämajan tultua talvisodan alettua jälleen Mikkeliin Seurahuone toimi jonkin aikaa Mannerheimin ja upseerien majoitustilana. Seurahuone paloi talvisodan ilmapommituksessa 3.3.1940.

Edellä mainittujen lisäksi Mikkelissä toimi muutama muukin ravintola 1800-luvun lopulla. Hienoimpia niistä olivat Pirttiniemen kylpylälaitoksen kesäravintola ja Naisvuoren näkötornissa vuonna 1882 avattu ravintola.

Aivan 1800-luvun lopulla syntyivät "Mikkelin klubi" (per. 1898) ja "Liikemiesten seura Mikkelissä" (per. 1899). Klubit olivat auki aamuvarhaiseen ja niissä vietettiin joskus railakastakin elämää. Heinäkuisena yönä 1901 oli itse kaupunginviskaali nauttinut klubissa väkeviä ja muiden vielä jäädessä klubille hän lähti kotiinsa neljän aikaan aamulla. Kauppias Ikosen pihalla hän näki tuntemattoman miehen räyhäämässä. Viskaali meni paikalle, jolloin räyhääjä pudotti viskaalin hatun kaivoon. Viskaali pyysi miehen laskemaan hänet hattua hakemaan. Mies teki kuten käskettiin, mutta lähti heti pois. Poliisikamarille tuotiin pian sana, että Ikosen kaivossa oli joku mies. Poliisi sai muiden avulla ylös kaupunginviskaalin, "joka näytti maistelleen väkeviä juomia, vaikka hän muuten oli selvä".

Ravintolat olivat täynnä etenkin markkina-aikaan, jolloin niissä ja joskus muuallakin vietettiin hyvin iloista elämää. Ravintoloissa vietettyä elämää valitettiin esimerkiksi vuonna 1862 Mikkelin Ilmoituslehdessä (N:o 22), jonka mukaan ne olivat "juoppouden, riettauden ja kaiken turmeluksen siitys pesinä, joissa kuultiin ulkomailta kulkeneiden muukalaisnaisten renttu laulannoita ja soitannoita". Usein juopuneita jouduttiin viemään selviämään Ristimäellä sijainneeseen siesuun, joka oli palotorni ja poliisiputka kaupungin nykyisen kirkon paikalla.

Mikkelin kaupungin alkoholipolitiikkaa

Alkoholin myynti ja tarjoilu olivat Suomessa hyvin vapaita 1860-luvulle saakka. Kaikilla kauppiailla oli oikeus myydä alkoholijuomia. Eräänkin ostajan kerrotaan löytäneen rommipullostaan ruutananpoikasen. Mies vaihtoi pullon, ja hänen lähdettyään kauppias tiuskaisi puotipojalleen: "Olenhan minä jo usein sanonut, että rommitynnyriin ei saa sekoittaa Likolammen vettä. Varminta on aina panna kaivovettä". Toisen tarinan mukaan ostaja olisi itse pannut ruutanan pulloonsa.

1860-luvun lopulla valtio alkoi ohjata väkijuomien tarjoilua. Mikkelissä kaupunginvaltuusto myönsi anniskelu- ja tarjoiluluvat yleensä kahdeksi vuodeksi kerrallaan.

1870-luvulla Mikkelissä oli runsaasti olut- ja viinakauppoja ja lisäksi sekatavarakaupoissa myytiin viinejä ja muita ulkomaisia alkoholijuomia. Maistraatti oli huolestunut syystäkin viinan runsaasta käytöstä kaupungissa. Maistraatille kuului kaupungin järjestyksen valvominen, joten sille olivat tuttuja viinasta johtuvat järjestyshäiriöt. Kaupunginvaltuusto suhtautui myötämielisemmin viinan käyttöön, sillä sen kaupungille tuottama hyöty oli huomattava.

Vuonna 1882 Mikkeliin perustettiin kunnallinen monopoliyhtiö ("Mikkelin kaupungin Anniskelu- ja Vähittäismyynti-Osakeyhtiö") anniskelua varten. Yhtiön johdossa oli raittiusaatteen täyttämiä lyseon lehtoreita, joten sen perustaminen koettiin yleishyödyllisenä asiana. Mikkelin viinatehtailijat toivoivat, että kaupungin anniskeluyhtiö olisi ostanut viinansa paikallisilta yrityksiltä, mutta yhtiö toimi vapaasti oman harkintansa mukaan. Viinapolttimon omistaja C. Carstens oli katkera, kun "hyvinvoivat henkilöt, joilla ei ole vähäisintäkään tietoa näistä asioista, ryhtyvät harjoittamaan liikettä, joka ryöstää spesialisteilta melkoisen osan heidän leipäänsä". Taloudellisesti monopoliyhtiö oli kaupungille hyvin kannattava. Pääosa yhtiön voittovaroista käytettiin yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Voittovaroja riitti jaettavaksi lähes kaikkiin suurempiin kaupungin hankkeisiin, vaikka valtio otti vuodesta 1892 40 %:ia voitosta itselleen.

Viinamyymälöiden lisäksi "Mikkelin kaupungin Anniskelu- ja Vähittäismyynti-Osakeyhtiö" perusti ravintolan tavallista kansaa varten, mutta kokonaan se ei saanut alkoholijuomien myyntiin yksinoikeutta kaupungissa. Viinikauppaa kaupungissa harjoitti kauppaneuvos Pöndisen Mikkelin Viinikauppa Oy, joka jakeli runsaasti lahjoituksia.

Sitkeän kiistakysymyksen muodosti se, missä määrin anniskeluoikeuksia oli myönnettävä kaupungin monopoliyhtiön ulkopuolisille. Valtuuston, maistraatin ja kuvernöörin mielipiteet asiassa olivat usein toisistaan poikkeavat. Lisävaikeuden asiassa muodosti se, että suuri osa valtuuston jäsenistä oli anniskeluyhtiön osakkaita.

Vuonna 1884 mallasjuomien anniskeluoikeudet oli viidessä paikassa (V. Pylkkäsellä, C. Petroffilla, suutari Taivalantilla ja nikkari J. Lukanderin leskellä sekä karvarimestari M. Paasosella, jolla oli oikeus anniskella olutta yleisessä saunassaan) ja viinan anniskeluoikeudet neljällä kaupungin ravintolalla, jotka saivat tarjota myös olutta. Vuonna 1884 asetettu anniskeluoikeuksien jakoa pohtinut valiokunta oli sitä mieltä, että ravintoloiden lisäksi kaksi erityistä mallasjuomien anniskelupaikkaa olisivat riittävät, ja ne tulisi paremman valvonnan tähden sijoittaa kaupungin keskiosiin, toinen Kirkkokadun pohjois- ja toinen eteläpuolelle.

Viinan myyntiä ja anniskelua ravintoloissa tiukennettiin vuonna 1892. Maistraatin ehdotuksesta kiellettiin väkevien juomien anniskelu ravintoloissa lauantaista klo 23:sta maanantaihin klo 8:aan paitsi "todellisille matkustajille yksityishuoneissaan ja ruokaryyppy ruokavieraille". Markkinoiden aikana anniskelu kiellettiin kokonaan. Vuonna 1894 valtuusto teki lisäksi päätöksen, ettei Likolammen kaupunginosassa ja koulujen läheisyydessä saanut pitää mitään anniskelupaikkaa.

Mikkelin kaupungin anniskeluyhtiö kiinnitti huomiota etenkin väkijuomien väärinkäyttöön. Aluksi taisteltiin salakapakointia vastaan maksamalla ilmiantaneille politiikoille palkkioita. Vuonna 1886 yhtiö palkkasi kaksi omaa poliisia tutkimaan väkijuomien väärinkäyttöä. Vuonna 1887 Mikkelin pitäjän kunnallislautakunta anoi yhtiöltä pientä summaa "niiden lasten kouluttamiseen, joiden isät ovat kunnalta tunnetut viinaan menettäneen tavaransa ja työansionsa". Tähän yhdistys ei kuitenkaan katsonut voivansa myöntää avustusta.

Kaupungin anniskeluyhtiö tuki kaupungin raittiusliikettä. Kesällä 1885 Mikkelissä kävi tunnettu raittiusmies A. Granfelt. Hän sai perustetuksi raittiusseuran, joka avasi seuraavana vuonna raittiusravintolan hoitajanaan sokerileipuri H. Miettinen. Asevelvollisten keskuudessa toimi oma raittiusseura. 1800-luvun lopulla kaupungissa toimi myös nuorisoseura "Uusi yritys", joka avasi vuonna 1896 raittiusravintolan leipuri Ananias Kitusen luona. "Uusi yritys" teki raittiusaatteen levittämiseksi valistusretkiä lähiseudun asutuskeskuksiin, mm. Vuolingolle ja Kalvitsaan.

Raittiusliikkeestä tuli vuosisadan vaihteessa huomattava vaikuttaja Mikkelin kaupungissa. Keväällä 1899 Mikkelin työväenyhdistys, nuorisoseura Uusi yritys, Juomalakkokomitea, Työväenliitto ja 310 kaupunkilaista jättivät kaupunginhallitukselle anomuksen, että oluenmyyntioikeudet annettaisiin vain yhdelle paikalle keskustassa, jossa kaupungin molemmat panimot voisivat myydä yhdessä. Valtuusto päätti kuitenkin myöntää oluenmyyntioikeudet kummallekin tehtaalle. Kauppiaat Waljakka ja Luokkanen valittivat päätöksestä senaattiin, joka kumosi kaupunginvaltuuston päätöksen. Raittiusväen ja alkoholiliikkeiden kannattajien välille syntyi usein kiistoja siitä, kuinka kaukana kirkon ja koulujen lähistöllä alkoholin anniskelun ja myynnin tulisi olla kiellettyä. Tätä selvittämään valtuusto asetti vuonna 1902 valiokunnan selvittämään asiaa.

1900-luvun alussa raittiusliike alkoi vaatia yleistä kieltolakia, mutta tähän ei vielä tuolloin menty. Kunnat voivat kuitenkin tehdä päätöksen alueellisesta kieltolaista. Mikkelissä etenkin työväenyhdistys toimi ponnekkaasti raittiusaatteen puolesta, ja se lähetti tammikuussa 1906 valtuustolle tiukkasanaisen kirjeen vaatien väkijuomakaupan supistamista niin lyhyeksi aikaa kuin mahdollista ja kirjeessa uhattiin myös, että "elleivät valtuusmiehet tahdo asiassa lain heille myöntämää valtaa täydellisesti käyttää, niin tulee järjestynyt työväestä ryhtymään vakavampiinkin keinoihin asian toteuttamiseksi". Valtuusto ei tietenkään pitänyt tällaisesta uhkauksesta, mutta kuitenkin seuraavasta kesästä alkaen toteutettiin kunnallinen kieltolaki Mikkelissä. Kesällä 1908 kieltolakia jatkettiin kahdella vuodella.

Kunnallista kieltolakia alettiin vastustaa, koska salapolton takia alkoholia oli saatavissa. Kieltolakiin tuli vuonna 1909 sellainen lievennys, että väkijuomien tarjoilu sallittiin hotelli Karinissa. "Vapaus" -lehti kirjoitti asiasta katkerasti:

"Kapakka avataan kai pian Mikkelissä vanhassa ‘viftaajille ‘ tutussa talossa Karinin hotellissa. Sitä ovat maistraatin herrat ja hra kuvernööri katsoneet tarpeelliseksi ja siis pitäneet ‘kohtuullisena’ antaa luvan. Pian kai saadaan kaupungin kaduilla yömyöhällä nähdä Karinin kundien ‘iloista’ elämää, kun nämä oluelta ja punssilta lemuavina ja sääret vintturia lyöden risteilevät katukäytävältä toiselle. Aikansa tällaista tehtyään siirtyvät koteihin ja asuntoihin levittämään lemuaan. Jos kadulla vähän hihkuilevat, niin maistraatti tuomitsee sakkoihin. Tuo sama maistraatti, joka on pitänyt niin tarpeellisena anniskelun avaamista... Muualla maailmalla vähän ihmetellään, kuinka me mikkeliläiset niin tyytyväisinä otamme vastaan tällaiset taka-askeleet... Täällä ollaan hiljaa kuin hiiret jauhotuhisessa. Asia nyt on siten, että työväki tulee asiasta kokouksissaan jyrkät sanat sanomaan, vaikka tuskin voivat mitään vaikuttaa. Mainittu juomapaikka on luokkahotelli, johon ei työmiestä oikein lasketa eivätkä siellä kehtaa olla. Juopottelevat muualla."

Kaupungille oli tullut taloudellisia menetyksiä kieltolain aikana, kun anniskeluyhtiön toiminta oli jouduttu lopettamaan. Tästä johtuen kaupunginvaltuustp päätti äänin 10-3 kumota kieltolain vuoden 1910 alussa. Perusteluiksi päätökselle sanottiin taloudellisen tappion lisäksi, että kieltolaki ei ollut lainkaan edistänyt raittiuden asiaa. Raittiusliike oli päätöksestä raivoissaan ja vaati sen kumoamista. Valtuusto ei kuitenkaan kumonnut päätöstään, mutta uudelleen alkanut anniskelu oli tiukan valvonnan alainen ja sen voittovarat käytettiin yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Alkoholin myynti ja anniskelu päättyi jälleen vuonna 1919, kun koko maata koskeva kieltolaki astui voimaan. Kieltolaki päättyi 5.4.1932 kello 10.

Mikkelin viinakaupan avajaiset kieltolain loputtua Maaherrankatu 18:ssa 5.4.1932

Lähteet

• Hytönen, Juha, "Teollisuutta ja käsityötä Mikkelin maalaiskunnassa". Mikkelin maalaiskunnan kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 30. Toimittanut Teppo Vihola. Kustantajat Mikkelin maalaiskunta ja maaseurakunta. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1992. s. 164.
• Kuujo, Erkki, Entisajan Mikkeli. Mikkelin kaupungin vaiheita 1838-1917. Oy Länsi-Savon Kirjapaino, Mikkeli 1971. 64, 86, 138-143, 163-165, 408-410, 420-421.
• Lakio, Matti, Mikkelin kaupunginvaltuusto 1875-1975. Mikkelin kaupunki. Oy Länsi-Savon kirjapaino, Mikkeli 1975. s. 87-90.
• Vihola, Teppo, "Maatalous Mikkelin maalaiskunnassa". Mikkelin maalaiskunnan kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 30. Toimittanut Teppo Vihola. Kustantajat Mikkelin maalaiskunta ja maaseurakunta. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1992. s. 101-102.

© Internetix/Mikkeli-seura/Heikki Myyryläinen 1998