K. A. Tavaststjernan kuvaus 1800-luvun lopun Mikkelistä

Seutuwiki
Versio hetkellä 25. maaliskuuta 2013 kello 14.52 – tehnyt SeutuSisalto2 (keskustelu | muokkaukset)

(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)
Loikkaa: valikkoon, hakuun


Karl August Tavaststjerna syntyi upseeriperheeseen Mikkelin maalaiskunnan Annilan kartanossa 13.5.1860 ja kuoli vuonna 1898 Porissa. Hänet tunnetaan aikansa etevimpänä suomenruotsalaisena runoilijana ja kirjallisuutemme ruotsinkielisen realismin perustajana. Tavaststjerna kuvaa synnyinseutuaan ja kotikartanoaan sekä koulukaupunkiaan Mikkeliä runokokoelmassaan Nya vers (1885) sekä proosateoksissaan Lille Karl (1897) ja Barndomsvänner (1886). Juhani Aho suomensi Tavaststjernan Kertomuksia ja kuvauksia vuonna 1896. Mukana on mm. kertomus Väärinkäsitys, joka alkaa Mikkelin kuvauksella. Laajempi Mikkelin kaupungin kuvaus on kuitenkin kertomuksessa Pikkukaupunki. Linnun silmällä katsottuna, jonka suomennos seuraavassa kokonaisuudessaan.

Pikku kaupunki.

Linnun silmällä katsottuna.

Tuo pieni lääninkaupunki on vallannut itselleen kaiken tasaisen maan länsipuolella olevain kukkulain ja itäpuolella olevan lahdelman välillä. Kenttä on ihmeellisen tasainen ja tarpeeksi suuri uudenaikaiseksi kaupungin paikaksi suorine ja leveine katuineen.

Idässä ja pohjosessa olevain laaksojen partaalla ovat nuo yksinkertaiset, valkosiksi maalatut tulliportit ja suorana kuin viiva kulkee niiden välillä kaupungin suurin katu, joka on tismalleen virstan pituinen tullista tulliin.

Kun pohjosesta päin tulee kaupunkiin, on kaupunki siinä kuin tarjottimella ja uljaasti kohoo sen sisässä kokonaista neljä kaksikerroksista kivirakennusta. Keltasia ne ovat jokainen, paitse yksi, joka on harmaa, ja sen on kaupungin lyseo. Muut talot vetäytyvät arvokkaasti puutarhojen syksyisen vihreyden suojaan ja peittyvät sinne omaa vaatimattomuuttaan piiloon.

Vihreiden puiden yli katselee arvokas kuvernöörin asunto ylävällä halveksimisella ympärillään olevaa poroporvarillista yhteiskuntaa. Se tuntee itsessään, että sen alikerrassa ovat lääninhallituksen totiset virkahuoneet ja kaupungin etevimmän perheen asunto ylikerrassa, josta valkoiset ikkunavarjostimet loistavat.

Kaupungin edustalla on pieni peilikirkas lahdelma ja muutamia laiskannäköisiä proomuja värjöttelee siellä pitkälle pistävän laiturin kupeella, joka kai on merkkinä siitä, että täällä lienee jonkinlaista laivakulkuakin, vaikka on vaikea käsittää, mistä täällä väylä kulkee noiden matalain kaislarantain välitse.

Lyseon talo on kaupungin toisessa laidassa, mutta keskessä sen oikeastaan olisi pitänyt olla. Sillä lähes kahden vuosikymmenen kuluessa on kaupungin henkinen elämä keskittynyt tähän polttopistesensä. Tuolla suurella kielikysymyksellä on siinä kaikkein pyhin sovinnon temppeli. Vuosikausia on kaksikielisyyden jumalatar siinä hallinnut; sarkapukuiset talonpoikaispojat ovat siinä lukeneet ulkoläksyjä mainiolla, leveällä maaseutu-ruotsilla ja kansallismieliset opettajat ovat hikoilleet koettaessaan palvella kahta herraa yhdellä haavaa. Suuressa käytävässä puhuvat pojat suomea välitunneilla, mutta luokkahuoneet kaikuvat vielä vanhaa roomalaiskieltä, jota viime tunnilla koetettiin ajaa itsepäisiin suomalaisaivoihin.

Rappukäytävä on tilava ja uudenaikainen, luokkahuoneet ovat laitetut uusimpia periaatteita noudattaen, lattia on vernissattu, ilmanvaihtolaitokset viimeisten vuosien terveyttä tarkoittavien lääketieteellisten olettamisien mukaan tehtyjä, ja kaikkien näiden yhdeksännentoista vuosisadan tunnusmerkkien keskellä harhailevat Ciceron ja Virgilion henget kodittomina ja vieraina ikävöiden lepoa ja rauhaa ja kyllästyneinä kuulemaan loistavia puheitaan ja runoparkojaan rääkättävän.

Vaan lyseo ei ole ainoa merkkipaikka kaupungissa.

Niemen nenässä, joka korkeita haapoja ja koivuja kasvaen pistää soman ja sievän näköisenä järvelle, on kaupungin ylpeys muinaisilta ajoilta, jolloin ihmiset tulivat tänne vatsakatarrejaan parantelemaan ja katsomaan nuorison tanssia kerta viikossa sotilassoittokunnan soittaessa, - on sen kylpylaitos.

Mutta ruotulaitos on jo aikoja sitten hävitetty ja asevelvollisten soittokunta soittelee kernaimmin upseerien omassa huvimajassa. Vatsataudit ajavat ihmisiä meren rantaan tai ulkomaille, mutta kylpylaitos on siitä huolimatta paikoillaan, ystävällisen ja vaatimattoman näköisenä kaksine torneineen, lasiverantoineen ja lahonneine paviljonkeineen. Satumaisen halpoihin hintoihin annetaan siellä aamuisin höyrykaappia ja suihkua luutnanteille, lääninkanslisteille ja kirjanpitäjille, jotka edellisenä iltana olivat myöhäiseen istuneet totilasiensa ääressä lähellä olevassa ravintolassa. Herrain puolen ainoa naiskylvettäjä tuntee kaikki pestävänsä kiireestä kantapäähän ja jos sattuu tulemaan joku vieras, ovat kylvettäjän pikku pojan silmät päästään revetä sitä ihmettä tuijottaessa. Kaupungissa on kulkenut huhuja, että koko laitos muutettaisiin jauhomyllyksi, mutta ne väittää mitä varmimmaksi valheeksi kylpylaitoksen intendentti, valkotukkainen ja lystikäs mies, joka aina aamupäivällä tepastelee edestakaisin kaivohuoneen lasikaton alla.

Kaduilla ei ole liikkeestä tietoa. Jos joku ajuri sattuu niitä pitkin ajamaan, saapi olla varma siitä, että jos hänen rattaillaan joku ajettava istuu, on se sotilas.

Keskellä kaupunkia, puita kasvavan torin varrella, jota ympäröi lauta-aitaus ja joka ennen muinoin kuului olleen hautausmaa, on apteekki. Se oli tärkeä laitos ja on ehkä vieläkin. Kun naisilla oli kahvikekkerinsä ja lukuseuransa, oli herroilla apteekissa jonkunlainen vapaaklubi. Vanhin proviisori Adde oli kaunis ja mukava velikulta ja oli hänellä tiskin takaisessa huoneessa aina pullollinen kotitekoista likööriä, jota tarjosi ystävilleen, kun nämä pistäytyivät katsomaan. Ja usein ne pistäytyivät katsomaan. Kun oli lasi pohjaan tyhjennetty, saatiin kuulla kaupungin juttuja, sillä täällä oli juostu alinomaa ulos ja sisään, ja kun kaksi herraa tapasi toisensa kaupungissa, alkoi puhelu aina näin:

- Oletko ollut apteekissa tänään?
- Olenpa tietenkin. Ukko Brinkman istui eilen Platanissa k:lo 2:een yöllä ja hakkasi bufettineitiä. Luutnantti Udde oli viftillä Sellmanin herrojen kanssa, jotka olivat tulleet maalta, ja kapteeni Sand menetti kahdeksankymmentä markkaa korttipelissä.
- Älä hiidessä! - Eikö pistäytä Adea katsomaan?


Ja niin mentiin Addea katsomaan. Jos oli ostajia apteekissa, ei muuta kuin otettiin vaan esille likööripullo ja jyvitetty ryyppylasi pöytäkaapista. Kun Adde joutui itse tulemaan vieraiden luo, täytyi tietysti ottaa uudet ryypyt hänenkin kanssaan, ja sitten saatiin tietää, mitä rohtoja mikin kaupungin rouvista oli sinä päivänä tarvinnut, - ja jos oli oikein hyvä ystävä Adden kanssa, niin hän kuiskasi, että neiti Sellgren... ja silloin piti nauraa ja viiksiään vääntää, ottaa uusi likööri sen asian päälle ja napauttaa sormiaan, jos se oli oikein väkevä.

Lääninhallituksen alikerroksen totisissa virkahuoneissa kulkivat vanhat hyvät ystävät ja virkatoverit juhlallisesti ja ylpeästi toistensa ohitse tumman sinisissä, kiiltonappisissa virkafrakeissaan, silloin kun kuvernööri oli virastossa. Mutta kun kuvernööri oli poistunut, oikasi lääninkamreeri selkäänsä kirjoitustuolissaan, nousi ylös ja meni varalääninkamreerin luo tupakalle. Ja pian kuului sieltä ukon herttainen nauru kaksoisovien läpi.

Läänin konttoristit ja kanslistit pistäytyivät porstuaan paperosseineen, mutta Yhdyspankin kasööri, joka säilytti rahojaan lääninhallituksen rahaholvissa, keräsi kokoon paperinsa, pani ne tulen pitävään kassakaappiinsa, laski vielä varmuuden vuoksi setelipakat ja lukitsi sitten kaikki niin että lukon kilinä kiviseinissä kajahti. Otti salkkunsa, antoi vahtimestarin auttaa päälleen. Mutta lääninkanslian herrat tulivat lääninkonttorin herroja tervehtimään. Olihan se rauhallista, tomuista, vähän turhan tarkkaa, mutta hyvän suopaa ja ystävällistä.

Kun aurinko oli ehtinyt lounaisen nurkan taa, vaihtoivat vanhemmat virkamiehet kankeat, siniset virkatakkinsa mukavaan arkitakkiin, nyökäyttivät hyvästiksi virkaveljilleen, ja niin sitä sitten virkatuntien loppuun kuluttua lähdettiin torin poikki kotiin tallustelemaan. Kotona odotti päivällinen. Lapset seisoivat jo pöydän ympärillä leukalaput kaulan alle valmiiksi sidottuina, ja mamma taputteli pappaa ystävällisesti olkapäähän ja kysyi, oliko hän jo kyllästynyt lihapulliin ja potaateihin.

Mutta kaupungin vanhassa kirjakaupassa ei ollut rauhaa ruoka-aikanakaan. Siellä oli varaston tarkastus ja tomuisille hyllyille siellä kurkoteltiin ja pölyisiä laatikoita pengottiin. Konttorikirjat olivat auki pöydällä ja pahaa ne puhuivat. Siitä pitäen kuin tuo uusi suomalainen kilpailija tuolla katukulmassa oli naulannut seinään ruman suomalaisen kylttinsä, jonka vanhanaikuisia kirjaimia tuskin lukeakaan osasi, oli menekki melkoisesti vähentynyt. Kaupungissa vallitsi oikea boikottausjärjestelmä. Täällä oli nyt kaksikymmentä vuotta aikaa ja varoja uhraamalla koetettu ylläpitää sekä ruotsalaista tyttökoulua että kirjakauppaa, ja viimeiset voimat tässä oli kulutettu vanhan, ruotsalaisen asian hyväksi - mutta kuinkas kävi?

Tulee mitä tulleekaan muuahta tusinaopettaja Jyväskylän seminaarista ja perustaa suomalaisen tyttökoulun ja kohta on oppilaiden luku vähentynyt niin, että täytyy ottaa köyhiä lapsia kadulta ja antaa heille ilmaiseksi kasvatusta, ett'ei oppilasmäärä aivan liika vähältä näyttäisi. Vielähän tuo sekin menettelisi. Mutta sitten tulee muuan hävytön suomenmielinen kirjakauppapalvelija, panee kylttinsä toisen melkein nenän alle ja vetää moukkia puoleensa suomalaisilla ilmoituksillaan ja suomalaisella nimellään - Pöllönen eli mikä Pullonen se on! Oma varasto tässä vaan jää homehtumaan - siinä ne nyt näkee seuraukset koko tuosta siunatusta kansallisesta liikkeestä. - Siinä ne nyt näkee! - Mutta ei, - perään tässä ei anneta! Työtä pitää tehdä aamusta varhaisesta yöhön myöhäiseen. Saavat nähdä ihmiset, ett'ei vanha ruotsalainen sivistys väisty, - että sillä vieläkin on edustajansa maaseudullakin, on lukijansa, jotka eivät petä, ennenkuin voimansa murtuvat ja täytyy tehdä tuo suuri konkurssi-ilmoitus itselleen Herralle ja Mestarille.


Lähteet

  • Tavaststjerna, Karl August, Kertomuksia ja kuvauksia. Suomentanut Juhani Aho. WSOY, Porvoo 1896. s. 19-25.




© Internetix / Heikki Myyryläinen / Mikkeli-seura


Henkilökohtaiset työkalut
Vipuvoimaa EU:lta
Vipuvoimaa EU:lta

Mikkelin seudun
kulttuuriperintöohjelma