Kaskikansan perilliset

Kaskikansan perilliset -teemassa käsitellään ihmisen suhdetta luontoon – elinkeinojen, kulttuurin ja vapaa-ajan näkökulmista. Vuosisatoja vallitsevana olleen kaskikulttuurin jäljet näkyvät edelleen maisemassa ja nimistössä, ihmisten luontosuhteessa, ruokakulttuurissa, uskomusperinteessä, kansanhuumorissa, jne. Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelma -hankkeen yleisökyselyssä selkeästi tärkeimmäksi teemaksi nousi vesistöisyys, rannat ja maisemat. Mikkelin seudulla eletään edelleen tiiviissä luontosuhteessa: metsät ja järvet ovat äärellä, mökki löytyy isolta joukolta ihmisiä, marjamaat ja liikkuminen luonnossa ovat meikäläistä arkea. Arvostamme sitä, että niin moni käyttää vapaa-aikaansa ja varallisuuttaan tullakseen nauttimaan arjestamme.

Kaskikansan maisemaa Anttolasta 1900-luvun alussa. Kuva: MKM.

Kaski elämäntapana

Kaskiviljelyä on alueellamme harrastettu esihistoriallisista ajoista alkaen, ja se oli elinkeinoelämämme perusta lähes Mikkelin kaupungin perustamisen saakka. Kaskiviljely vaati useiden vuosien toimenpiteet metsänkaadosta ja polttamisesta kylvöön ja sadonkorjuuseen. Monet savolaiset suku- ja paikannimet, kuten Kaskinen, Huhtanen, Huuhtanen, Pykäläinen, ja Rasilainen juontavat juurensa kaskeamisen eri työvaiheisiin. Kalastus, metsästys ja luonnonantimien kerääminen kuuluivat olennaisesti kaskitalouteen. Havumetsäpohjaan tehty huuhtakaski oli tuottoisaa, ja uusi itänen lajike korpiruis maaperään soveltuvana mahdollisti savolaisasutuksen leviämisen 1300–1600 -luvuilla alkusijoiltaan Mikkelin seudulta pohjoiseen ja länteen.

Tutustu kaskiviljelyyn kansatieteellisen arkiston videoissa:

Kaskenpoltto

Kasken viljely

Kaskinauris

Tuohivirsu

Anttolalainen perhe savupirtissään 1900-luvun alussa. Kuva: MKM.

Kaskikansa eli vaarakylissään ja yksittäisissä savupirteissään, ja söi pehmeää leipää, kalaa ja riistaa. Sukuyhteisö ja luontosuhde olivat hyvin tärkeitä. Satoa ja kotia suojelemaan käytettiin loitsuja ja taikoja, niiden erityisosaajana toimivat tietäjät. Matti Sarmelan mukaan loitsuja onkin kerätty Savosta enemmän kuin mistään muualta maailmasta. Tarinankertojia arvostettiin. Kaskikansan uskonnossa keskeinen oli onni eli lykky, joka pyrittiin turvaamaan erityisin menetelmin, kuten uhreilla ja loitsuilla. Onnen määrä oli vakio: sitä pystyi siirtämään itselle. Onnen menetys aiheutti sairauksia ja sadon menetystä.
Tutustu kaskikansan sairauskäsityksiin! Tiedosto:Voihan nena.pdf
Luonnonuskonto eli pitkään kristinuskon rinnalla, vaikka sitä etenkin puhdasoppisuuden aikana yritettiin kitkeä.(Sarmela, Matti 1994: Suomen perinneatlas. Helsinki: SKS.)

Tutustu oppimateriaaliin kaskikansan elämäntavasta täällä ja täällä!

Kaskeaminen alkoi hiipua ja väistyi lopullisesti 1900-luvun alussa tehokkaamman peltoviljelyn tieltä. Puun arvonnousu sahateollisuuden myötä päätti kaskiviljelyn.

Kaskikansan perintö elää

Suur-Savon museo toimii vanhassa viljamakasiinissa. Kuva: Harri Heinonen 2012.

Kaskikansan vuosisatainen perintö näkyy nykykulttuurissa ennen kaikkea luontosuhteessamme. Meillä on yhä mutkaton ja lyhyt matka metsään ja vesille. Metsä antaa elantoa, nyt puuteollisuuden muodossa. Etelä-Savossa on Suomen paras metsänkasvu. Marjastus, vesillä liikkuminen, metsästys ja kalastus ovat vaihtaneet merkitystään elinkeinosta tärkeiksi virkistyksen lähteiksi. Mikkeli on maan suurin vapaa-ajan asutuksen kunta. Maatalous on modernisoitunut, mutta koneet kyntävät samoja kivisiä mäenrinnepeltoja, mitä esi-isät aikoinaan kaskeamalla raivasivat. Luonnonantimista valmistetut herkut myydään nyt trendikkäästi luomuna lähiruokana. Ja kun savolainen avaa suunsa, vastuu siirtyy edelleen kuulijalle. Kaskikansan vanhaa elämäntapaa on esillä mm. Suur-Savon museossa, Harjukosken myllyllä ja Pien-Toijolan talomuseossa