Metsätyöt ja puutavaran kuljetus Mikkelin maalaiskunnassa entisaikaan

Nykyinen versio 25. maaliskuuta 2013 kello 11.31

Metsän suurin kuluttaja 1800-luvun loppupuolelle saakka oli kaskeaminen. Kaskeamisen ohella metsää hävittivät metsäpalot ja kulot. Lisäksi metsien puuvaroja verotti aitaaminen aina 1940-luvulle asti. Karjaa laidunnettiin metsissä ja hajallaan sijainneet pellot ja niityt piti aidata, ettei karja olisi päässyt sotkemaan viljelyksiä tai heinämaita. Karjan metsälaiduntaminen haittasi metsän luontaista taimettumista. Mikkelin pitäjän metsävarat olivat 1800-luvun puolivälissä kaskeamisen ja kotitarvehakkuun johdosta huvenneet niin, ettei koko pitäjästä enää tahtonut löytyä edes järeämpiä rakennuspuita.

[muokkaa] Tukkiliikkeen alkuvaiheet

Mikkelin pitäjän metsien teollinen hyödyntäminen alkoi jo 1770-luvulla, kun kapteeni Karl Henrik Furumarck rakensi Korpikoskelle vesivoimalla toimineen sahan. Aluksi sahaa käytettiin vain kotitarvetta varten, mutta myöhemmin se sai luvan viedä sahatavaraa Venäjälle. Mistään suuresta yrityksestä ei ollut kyse, sillä esim. vuonna 1805 sahalla oli töissä vain kolme sahatyöntekijää ja kirjuri. Vuonna 1808 saha paloi ja se oli uudelleen käynnissä vasta 1800-luvun puolivälissä.

Teollinen sahaus aloitettiin Mikkelin seudulla uudelleen jo 1830-luvulla, kun viipurilaiset sahateollisuuden harjoittajat konsuli Carl Henrik Rosenius ja G. F. Pistolekors rakennuttivat kaksiraamisen sahan Kangasniemen Läsäkoskelle vuonna 1838. Läsäkosken sahan merkitys jäi vielä kuitenkin vähäiseksi, sillä valtiovalta valvoi tarkasti ja rajoitti monella tavalla 1850-luvulle saakka sahateollisuuden toimintaa, koska se pelkäsi metsien täydellistä häviämistä. Lisäksi sahan toimintaa rajoitti luonto, sillä vesisahaa voitiin pitää ylipäätään käynnissä vain huhti- ja marraskuun välisenä aikana.

Vuonna 1857 sallittiin höyrysahojen perustaminen. Tämä aiheutti puun mullistavan arvonnousun, ja Suomen maaseudulla ennenkokemattoman tukkiliikkeen.

Mikkelin pitäjäläisillä oli kokemuksia metsän myynnistä sahojen raaka-aineeksi jo 1700-luvulta alkaen. Vesisahojen puutavaran kulutus oli kuitenkin ollut vain murto-osa suurteollisuudeksi nousevan sahateollisuuden puuntarpeesta. Mikkelin pitäjän tärkeimmät puunostajat 1800-luvun lopulla olivat Läsäkosken sahan ohella vuonna 1889 perustettu kaksiraaminen Saksalan höyrysaha ja seuraavana vuonna toimintansa aloittanut Tuppuralan höyrysaha. Vuonna 1889 valmistunut Savon rata helpotti valmiiden tuotteiden kuljetusta ja teki mahdolliseksi Mikkelin seudun sahojen toiminnan aloittamisen.

Kaupalliset hakkuut alkoivat merkittävässä määrin Mikkelin maalaiskunnassa 1900-luvun alkupuolella, kun Enso-Gutzeit Oy vuonna 1898 ja Halla Oy vuonna 1910 järjestivät uittoyhteydet Saimaalta Kymijoen vesistöön, jossa sijaitsivat niiden suuret vientisahat.

Metsäkauppoja tekivät 1860- ja 1870-luvuilla pääasiassa yksityiset hankintamyyjät eli leveranssimiehet. Vähitellen alkoivat puutavarayhtiöt kuitenkin itse ostaa ja hakata metsiä. Metsän hakkuiden järjestäminen oli yhtiölle halpaa työvoimakustannusten alhaisuuden vuoksi. Lisäksi puiden toimitusajat ja niiden sopivuus sahattavaksi parani, kun puutavarayhtiöt itse huolehtivat hakkuusta. Puutavaran ostajista merkittävimpiä 1900-luvun alussa olivat Otavan saha, Enso-Gutzeit Oy, Halla Oy ja Kymi Oy.

Metsätaloudesta tuli puun kasvavan kysynnän myötä tärkeä lisäelinkeino maataloudelle ja työnantaja maaseudun väestölle.

[muokkaa] Metsätyöt ja hakkuut

Metsätyö oli kovaa sekä hevosille että miehille. Metsätyön luonnetta kuvaa hyvin Mikkelin maalaiskunnassa tunnetut sanonnat: "Rahtiajosta saa vain solmuiset köydet ja laihan hevosen" ja "Syksyllä savottaan mies tukkien päällä, tamma vetää, keväällä palaa tamma tukkirekkien päällä, mies vetää." Metsätyöt olivat kuitenkin talviaikaan hyvin palkattua työtä.

Metsänhakkuut suoritettiin yleensä marras-huhtikuussa eli maan jäätymisestä kevättulvien alkamiseen. Hakkuun suunnitteli yhtiön "ukkoherra" tai "kymppi" eli työnjohtaja. Työnjohtaja palstoitti hakattavan metsän eli jakoi sen alueisiin. Tukkien vetoreitti suuniteltiin sellaiseksi, että puutavaran kuljetus oli rekikelillä mahdollista. Metsän palstoittamisen jälkeen palkattiin palstoille työvoima - hevosmies ja hakkuumiehet. Hakkuumiehet saivat palkkansa hevosmieheltä, jonka palkka saattoi olla kaksinkertainen hakkuumiehen palkkaan verrattuna. Palkka määräytyi urakkaperiaatteella.

Hakkuutyö käsitti puutavaran kaatamisen, karsimisen, apteerauksen (eli sahatukin katkaisemisen määrämittoihin, joista sahalla voitiin valmistaa mahdollisimman arvokasta valmista sahatavaraa) ja kuorimisen. Tukkiliikkeen alkuaikoina puu kaadettiin kirveellä, myöhemmin "justeerilla" eli sahalla.. Tukkihakkuiden ohella metsistä ajettiin selluloosa- ja polttopuuta pinomittaisena.

[muokkaa] Uitot

Metsistä hakattu puutavara kuljetettiin useimmiten uittamalla. Ennen uittoa tukit kuorittiin ja kuivattiin, jotta ne kestäisivät pinnalla uittomatkan ajan. Talven tukit olivat laaneilla purojen, jokien ja järvien rannoilla ja jokien ja järvien jäillä. Laaneilta alettiin purouitot keväällä jäiden lähdettyä ja veden ollessa korkealla. Purouitossa puut ajettiin virtaavan veden voimalla tai ihmisvoimin auttamalla suurimmille vesille. Purouitossa saatiin puu kulkemaan erilaisten apuneuvojen avulla aivan pienissäkin puroissa. Eräs apuneuvo oli otvittaminen. Otvittamisessa purojen rannoille asetettujen tukkien avulla uitettavat tukit ohjattiin puron keskelle.

Mikkelin maalaiskunnassa käytettiin usein purouittoja. Kunnan itäosissa purouitot suuntautuivat Hanhijärvelle, josta puut uitettiin edelleen Saimaalle. Kunnan pohjois- ja länsiosissa - Kyyvedeltä ja Korpijärveltä - puut varpattiin keluveneellä tai -ponttuulla Puulan Mustanselän Lahnasalmelle, josta puutavarayhtiöt aloittivat uittonsa.

Järvillä puut koottiin lauttoihin. Ennen nippulauttauksen yleistymistä 1930-luvulla puu jouduttiin uittamaan avolautoissa. Lautan ympärille rakennettiin puomi, joka tehtiin yhdistämällä vitsaslenkillä puomipuut toisiinsa. Lauttaa vedettiin varppaamalla eteenpäin. Varppauksessa keluvene tai -lautta soudettiin sopivan saaren rantaan, kiinnitettiin ja alettiin kelaamalla vetää tukkilauttaa. Järven selillä varppauksen kiintopisteenä käytettiin ankkuria, jota soudettiin sopivan matkaa eteenpäin. Lauttaa kelattiin joko mies- tai hevostyövoimalla. Hinaajien käytön yleistyminen korvasi vähitellen varppauksen.

Autokuljetukset muuttivat puutavaran kuljetustyötä 1940-luvulta lähtien: purouitot vähenivät ja lakkasivat 1950-luvulla kokonaan.

[muokkaa] Lähteet

• Hytönen, Juha, "Teollisuutta ja käsityötä Mikkelin maalaiskunnassa". Mikkelin maalaiskunnan kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 30. Toimittanut Teppo Vihola. Kustantajat Mikkelin maalaiskunta ja maaseurakunta. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1992. s. 153.
• Ihastjärven perinnekirja. Kirjapaino VERBI Oy, Espoo 1989. s. 151.
• Lummelahti, Jukka, "Metsätalous, metsästys ja kalastus Mikkelin maalaiskunnassa". Mikkelin maalaiskunnan kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 30. Toimittanut Teppo Vihola. Kustantajat Mikkelin maalaiskunta ja maaseurakunta. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1992. s. 137-144.
• Wirilander, Hannele, Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Julkaissut Mikkelin maalaiskunta, Mikkelin maaseurakunta. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1982. s. 473-474.

© Internetix/Mikkeli-seura/Heikki Myyryläinen 1998