Sotilaiden elämää Mikkelissä ennen Suomen itsenäistymistä

Seutuwiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun


Sisällysluettelo

Ruotujakolaitos

Varuskuntien historian esittämisessä on mentävä ajassa taaksepäin 1600-luvun lopulle, jolloin perustettiin ruotujakolaitos. Viipurin ja Savonlinnan läänissä - johon Mikkeli kuului - järjestelmä otettiin käyttöön vuonna 1681, ensimmäisenä Suomessa. Lopullinen ruotusopimus tosin tehtiin vasta 1695.

Monia ruotujakolaitoksen periaatteita ja menettelytapoja oli ollut käytössä jo ennen tätä. Vuodesta 1643 talot oli muodostettu ruoduiksi sotamiehen luovutusta varten, ratsumiesten varustaminen kuului tietyille taloille ja verot oli jo monesti osoitettu suoraan eri joukko-osastojen käyttöön. Kaarle XI:n aikana siirryttiin entisistä tarpeen mukaan tapahtuneista sotaväen otoista vakinaiseen sotaväenpitoon. Sotilaille hankittiin vakituiset asunnot ja sotalaitoksen palkkasaatavat järjestettiin ns. jakopalkkalaitoksen kannalle. Mikkelin pitäjästä alkoi kehittyä Rantasalmen, Juvan ja Ristiinan ohella Savon sotilaselämän keskus. Mikkelin pitäjässä tuli olemaan miehistön asumuksia, ratsutiloja ja sotilasvirkataloja.

Mikkelin pitäjän tuli ylläpitää 154 jalkamiestä. Mikkelin pitäjäläiset kuuluivat Savon ainoaan ruotujakoiseen jalkaväkimuodostelmaan, Savon ja Savonlinnan jalkaväkirykmenttiin eli vuodesta 1775 Savon kevyeen jalkaväkirykmenttiin. Se jakaantui esikuntaan ja kahdeksaan komppaniaan. Mikkelin pitäjän ruotusotilaista 81 kuului majurin (vuodesta 1757 ensimajurin) komppaniaan, 38 Puumalan komppaniaan ja 35 Hirvensalmen kappelin alueen ruotumiestä henki- eli everstinkomppaniaan.

Mikkelin pitäjässä keskimäärin kolme taloa muodosti yhden ruodun, joka piti vakituista sotamiestä. Kruunu antoi sotamiehelle aseet ja univormun. Ruotu luovutti sotamiehelle torpan ja vähäisen pellon, kaalimaan ja välttämättömät ulkorakennukset. Sotamies sai ruodulta myös arkivaatteet, jotka piti kuitenkin maksaa työllä takaisin. Ruotu maksoi sotamiehelle pientä palkkaa ja evästi sekä kyyditsi hänet harjoitus- ja katselmuskokouksiin.

Sotilaan kuoltua tai tultua palveluskyvyttömäksi ruodun oli pestattava heti uusi mies tilalle. Mikäli sotamies kuoli, niin leski sai häädön torpasta. Aina ei sotamiehellä ollut omaa torppaa. Tällöin hän asui ruotutalossa.

Suurimman osa vuotta sotamiehillä oli lomaa. Rauhan aikana he olivat pääasiassa maanviljelystöissä. Osa Savon joukoista oli 1600-luvun lopulla linnoittamassa Narvaa ja 1700-luvulla rakentamassa Viaporia, mutta yleensä kotoa jouduttiin armeijapalvelukseen lähtemään vain harjoituksiin ja paraateihin.

Ruotusotamies oli Mikkelin tienoilla tavallisesti noin 20-40-vuotias, yleensä alle 170 cm pitkä mutta harvoin alle 160 cm. Armeijapalvelus päättyi yleensä 50-vuotiaana. Kruunu antoi eronneelle vain pienen eläkkeen ja sotilastorppa oli luovutettava seuraajalle.

Poikia saatettiin jo 12-16-vuotiaina merkitä rykmentin luetteloihin varamiehinä. Vuodesta 1775 lähtien oli kahden ruodun pidettävä yhdessä yhtä varamiestä, joka sai pestirahan mutta ei torppaa, joitakin verohelpotuksia, sotilaskoulutusta ja harjoitusvaatteita. Harjoitusten välillä hän toimi yleensä renkinä tai torpparina.

Säätyläiskotien nuorukaisia sijoitettiin ruotunumeroihin jo lapsina odottamaan aikanaan tulevaa ylennystä aliupseeriksi tai upseeriksi. Näitä sanottiin tarjokkaiksi eli volontääreiksi.

Ruotujakoinen jalkaväki hajotettiin vuonna 1810 ja sotilasrasitus muutettiin ns. vakanssimaksuksi.


Sotilaiden nimien ruotsintaminen 1700-luvulla

Savossa alkoi sotilaiden nimien ruotsintaminen Isonvihan jälkeen. Vielä vuoden 1719 pääkatselmuksessa miltei jokaisella mikkeliläisotilaalla oli savolainen nen-päätteinen sukunimi. Vuonna 1735 tilanne oli jo täysin toisenlainen. Maatöitä tehdessään miehellä oli savolainen sukunimensä, armeijan toimissa ruotsinkielinen sotilasnimensä. Jotkut säilyttivät sotilasnimensä myös siviilissä. Mikkelin seudulla oli vähän hienoja sukuja. Sotilasnimi saattoi kuulostaa omaa nimeä hienommalta. Sitähän voi pitää jopa aatelisena nimenä, vaikkei se tietenkään sitä ollut!

Sotilasnimen antamiseen oli Wirilanderin mukaan kaksi syytä. Ensinnäkin tässä noudatettiin Ruotsin esimerkkiä. Siellä ei rahvaalla ollut tällöin sukunimiä, ja armeijaan kutsutut lukuisat isän etunimestä johdetut Larssonit, Anderssonit, Henrikssonit, Gustafssonit jne. oli jotenkin erotettava toisistaan. Sekaantumisen estämiseksi myös savolaissotilaat - vaikka heillä yleensä olikin jo varsinainen sukunimi - oli 'ristittävä' uudelleen, sillä täälläkin oli monia, suursukuihin kuuluvia samannimisiä henkilöitä. Tärkeämpi syy Wirilanderin mukaan oli kuitenkin se, että ruotsinkielisten upseerien oli lähes mahdoton antaa komentoa jollekin savonmaalaiselle sotamies "Ruokolaeselle" tai "Pylvänäeselle". Niinpä esimerkiksi Mikkelin pitäjän Ollikaisesta tuli Åhl, Murtosesta Mård, Ruokosesta Stör, Pylvänäisestä Trygg, Paasosesta Ström, Mannisesta Mann, Viljakaisesta Åkerman, Juutilaisesta Dansk, Venäläisestä Vänberg, Väisäsestä Weiss ja Pulliasesta Pulker.

Joskus nimettiin koko porukka uudestaan lintujen nimillä tai muilla luonnon sanastoon kuuluvilla. Wirilanderin mukaan vuonna 1735 Mikkelin pitäjän majurin komppanian kaikkiaan 81 sotilaasta 21 ensimmäiselle oli annettu puun nimi, seuraavat 7 olivat suuria etelän eläimiä, seuraavat 16 Pohjolan metsäneläimiä, sitten tuli 17 metsälintua sekä Läderlapp (lepakko), näiden jälkeen tarulintu Fenix sekä 6 vesilintua ja lopuksi 8 koti- ym. lintua. Tästä kasvi- ja eläinsarjasta poikkesivat vain varamiehet Antti Marttinen ja Petteri Pynnönen sekä Erik Wilhelm Fieandt, Adam Fick ja Petter Pihlberg.

Joskus Mikkelin pitäjästä kotoisin olleiden niminä on vallan kummallisiakin muotoja: Matts Willig (= suostuvainen), Michel Rar (= mainio), Adolf Blå (= sininen), Lars Dyr ( = kallis), Michel Färdig (= valmis), Jöran Löpare (= juoksija), Michel Sabel (= sapeli), Matts Pistol (= pistooli), Påhl Granat (= kranaatti), Petter Canon (= kanuuna, tykki), Hans Lavett (= lavetti eli tykin alusta).


Ratsutilat

Ratsuväkeä armeija sai niin, että vauraimmat talot toimittivat verohelpotuksia vastaan kruunun käyttöön hevosen sekä ratsastajan varusteineen. 1600-luvun lopulla ratsumiehen varustamisesta tuli tiettyjen talojen pysyvä velvollisuus. Ratsumiestalot muuttuivat erityisiksi ratsutiloiksi, rustholleiksi, joille myönnettiin vapaus kruununverojen suorittamisesta. Mikäli kustannukset olivat suuremmat kuin ratsutilalle myönnetty verohelpotus, lisäkorvaukseksi annettiin yhden tai useamman aputilan eli ns. augmenttitilan verot.

Mikkelin pitäjäläiset kuuluivat joukko-osastoon, jota vuoteen 1692 kutsuttiin Karjalan ja Savonlinnan läänin ratsuväkirykmentiksi, 1692-1721 Karjalan ratsuväkirykmentiksi, vuosina 1721-1731 Karjalan rakuunaeskadroonaksim 1731-1743 Karjalan rakuunarykmentiksi, sitten taas eskadroonaksi ja vuosina 1778-1810 Karjalan kevyeksi rakuunarykmentiksi. Joukko-osasto jakaantui 1700-luvulla Ylä-Savon ja Ala-Savon komppanioihin, joista Mikkelin pitäjän ratsutilat kuuluivat edelliseen.

1600-luvun lopussa ja 1700-luvun alussa Mikkelin pitäjässä oli 33 ratsutilaa. Yleisen ratsutilajärjestelyjen seurauksena Mikkelin pitäjään perustettiin vielä neljä ratsutilaa, jolloin niitä oli yhteensä 37. Wirilanderin Mikkelin pitäjän historiassa (s. 507-511) on lueteltu kaikki Mikkelin pitäjän ratsutilat, ratsutilalliset ja ratsumiehet.

Ruotuarmeijan hajottamisen (1810) jälkeen ratsutilat menettivät entisen merkityksensä. Ne suorittivat nyt sotaväen varustamisen sijasta erityistä vakanssiveroa, joka poistettiin vasta 1886 ratsutilojen lakkauttamisen yhteydessä.


Sotilasvirkatalot

Upseerit, aliupseerit ja sotilasvirkamiehet saivat kruununtiloja tai kruunulta peruutettuja rälssitiloja virkataloikseen sekä ns. jakopalkkana määrättyjen talojen kruununverot. Virkatalo- eli puustellilaitos perustettiin 160-luvun lopulla samoin kuin ruodut ja ratsutilat.

Virkatalojen avulla päällystö pyrittiin sijoittamaan miehistön kanssa samalle seudulle, mutta tässä ei läheskään aina onnistuttu. Läheskään aina ei haltija asunut puustellia, vaan siellä asui vuokraviljelijä eli lampuoti. Mikkelin pitäjässä oli enemmän puustelleja kuin missään muussa savolaispitäjässä (23 kappaletta vuoden 1743 rauhan jälkeen). Mikkelin pitäjässä olleet sotilasvirkatalot on lueteltu Hannele Wirilanderin Mikkelin pitäjän historiassa (s. 512-513).

Puustelleissa asui majureita, kornetteja, rykmentin pastori, rykmentin kirjuri, piiskuri, kapteeni, vänrikki, kersantti, lippumies, majoittaja ( = furiiri), katselmuskirjuri, trumpetinsoittaja, hevosenkengittäjä jne.

Virkatalojen rakennuksista oli olemassa yksityiskohtaiset määräykset. Päärakennuksessa tuli olla vähintään kolme huonetta ja keittiö, pihalla tarpeelliset talousrakennukset ja karjasuojat. Asuntona ei saanut olla savutupa, vaan siinä tuli olla savupiippu ja ikkunat. Tästä määräyksestä jouduttiin kuitenkin usein tinkimään. Varsinkin Isonvihan jälkeen puustellit olivat yleisesti rappiolla ja upseeriperheidenkin oli tuolloin muutettava savupirtteihin asumaan.


Jääkärijoukot ja Savon prikaati

Mikkelistä tuli 1700-luvun lopulla sotilashallinnollinen keskus. Vuonna 1770 koottiin värväyksellä Savon jääkärijoukko, jonka ensimmäiseksi komentajaksi ja alkujärjestelyjen toteuttajaksi nimitettiin Jaakko Maunu Sprengtporten, joukkojen kuuluisimman komentajan Yrjö Maunu Sprengtportenin velipuoli. Jääkärijoukon ensimmäinen harjoituskokous pidettiin Mikkelin kirkonkylässä helmikuussa 1771. Vuonna 1775 kuningas Kustaa III määräsi Yrjö Maunu Sprengtportenin kaikkien Itä-Suomen joukkojen komentajaksi. Hänen aikanaan Mikkelistä tuli Savon joukkojen varsinainen keskus. Vuonna 1778 ruotujakoinen Savon jalkaväkirykmentti, värvätty Savon jääkärijoukko, Karjalan rakuunarykmentti sekä Kymenkartanon ja Rautalammin pataljoonat yhdistettiin Savon prikaatiksi, jonka harjoituskenttä sijaitsi kirkonkylässä Kirkkopuiston eteläpuolella nykyisen Mikkelin kaupungin linja-autoaseman ja hallitustorin kohdalla. Mikkelin kirkonkylästä pyrittiin 1700-luvun lopulla tekemään koko Savon puolustuksen tuki- ja varastopaikka. Sotilasasutus ja sotilaselämä antoivat Mikkelin pitäjälle oman näkyvän leimansa.

Jääkäriksi pestautunut sai palkan, jolla hänen piti hankkia vaatetuksensa ja harjoitusten aikainen ruoka. Hän sai itselleen ja vaimolleen vapautuksen kruununverosta. Jääkäreitä ei saanut viedä ulkomaille sotimaan. Aluksi jääkärijoukko oli 400 miehen vahvuinen ( = 4 komppaniaa). Vuoden 1789 sodan alkaessa joukko laajennettiin 800-miehiseksi jääkärirykmentiksi. Komppanioita oli vaihtelujen jälkeen vuodesta 1805 alkaen kahdeksan. Keskimääräinen palvelusaika oli ensin 8, sitten 4-6 vuotta ja vuodesta 1797 lähtien 3 vuotta. Harjoitusten väliaikoina jääkärit kiertelivät pitäjissä töitä etsien ja tilaisuuden tullen he pysähtyivät rengeiksi tai loisiksi johonkin taloon.

Jääkärit pitivät todentuntuisia harjoituksia mm. Mikkelissä ja Rantasalmella. Esimerkiksi vuonna 1776 Mikkelissä pidetyssä manööverissä sotilasleiri pystytettiin kirkon vierellä olevalle kentälle ja kirkkoon pantiin jalkaväkipartio. Leirin suojana oli toisella puolella Saimaa, toisella vuorijono, jonne asetettiin pieniä jääkäriosastoja. Naisvuoren rinteille rakennettiin varustuksia. Tenholanjoen eteläpuolella olevat talot varattiin jääkärien majapaikoiksi ja joen ylityskohdat miehitettiin. Juvantiellä oleva Tenholan silta varustettiin sululla, ja sen luona oli komppanian verran jääkäreitä valvomassa sillan koillispuolella olevaa maastoa ja suojelemassa joen taakse lähetettävien tiedustelujoukkojen liikkeitä. Sotaharjoitus kesti 21 päivää, joiden aikana harjoiteltiin taistelutaktiikkaa ja maaston hyväksikäyttöä. Tavallisesti harjoituksiin kuului harjoitusohjesäännön soveltamista käytäntöön, maaliinammuntaa nykyisen Savilahdenkadun länsiosan kohdalla olleella "jääkäriplaanilla", "äksiisiä" jne.

Tavallinen pitäjäläinen seurasi varmaan mieluiten kirkkoparaateja, jotka tulivat pakollisiksi vuonna 1781. Niissä tarkastettiin sotilaspuvut, harjoiteltiin marssimista, käännöksiä, ojennuksia ja aseotteita. Samalla kuultiin sotilastiedotukset. Nämä "paraatit" lopetettiin vähitellen vuodesta 1794 alkaen.

Sotilailla oli oma soittokuntansakin jo 1790-luvulla ja tarkk’ampujapataljoonan miesvahvuuteen muusikot kuuluivat myös.

Savon prikaatissa oli sekä ruotujakoista että värvättyä väkeä. Värvätyn väen osuus Savon prikaatissa kasvoi jatkuvasti ja Suomen sotaan mennessä se oli jo noin 43 %. Suomen joukko-osastot, sekä ruotujakoiset että värvätyt, lakkautettiin vuonna 1810.


Kuninkaita Mikkelissä - Kustaa III:n ja Kustaa IV Adolfin vierailut

Ruotsin kuninkaat Kustaa III ja Kustaa IV Adolf tekivät sotilaselämän ansiosta Mikkeliin vierailut 1700-luvun lopulla. Kustaa III vieraili ensimmäisen kerran Mikkelin pitäjässä 18.10.1789, jolloin hän saapui seuraamaan Savon joukkojen harjoituksia seuranaan kenraalimajuri Wilhelm Mauritz Klingspor, eversti Karl Nathanael af Klercker ja varamaaherra Anders Johan Ramsay. Kirkkoherra Henrik Forsius toivotti kuninkaan seurueineen tervetulleeksi kirkon vierellä olevalla harjoituskentällä, jonne pitäjän papisto, muut säätyläiset ja suuri joukko tavallisia pitäjäläisiä oli kokoontunut vastaanottamaan vieraita. Ateria syötiin Paukkulassa, jonka munamaitoon Kustaa III:n kerrotaan ihastuneen. Iltapäivällä kuningas kävi ratsain Porrassalmella, jossa hänelle kuvattiin kesäkuussa käydyn taistelun kulkua. Yötä kuningas vietti Paukkulassa. Seuraavana päivänä hän tarkasti joukot Maunukselan kentällä ja jakoi sotilaille hopeisia muistorahoja heidän Porrassalmen taistelussa osoittamastaan urhoollisuudesta.

Mikkelistä Kustaa III matkusti Rantasalmelle rajaseutuja tarkastaen. Hän kävi myös Haapaniemen sotakoululla. Rantasalmelta palatessaan hän yöpyi 26.10. taas Mikkelin kirkonkylässä. Rovasti Forsius kirjoitti 26.10.1789 päiväkirjaansa kuninkaan matkasta:

"Myöhään illalla palasi hänen Majesteettinsa kaikkien iloksi hyvissä voimissa. Varhain aamulla seuraavana päivänä matkusti Hänen Majesteettinsa Heinolaan, mutta sitä ennen oli kontrahtirovasti ja kirkkoherra Forsiuksen toimesta asetettu pitäjän väestö kumpaakin sukupuolta, kirkkomaan viereen molemmin puolin, jota kautta Hänen Majesteettinsa oli kulkeva. Kun Hänen Majesteettinsa suvaitsi armollisesti huomata tämän, hän pysäytti vaununsa ja kuunteli sitä K. Majesteetin kallista henkeä ja hänen aseittensa onnellista menestystä koskevaa toivotusta, jonka kontrahtirovasti esitti koko seurakunnan nimessä. Sen loputtua kaikui kansakunnan omalla kielellä ilohuuto: Jumala siunatkoon meidän caickein Armollisimman Cuningamme, johon Hänen Majesteettinsa suvaitsi kaikkein armollisimmasti vastata suomenkielellä: suuri kiitos, pojat, ja kun K. Majesteetti viimein sanoi jäähyväiset seuraavilla yhtä armollisilla sanoilla: "Hyvästi pojat", kuului rahvaan suusta moninkertainen: "Jumala siunatkoon"-huuto."

Kustaa III kävi Mikkelin pitäjässä myös huhtikuussa 1790, jolloin hän oli täällä neuvottelemassa mahdollisista hyökkäystoimista Venäjää vastaan Kustaa Mauri Armfeltin, Georg Henrik Jägerhornin ja Savon Prikaatin komentajan Kurt von Stedingkin kanssa.

Kustaa IV Adolf teki vierailun Mikkelin pitäjään heinäkuussa 1802. Hän saapui tänne 5. heinäkuuta kuningatar Fredrika Dorotea Wilhelminan ja seurueensa kanssa. Kuningas majoitettiin Moision kartanoon, joka tuolloin oli majuri Gustaf Aminoffin hallussa. Kaikki Savon joukot oli kutsuttu yhtä aikaa harjoitukseen ja armeija oli pyritty saamaan mahdollisimman hyvään kuntoon paraateja sekä tätä poikkeuksellisen juhlavaa tarkastustilaisuutta varten (esim. kaikki puvut oli uusittu). Hallitsijapari kävi myös Kirkkopuiston kirkossa, jonne kaikki pitäjässä asuvat virkamiehet saapuivat kuningasta tervehtimään. Tämänkin kuningasvierailun aikana kirkkoherrana oli Henrik Forsius.


Venäjän vallan ajan sotilasosastoja

Krimin sodan aikana 1854 ruotujakolaitos herätettiin vielä kerran henkiin perustamalla Savoon Mikkelin ja Kuopion ruotujakoiset tarkk’ampujapataljoonat. Mikkelin pataljoonan toisen komppanian sijoituspaikaksi tuli Mikkelin kaupunki ja komentajaksi Paukkulan ja Annilan isäntä, everstiluutnantti, myöhemmin kenraalimajuri Karl Johan Tawaststjerna, joka oli kirjailija Karl August Tawaststjernan isä.

Mikkeliläinen Antti Manninen kirjoitti Suomettaressa 26.1.1855, että tammikuussa 1855 pidettyyn valintakatselmukseen tultiin kuin huvitilaisuuteen:

"Aamulla varhain ajeli jo monelta haaralta hevosmiehiä kaupunkiin, istuen joka reessä 2 miestä, nimittäin ruotu-hallitsija (rotmestare) ja sotamieheksi tarjottava. Merkillistä oli, että useammalla tämmöisellä ajajalla oli iso aisakello aisassa. Sotamiehet tahtoivat näette sen, kulkea ‘ilon kanssa’. Moni, jolla ei ollut kelloa tullessa, osti sen, saaduilla pestirahoillansa, puodista."

Mikkelin komppanialle hankittiin "äksiisi- eli harjoitushuone" Ristimäeltä. Ruotujoukkoa käytettiin lähinnä vartiointitehtävissä rannikkoalueilla. Krimin sodan päätyttyä miehet kotiutettiin ja harjoituskokouksia järjestettiin vain satunnaisesti kesäisin. Autonomian aikaiset ruotupataljoonat toimivat vuoteen 1867 asti. Mikkelin pataljoonan jäähyväisparaati pidettiin kaupungin torilla 22.6.1868.

Krimin sodan aikana oli Mikkelin kaupungin kautta kulkenut mm. Vaasaan joukko-osastoja. Vuonna 1859 kaupunki rakensi kenraalikuvernöörin käskystä kaupunkiin sijoitetulle kasakkakomennuskunnalle nykyisen musiikkiopiston kohdalle kasarmin, jossa majaili lähes sata kasakkaa.

Kirjailija Karl August Tavaststjerna kuvaa teoksessaan Kertomuksia ja kuvauksia (s. 32) kasakoita seuraavasti:

"Vähän matkaa siitä (vankilasta) sen suoran kadun varrella, joka hiekkakenttään päättyi, oli kaupungin laidassa kasakkain kasarmi, pitkä ja matala puutalo. Kasarmissa ja sen rappuisilla lauloivat nuo Donin asevelvolliset alakuloisia laulujaan avaroista aroista ja hurjista ratsastuksista. Laulu kuului kaupunkiin ja siitä sanottiin: ‘Tulee sade, kasakat laulavat’."

Kasakat elivät mukavasti Mikkelissä. Heidän tehtävänään oli lääninvankilan vartiointi ja he suorittivat vähän harjoituksia.

Nuorisoa "ryssänkirkon" portailla

Kasakat katosivat Mikkelistä, kun Suomeen oli perustettu vuonna 1882 oma asevelvollisarmeija. Mikkeli sai läänin hallintokeskuksena VI:n eli Mikkelin tarkk’ampujapataljoonan, jolle oli rakennettu kasarmirakennukset kaupungin ilmaiseksi luovuttamille tonteille nykyiselle vanhalle kasarmialueelle. Kotimaista sotaväkeä oli nyt Mikkelissä melkoisesti, sillä pataljoonan vahvuus oli 20 upseeria ja 530 aliupseeria ja miestä. Kaupunkilaiset perustivat asevelvollisten käyttöön kirjaston ja koettivat hillitä väkevien nauttimista raittiusseuran perustamisella. Myös urheilua harrastettiin. Pääosaltaan ruotsinkielisessä ja -mielisellä upseeristolla oli oma klubinsa, jolla oli väkijuomien tarjoiluoikeus. Linnanmäen huipulle rakennettiin vuonna 1882 huvimaja. Upseeristo piti laskiaisena suuret juhlat, joihin kaviaari ja muut herkut tilattiin Pietarista asti.

Vakinaisen väen lisäksi Suomeen perustettiin asetuksilla 32 reservikomppaniaa. Niistä Mikkelin pataljoonan reservipiiriin kului neljä. Reservikomppanioiden kasarmialueena oli Tuukkalan alue. Siellä kävivät harjoituksissa kolmena kesänä ne, jotka arvanvedossa olivat joutuneet reserviläisiksi. Heitä sanottiin posliinipöksyiksi, koska housut olivat valkoiset.

Sortokauden alkaessa Suomen oma sotaväki lakkautettiin. Mikkelin tarkk’ampujapataljoona piti viimeisen katselmuksensa 13.10.1901. Pian tilalle tuli venäläistä sotaväkeä. Venäläiset rakensivat oman kansakoulun ja pystyttivät ortodoksisen kirkon (ns. "Ryssän kirkko"), joka purettiin vuonna 1958.

Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä venäläiset sotilaat lähtivät Mikkelistä rintamalle päämääränään Berliini, jonne he eivät koskaan päässeet, sillä koko venäläinen rykmentti tuhoutui von Hindenburgin johtamien saksalaisten käsissä Itä-Preussin Tannenbergissa. Sodan aikana Mikkelin kasarmialuetta käytettiin Venäjän eri joukko-osastojen väliaikaisena sijoituspaikkana, lähinnä rintamajoukkojen lepokotina.


Lähteet

  • Aikain takaa. Entisaikain tarinoita eteläisestä Savosta. Toimittanut Esko Partanen, piirtänyt Marja-Liisa Partanen. 1993.
  • Astuvansalmelta ATK-aikaan. Mikkelin läänin historian opetuspaketti. Tauno Piilola, Martti Pänkäläinen ja läänin kouluosaston työryhmä. Mikkelin lääninhallitus, Mikkelin läänin maakuntaliitto. 1987.
  • Breitholtz, Helmi, Tapahtumia 1788-90 vuosien sodasta Savossa. "Mikkelin Sanomille" kirjoitti Helmi Breitholtz. 25.4.1927.
  • Kuujo, Erkki, Entisajan Mikkeli. Mikkelin kaupungin vaiheita 1838-1917. Oy Länsi-Savon Kirjapaino, Mikkeli 1971.
  • Suomen historian pikkujättiläinen. Päätoimittaja Seppo Zetterberg. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1987.
  • Tavaststjerna, Karl August, Kertomuksia ja kuvauksia. Suomentanut Juhani Aho. WSOY, Porvoo 1896.
  • Wirilander, Hannele, Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Julkaissut Mikkelin maalaiskunta, Mikkelin maaseurakunta. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1982.
  • Väänänen, Kyösti, Savon Prikaatin historiaa. Savon Prikaatin kilta. Oy Länsi-Savon offsetpaino, Mikkeli 1978.




© Internetix / Heikki Myyryläinen / Mikkeli-seura


Henkilökohtaiset työkalut
Vipuvoimaa EU:lta
Vipuvoimaa EU:lta

Mikkelin seudun
kulttuuriperintöohjelma