Entisajan koulumatka - A. J. Hällströmin matka Varkaudesta koulukaupunkiin Mikkeliin 1880-luvulla

Varkaudesta kotoisin ollut piirilääkäri Sannfrid Theofron Hällströmin poika, myöhempi lääketieteen tohtori A. J. Hällström (1869-1947) kävi koulua Mikkelin lyseossa vuosina 1879-1887. 1800-luvulla matkat kotoa koulukaupunkiin saattoivat kestää muutamia päiviäkin. Varkaudesta Mikkeliin kesti A. J. Hällströmiltä kaksi vuorokautta. Kauempaa tulleet koululaiset asuivat usein koko lukukauden koulukaupungissa käymättä kotonaan. A. J. Hällström asui kouluaikansa Mikkelissä vanhan mummonsa ja tätinsä luona.

A. J. Hällström kirjoitti Mikkelin lyseon 75-vuotisjuhlamatrikkeliin muistikuviaan 1880-luvun koulukaupungistaan. Kirjoituksessa on elävä kuvaus matkanteosta Varkaudesta Mikkeliin kevätlukukauden alkaessa. Matkaa tehtiin tuohon aikaan hevosreillä.

Muistan vielä aivan henkilökohtaisesti omia koulumatkojani Varkauden tehtaalta Mikkeliin. Paluumatkat koulukaupungista kotiinpäin eivät muodostuneet niin yhtenäisiksi kuin kouluun päin mennessä, jolloin liittyminen yhteen "roikkaan" haihdutti sitä ikäväntunnetta, joka aina kotoa lähdettäessä valtasi nuoren mielen. Täten muodostuivat varsinkin talviset koulumatkat tammikuun 13. tahi 14. päivänä samantapaisiksi, tyypillisiksi retkiksi. Lähtöaika kotoa oli tarkoin määrätty, kaksi päivää ennen lukukauden alkamispäivää. Matkalla yövyttiin aina puolimatkassa Joroisissa Kaitaisten kestikievarissa, jonne oli matkaa 40 km Varkauden tehtaalta ja jonne saavuttiin iltahämärissä. Tähän retkikuntaan kuului aluksi vain allekirjoittanut ja sukulaiseni Kasse Kyander Kopolanniemeltä (10 km Varkaudesta), mutta pari vuotta myöhemmin tulivat lisäksi laamanni Matti Brunoun lapset Leppävirroilta. Heitä oli aluksi kaksi, myöhemmin viisi, kolme tyttöä ja kaksi poikaa sekä heidän emännöitsijänsä neiti Kastegren, yhteensä viisi hevosta. Puhelimia ei vielä siihen aikaan ollut olemassa, joiden avulla olisi voitu sopia matkalle lähdöstä, mutta se tapahtui kuitenkin vallan täsmällisesti, jo paljoa aikaisemmin sovitun tavan mukaisesti ja määräaikana. Puolen päivän aikana saapuivat leppävirtalaiset tehtaan kievariin hevosiaan lepuuttamaan ja sitten lähdettiin tuossa 2 ja 3 aikana päivällisen jälkeen liikkeelle.

Olin jo monena päivänä edeltäpäin tuntenut koti-ikävää lähestyvän matkallelähdön takia, ja kuta enemmän lähtöhetki läheni, sitä herkemmin silmät kyyneltyivät. Olisi tehnyt mieli lykätä lähtö tuonnemmaksi, mutta ei auttanut, ja vitkasteleminen ei kuitenkaan asiaa parantaisi. Niin sitä sitten oli kodista irtaannuttava. Hyvästit heitettiin ja talvitamineet vedettiin päälle. Äiti kietoi paksun villahuivin kaulan ympärille. Se oli joululahjaksi saatu ja oli nyt otettava käytäntöön. Mutta kun minulla oli paha taipumus rekitautiin enkä sietänyt mitään lämmintä kaulan kohdalla, riisuin jo alkumatkasta kaulahuivin ja työnsin sen palttoon taskuun koko matkan ajaksi. Mikkeliin päästyäni kaulahuivi joutui piirongin laatikkoon enkä sitä sen enempää käyttänyt, - eiväthän koulupojat käyttäneet villaista kaulahuivia. Matkalla tuli vallan hyvin toimeen ilman kaulahuivia pakkasellakin, sillä palttoon ylle pantiin isän pieni turkki, joten olin aivan hupussa. Niin lähdettiin matkalle. Vielä valui vähän kyyneleitä, mutta pian ne ulkoilmassa haihtuivat, kun pääsi renki Jussin kanssa juttusille ja muisteli aikaisempia matkoja, mitä taloja ja rakennuksia oli matkan varrella, kuten Joutsenlahti ja Kuvansi, ensimmäinen kievari Katisenlahti jne. Taisipa matkamies vähin nukahtaakin välillä ja pian oltiin Joroisten kirkonkylässä Häyrilän kievarissa.

Tämä oli erinomaisen siisti majatalo, hyvin rakennettu ja hyvässä kunnossa. Eteisen seinillä oli laamanni Brunoun tai hänen apulaistensa allekirjoittamia ilmoituksia ja julisteita, mistä saattoi arvata, että sama huoneisto toimi myöskin käräjätalona.

Tänne kömpivät matkustajat turkkitamineissaan lepäämään matkan ensi vaivoista. Otettiin eväät esille ja kukin maisteli vähän omasta eväspussistaan. Aluksi ujosteltiin toisiaan, varsinkin muutamat laamannin lapsista olivat kovin ujoja ja harvapuheisia, mutta vähitellen päästiin juttusille varsinkin Kasse-serkun parissa, joka oli vanhin joukosta. Jopa lähdettiin taloa tarkastelemaan vuoron perään ja havaittiin se ulkoapäinkin varsin hyvässä kunnossa olevaksi. Pienet pihalla olevat huoneetkin olivat höylätyistä punttilaudoista, lukitun oven avain oven pielessä riippumassa. Avainkapulaan oli kirjoitettu: "Ripustettava naulaan". Erityistä huomiota herätti se, että höylätylle seinälle oli kirjoitettu eri paikkoihin hyvällä käsialalla ruotsinkielisiä runoja, mm. eräskin seuraavansisältöinen: "Ifrån denne regel aldrig vik att hänga nyckeln pä sin spik, ty deraf mången illa mått att han för länge vänta fått" - kieltämättä hyvä neuvo, arvatenkin jonkun nuoren tuomarinalun sepittämä ja jälkeensä jättämä.

Pian olivat hevoset syöneet kauransa ja olimme valmiit lähtemään eteenpäin. Jokainen nimikkorenki huolehti oman joukkonsa peittämisestä vällyihin, sitten pieni rapsaus hevosen takapuolille ja jono oli liikkeessä aisakellojen ja kulkusten soidessa. Joroisten kirkonkylästä, joka on korkealla mäenlaella, on pitkälti myötämäkeä Juvalle päin ja maantien varrella aluksi paljon isoja taloja, kuten apteekki, kirjakauppa, Stendal ja Koskenhovi. Vasta Liunasta päin tulevan joen eteläpuolella alkaa metsäinen maisema. Sitten on siellä täällä harvakseen yksinäisiä taloja. Jo tullaan Lahnaniemen kievaritaloon ja siitä on vielä puoli matkaa jäljellä Kaitaisiin, jonne on tarkoitus jäädä yöksi. Raikas ulkoilma ja aisakellojen yksitoikkoinen kilinä nukuttaa matkamiehiä, ja jotkut ovat täydessä unessa. Kello on jo yli 8 illalla, kun saavutaan talvipakkasessa perille yöpaikkaan. Ajetaan pihaan, jokainen hevonen pysähtyy vuoron perään, puistattelee huurteisia sivujaan, mikä synnyttää voimakkaan aisakellojen ja kulkusten kalkatuksen. Nyt aletaan purkaa rekien kuormia. Talossa on pilkkosen pimeätä ja hiljaista eikä ihmisten liikehtimistä voi huomata. Minun Jussi-niminen renkini astuu eteisen ovelle ja koputtaa voimakkaasti. Pitkän odotuksen jälkeen tullaan avaamaan. Avaaja on Häyrylän talon emäntä, joka on noussut vuoteeltaan ja pannut vähän vaatetta hartioilleen. "Ketäs ollaan?" kysyy hän. "Tuttua väkeä", kuuluu vastaus. "Niinpä näkyy olevan", sanoo toinen. Jussi-renki, joka vuosien kuluessa on usein matkustellut piiritohtorinsa kanssa näillä teillä, on kaikille tuttu jo äänestä ja liikkeistä. "Pitäisi saada tälle joukolle yösijaa", sanoo hän. "Johan minä arvelin", sanoo siihen emäntä, "että pitihän teidän nuoren herran ja tuomarin lasten niinkuin tänä päivänä tulla tänne Mikkeliin päin mennessä ja siltä varaltahan minä jo lämmitin uunit tuolla majatalon puolella, jotta heillä olisi hyvä olla." Tämän kuulivat väsyneet ja unesta vähitellen heränneet matkamiehet, ja ystävällinen puheensävy vaikutti kovin rauhoittavasti ja kodikkaasti. Astutaan sitten vuoron perään sisälle, riisutaan turkit ja palttoon yltä ja verrytellään jäseniä.

Ei ole samat oltavat kuin edellisessä majapaikassa. On vain sali ja kaksi aivan pientä kamaria, joihin juuri parahiksi mahtuu pari sänkyä kumpaankin. Salissa on kaksiosainen pöytä, muutamia tuoleja ja yksi sohvasänky. Tänne on joka tapauksessa jäätävä ja mahduttava makaamaan. Suunnitellaan niin, että Kasse, Matti ja minä saamme nukkua pienemmässä kamarissa, toiset muissa huoneissa ja rengit tuvassa. "No pittääkös vieraille laettoo ruokoo?" kysyy emäntä, joka on välillä pistäytynyt pirtin puolella isännän puheilla. "Kyllä kai, nälkä on kova ja janottaa." "Suapihan sitä", lisää emäntä ja lähtee ruokaa valmistamaan. Odotusaika alkaa käydä pitkäksi unisille vieraille, vanhimmat heistä keksivät jotain viihdykettä vaihteeksi, joku ryhtyy purkamaan sänkyihin kasattuja makuuvaatteita ja valmistamaan vuoteita, mutta kesken se homma kuitenkin jää, kun ei tunne emännän suunnitelmia ja järjestystä. Lämmintä ei kuitenkaan puutu ainakaan kamareista, sillä uunit ovat tulisen kuumat. Kasse ja minä käväisemme tuvan puolella taloon tutustumassa. Siellä häärii emäntä avotakan ääressä pärevalkean loimussa, ja isäntä istuu pöydän päässä jutellen vieraan ajomiehen kanssa hevosten sijoittamisesta ja ruokkimisesta. Muu talon väki nukkuu sikeässä unessa, sillä on menty tavallista aikaisemmin levolle, koska aamulla on riihenpuinti, ja sitä varten on noustava kello kahdelta, jotta varsinainen puinti joutuisi valmiiksi aamiaiseen mennessä eivätkä talon tavalliset päivätyöt ja askareet siitä häiriintyisi. Siihen aikaan oli vauraissa taloissa maaseudulla tapana syksyllä rukiinleikkuun jälkeen koota kuhilaat aumoihin, joita sitten talven kuluessa vedettiin riiheen, sikäli kuin kaivattiin uutta viljaa syötäväksi. Aumojen luku ilmaisi talon varallisuuden. Kun kaskenpolttoa yleisesti vielä harjoitettiin, oli pakko jollakin tavalla säästää kauempana talosta olevat kuhilaat, kunnes ne talvikelin aikana voitiin vetää taloon puitaviksi. Varallisuuden osoituksena tämä tapa kuitenkin saattoi olla pettävä, sillä hiiret aiheuttivat aumoille paljon tuhoa ja tiesivätpä varikset ja harakatkin, missä ne saivat rauhassa temmeltää ja syödä nälkäänsä tuottaen siten suurta vahinkoa talonomistajalle.

Jo oli emännän valmistama ruoka koottuna vietäväksi salin puolelle. Sinne tuotiin paitsi leipää, voita, maitoa ja sianlihaa myös keitettyä juoksutettua maitoa eli ns. olutjuustoa, jota emäntä oli oppinut valmistamaan piiritohtorille oululaisten ohjeiden mukaan. Se oli erittäin hyvää ja lämmittävää viluisille matkamiehille. Kovin vain ujostutti ja hymyilytti vieraita se, että sopivampien astiain puutteessa tuo olutjuusto tuotiin ruokapöytään isossa posliinisessa yöastiassa. Mutta mitäpä siitä, emäntä ei siitä ollut millänsäkään, selitti vain, että maitokannut olivat loppuneet kirkonkylän puodista. Taloushommia seuratessaan vieraat kuitenkin panivat merkille, että emäntä oli siisteyttä ja puhtautta rakastava. Kukkaruukuistakin tuntui olevan puute, koska muuan isolehtinen kukkakasvi oli istutettu yöastiaan. Pian nämä ihmettelyt haihtuivat. Ruoka maistui erinomaisesti ja erikoisen hyvää oli olutjuusto.

Kun emäntä joukon vielä aterioidessa oli valmistanut vuoteet ja antanut tarpeellisia neuvoja, päästiin levolle. Unta häiritsi jonkin verran liika kuumuus kamarissa. Aamupuolella yötä herättiin outoon kalkatukseen, joka jatkui määrätyssä tahdissa jaksoittain. Selvisi pian, että ääni tuli riihenpuinnista, joka oli alkanut aamuvarhain kolmatta käydessä. Vieraat jatkoivat kuitenkin nukkumistaan pitkään heräten vasta kahdeksan tienoilla täysin levähtäneinä. Päivä oli valjennut ja täytyi taasen valmistella matkalle lähtöä. Emäntä puettuna pitkään röijyyn, päässä tumman sininen huivi, jonka alta näkyi vaivainen palmikon pätkä, tuo kahvia vuoteessa loikoileville vieraille ja kysyy vointia. Tyytyväisiä on oltu järjestelyihin ja ahtaudesta huolimatta on kaikilla ollut kodikkuuden tunne. Tuvan puolella hääri emäntä entiseen tapaansa ja hänen hameensa poimuissa pyörähteli pari pikkupoikaa, jotka piilostaan kurkistelivat vieraita. Kuka olisi aavistanutkaan, että toinen oli sama, joka v. 1913 osti tontin Savonlinnan kaupungista Kansallis-Osake-Pankin vierestä ja amerikkalaisella kiireellä kolmessa viikossa rakennutti siihen talon alkavaa tukkuliikettä varten, - sittemmin kauppaneuvos Abel Häyrynen, pääkaupungissakin tunnettu liikemies ja kiinteistöjen omistaja.

Lähdetään taas liikkeelle. Reipasta ja virkistävää on istua reessä aamupakkasessa, auringon paistaessa lumiselle hangelle. Matka on nyt Juvan kirkonkylää kohti. Poiketen jonkinverran maantieltä oikaistaan pari virstaa Vehmaisten hovin kohdalla, jossa nähtävyytenä on mahdottoman suuri kivinen navettarakennus, pitäjän ja koko maakunnan kuulu. Rengit kertovat, että hovin isäntä tuomari Grotenfelt oli ottanut urakalla rakentaakseen pitäjän kirkon ja samalla rakensi taloonsa tuon suunnattoman kivinavetan, joka näkyi kauas laajojen peltojen taakse. Ei poiketakaan Juvan kirkonkylään, vaan ajetaan suoraa päätä eteenpäin Knuutilanmäen taloon, jossa on seuraava kievaripaikka. Sinne saavutaan keskipäivällä, syötetään taas hevosille kauroja tunnin verran ja jatketaan edelleen Turakkalaan, josta on vain toistakymmentä kilometriä Mikkeliin. Tässä majatalossa otetaan vielä kerran eväät esille ja tilataan lämmintä maitoa juotavaksi.

Viimeinen taival kestää puolentoista tuntia. Maasto on nyt kumpuilevaa, vuoroin mäkistä ja vuoroin alavampaa, mutta ajoa helpottaa, kun vähän päästä poiketaan syrjäteille oikaisten asumattomien metsä- ja järvimaisemien läpi. Mikkeliin päästään iltapuolella päivällisen aikoihin, joka syödään jokaisen kouluasunnossa. Minä pääsen, kuten ennenkin, vanhan mummoni ja tätini luokse, jossa olenkuin kotonani.

Tämän tapaisia koulunuorison matkoja kotoa koulukaupunkiin on tapahtunut paljon menneen vuosisadan aikana. Ne ovat olleet enemmän tahi vähemmän hupaisia ja seikkailurikkaita riippuen siitä, minkäluontoista tuo nuorisojoukko on sattunut olemaan, miten suuri tuo lauma on ollut, millaisia heidän varusteensa ja minkälaisia seutuja matka kulloinkin on kulkenut. Majapaikkojen puutteellisuudet, kyytihevosten puute silloin, kun ei liikuttu omalla eikä ns. myötyrihevosella, sekä matkatamineiden, kuten turkkien ja vällyjen vähyys on monelle opintielle pyrkivälle saattanut tuottaa paljon murhetta ja vaivaa, josta parempiosaiset, varakkaiden lapset, eivät ole tienneet mitään. On joskus entisinä aikoina erityisen pitkille matkoille lähdettäessä ostettu oma hevonenkin ja rekipeli tahi vartavasten teetetty niin leveäistuimiset reslat, tavallisten työrekien jalaksien päälle, että on vallan hyvin mahtunut reenperässä vällyjen sisässä istumaan kolmekin nuorta miestä vierekkäin. Reipas, iloinen ja huumorintajuinen mieli on ollut omiaan voittamaan nuo mainitut hankaluudet ja niin on koululaisesta vähitellen tullut ylioppilas, ylioppilaasta maisteri, tuomari, pappi, lääkäri, insinööri tai jotain muuta. Kansan syvistä riveistä, sisämaan saloilta, on siten vähitellen valtion virkakoneistoon tullut uutta ainesta entisen väsähtäneen ja kuluneen tilalle.

Lähteet

• Hällström, A. J., "Muistikuvia koulusta ja koulukaupungista 1880-luvulta". Mikkelin Lyseo 1872-1947. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. Kirjapaino Oy, Savo, Kuopio 1948. s. 113-117.

© Internetix / Heikki Myyryläinen / Mikkeli-seura