Kaupungin elämää Ida Marian ollessa nuori rouva
Ida Maria sai naimaluvan lähestyttäessä 1860-lukua. Leipuri ja kondiittori Emil Tillman saapui vuonna 1859 Mikkeliin ja pian nämä kaksi nuorta löysivät toisensa: heidät vihittiin helmikuussa 1860. Vuosi oli muutenkin juhlavuosi: autonominen Suomi sai oman markan, joka jakaantui 100 penniin ja vastasi neljännestä siihen asti käytetystä hopearuplasta.
Samoin kuin äidin oli Ida Mariankin oltava alamainen miehensä edessä. Varoja, joita tällä porvarin tyttärellä varmasti oli, ei naisella vieläkään ollut oikeutta hallita. Neljää vuotta myöhemmin säätivät uudet valtiopäivät kuitenkin naisille oikeuden täysivaltaisuuteen.
Nuoren rouvan elämä nopeasti kasvaneessa Mikkelissä ja voimiensa tunnossa olevassa Suomessa oli täynnä mielenkiintoisia tapahtumia ja asioita. Vihkimisvuonna, kaupungin ja Ida Marian saavuttaessa 22-vuoden iän, Mikkelin asukkaiden määrä oli kasvanut 63:sta lähes 700:aan.
Kun perheen esikoinen Gustaf Emil syksyllä 1860 syntyi, oli auttamassa jo kätilökin, Eva Blomqvist, joka asui rakentamassaan talossa nykyisen puhelinyhdistyksen talon vieressä Mikonkadulla. Eva-kätilö tuomittiin kerran sakkoihin viinanmyynnistä, mutta siitä ei ole tietoa, olivatko ostajina hermostuneet isät vai laajemmat piirit. Lääkäreitäkin oli jo kaksi: piirilääkäri eli lasaretin lääkäri ja lääninsairaalan lääkäri.
Nuori pari sisusti kotinsa ajan hengen mukaan: kalustukseen kuuluivat tietenkin sängyt, useita sohvia, byroot, liinavaatekaapit, mahongilla tai kultaraamilla kehystetty peili, peilipöytä, iso mahonkinen pöytä ja lukuisia pikkupöytiä, nojatuoleja, pikkutuoleja, "skärmejä", runsaasti liinoja, suuria huonekasveja ja kehystettyjä valokuvia seinillä.
Hyvin todennäköistä oli, että perheessä oli useita palvelijoita ja myös kotieläimiä: piiat veivät kaupunkilaisten lehmät aamuisin kello 6 Ristimäelle, mistä kaupungin palkkaama paimen niitä sitten lähti kaitsemaan. Laidunmaat sijaitsivat kirkon takana, nykyisten vanhainkodin, terveyskeskuksen ja hautausmaiden tienoilla. Aamulla paimen puhalsi torveensa kuusi kertaa ja iltakahdeksalta, karjaa palauttaessaan, kahdeksan kertaa.
Usein saivat piiat kipitellä myös nykyisen Nuijamiehen kaupunginosan paikoilla sijainneille plantaaseille: keväällä istuttamaan, kesällä kitkemään ja syksyllä korjaamaan ryytimaitten satoa.
Kaupunkikuva oli jo ehtinyt tekeytyä: puiset talot verhoutuivat puiden taakse ja hallitsevina kohosivat muiden yläpuolelle kolme keltaiseksi maalattua kaksikerroksista komeaa pytinkiä: lääninhallitus, lääninsairaala ja lääninvankila. Katujen varsilla oli useita kauppapuoteja ja tukkipuoteja markkinoita varten.
Nuori rouva kävi ystävättäriensä kanssa ostoksilla Molanderin, Kiurun, Ramstedtin ja Posseniuksen kaupoissa ja osti ruukkurusinoita, Hollannin silliä, sartiineja, lummonia, weskunöita, kuori- ja imelämantelia, kartemummaa, kanttisokeria, kahvimyllyn, kumikalossit, petroleum-lamppuja (sekä lasisia että läkkisiä), nisujauhoja, mannaryynejä, venäjän metvurstia ja Sippolan juustoa.
Mieluiten ostoksilla käytiin hyvällä säällä, sillä tiet olivat päällystämättömät - kivetys eli tinnertäminen alkoi vasta 1890-luvulla ja jonkinlainen rumpusysteemin rakentaminenkin aloitettiin vasta vuonna 1887 valtuuston kehotuksesta. Siihen asti vesi lainehti syksyisin ja keväisin teillä ja kesähelteellä ne taas pölisivät. Kaduiksi näitä kulkuväyliä tuskin saattoi nimittää.
Jos varaa oli, saattoi kauppareissut tai ainakin pitemmät matkat tehdä vaikkapa ajomies Taavetti Siitarin kyydissä, joka oli "siivo ja juomaton mies" ja suoritti ajoja kärryillä, jonka vakiovarusteena oli vesitynnyri. Hänen tehtäviinsä kuului myös tulipalon syttyessä kiiruhtaa vesilastinsa kanssa palopaikalle. Vuodesta 1865 saattoi saada vieläkin parempaa kyytiä: ajomies Juhani Nykänen sai nimittäin silloin oikeuden ottaa itselleen uuden ammatin: hänestä tuli "kaduilla ajaja tahi issikka".
Kangas-, lanka- ja hattuhankinnat tehtiin markkina-aikaan. Erityisesti kiinnostivat Finlaysonin tehtaan Kyrös-pumpulikankaat. Rikkitikkujen myyjien kojuissa oli pakko asioida ja uudempia, vieläkin ehompia olivat fosforitikut, joita alkoi saada 1860-luvun taitteessa.
© Internetix / Heikki Myyryläinen / Mikkeli-seura
