Maanomistusjärjestelyjä 1700-luvulta lähtien

Maanomitusolojen sekavuus ennen isojakoa

Entisaikoina maaomistussuhteet olivat melko sekavia. Alunperin maa oli ollut yksityisomistuksessa. Korvenraivaaja oli vallannut itselleen kenellekään kuulumattomasta yleismaasta palasia, viljellyt niitä ja jättänyt perillisilleen. Nämä olivat jatkaneet tilusten omistamista ja muuttaneet siten yksityisomistuksen yhteisomistukseksi. Yhteis- ja yksityisomistus vaihtelivat kirjavasti.

Savon asutukselle on ollut alun alkaen tyypillistä haja-asutus, jossa kukin talo sijaitsi omissa oloissaan kuulumatta minkään tiheästi rakennetun kyläkunnan piiriin. Pellot ja niityt, jotka tavallisesti sijaitsivat talojen läheisyydessä olivat tavallisesti isäntien yksityisomistuksessa. Metsämaat ja kalavedet sen sijaan olivat yleensä yhteisomistuksessa.

Laajin maan omistajapiiri oli jakokunta. Se muodostui yhdestä tai useammasta kantatalosta, jotka kuuluivat yhteen tai useampaan kylään. Koko kylän yhteisomistusta oli siis vain silloin kun kylä samalla sattui muodostamaan jakokunnan. Jakokuntien perustana 1500-luvulla olivat anekit eli yhdellä kertaa talonpoikien omistukseen myönnetyt tilusryhmät. 1700-luvun lopulla tapahtuneen isonjaon jakokuntien perustana taas olivat 1600-luvun partiat.

Maanomistusoloille Savossa oli tyypillistä myös, että talojen tai jakokuntien tilukset olivat pieninä palasina ja säännöttäminä lohkoina pitkin pitäjää. Usein tiluksia oli myös naapuripitäjien alueella. Yhteen taloon tai jakokuntaan kuuluvat tilukset saattoivat olla varsin kaukana toisistaan. Koska maakappaleet olivat kotipeltoja lukuunottamatta hajallaan ympäri pitäjää, eri talojen tilukset joutuivat lomittain ja täysin sekaisin. Tilussekaannus paheni aikojen kuluessa ja riidat maakappaleista oli hyvin tavallisia. Hajallaan olevat maakappaleet olivat usein liian pieniä laajoja alueita vaativaan kiertävään kaskiviljelyyn.

Isojako

Isossajaossa pantiin sekavat maanomistusolot järjestykseen. Talojen yhteisesti omistamat tilukset jaettiin kunkin yksityiseksi omaisuudeksi ja hajallaan olevat maakappaleet korvattiin isoilla yhtenäisillä palasilla. Etenkin Länsi-Suomessa oli haittana vanhastaan kylissä ollut sarkajako, jolloin tila omisti kylän yhteisvainioissa pitkiä ja kapeita sarkoja. Tämän takia vallitsi vainiopakko eli kaikki maataloustyöt oli suoritettava yhdellä kertaa. Tästä oli seurauksena työtehon lasku ja monia muita vaikeuksia. Itä-Suomessa ei peltomaat tavallisesti olleet yhteisomistuksessa, mutta metsät ja kalavedet olivat, ja esimerkiksi metsien yhteisomistuksen katsottiin aiheuttavan suurta puunhaaskausta.

1700-luvulla päädyttiin maanomistusoloissa olevien haittojen poistamiseksi suorittaa ns. isojako valtakunnan maanmittauskonttorin johtajan Jakob Faggotin aloitteesta. Isojakoasetuksia annettiin vuosina 1749, 1757 ja 1775. Aluksi ryhdyttiin isoonjakoon, jos kaikki talonpojat sitä vaativat, mutta vuonna 1757 päädyttiin siihen, että jako toimitetaan, jos yksikin talonpoika sitä vaatii. Vuoden 1775 asetus puolestaan siirsi kylien yhteismetsistä ns. liikamaat kruunulle. Tämä johti valtionmetsien syntyyn.

Vaikka Savossa ei ollut sellaista peltomaiden pakottavaa jakotarvetta kuin Länsi-Suomessa, toteutettiin täälläkin isojako ja sen jälkeen vielä ns. uusjako. Isojako aloitettiin Mikkelin pitäjässä 1780-luvun alussa uuden verollepanon yhteydessä. Varsinainen isojako alkoi tilajyvityksellä, jonka talonpojat saivat itse suorittaa ja joka yhdenkin talon osalta saattoi kestää viikkokausia. Maanmittari tarkasti sitten verollepanokartat tämän jyvityksen mukaisiksi sekä valmisti nautinta- ja jyvitysselitelmät. Sitten sovittiin kullekin talolle tulevien uusien lohkojen määrä, suoritettiin tilusvaihtoja piirirajojen oikaisemiseksi ja yhtenäisten suurlohkojen aikaansaamiseksi sekä päätettiin talonpaikkojen sijainnista. Lisäksi laadittiin verollepanoehdotus, joka osoitti talojen uudet manttaalit ja kuinka paljon jakokunnassa oli kruunulle joutuvaa liikamaata. Suurin osa Mikkelin pitäjän isojakotoimituksista suoritettiin vasta vuosien 1820-1859 aikana.

Yleensä isojako onnistui Mikkelin seudulla hyvin, mutta koska isäntien täytyi vaihdella tiluksia runsaastikin, jotta saavutettaisiin mahdollisimman hyvä tulos (ts. mahdollisimman suuri yhtenäinen maa-alue), oli usein seurauksena katkeriakin riitoja. Usein jouduttiin luopumaan entisistä asuinpaikoista, sillä se oli välttämätöntä yhtenäisten ja kyllin väljien kotipalstojen saamiseksi. Mikkelin pitäjässä joutui muuttamaan asuinpaikkaansa kaikkiaan 66 taloa isossajaossa. Niistä 9 muutettiin kokonaan toiseen pitäjään. Asuinpaikan muuttaminen aiheutti paljon vastusta talonpoikien taholta.

Läpi maan vietynä isojako vahvisti haja-asutusta suosivaa kehitystä, omintakeisuutta tilan hoidossa ja itsenäistä asemaa talonpojille. Savolainen uudisraivaajahenki sopi hyvin tähän kuvioon, vaikka isojako ajan mittaan rajoitti suuresti mm. savolaisten rakastamaa tuottoisien erämaakaskien kaatamista, polttamista ja viljelyä.

Pitkälti juuri isojako loi mahdollisuudet maatalousteknisiin parannuksiin. Näitä olivat uuden kyntövälineet. Myös ojitus ja salaojitus alkoivat yleistyä. Kaskenpoltosta siirryttiin peltoviljelyyn. Peltojen tuotto kasvoi ja uusia viljelyskasveja otettiin käyttöön, esim. peruna tuli Suomeen 1700-luvun lopulla.

Isojako merkitsi myös epävapaan maalaisväestön eli torppareiden määrän kasvua. Vuoden 1918 torppariasutuslaki antoi joskus huonoonkin asemaan joutuneille torppareille itsenäisyyden.

Vuonna 1848 annettiin asetus uusjaosta. Uusjakoon piti saada kaikkien osakkaiden suositus, muuten kuvernööri ei määrännyt sitä ollenkaan. Vaikka Mikkelin seudulla riideltiin joskus pitkään torppien tai maa-alueiden menetyksistä, ei täällä tarvinnut uusjakoon ryhtyä, sillä isojaon aikaansaama tulos oli kaikesta huolimatta useimpia tyydyttävä.

Vuoden 1940 pika-asutuslaki

Talvisodan aluemenetysten jälkeen oli kiireesti saatava elintiloja Karjalasta siirtolaisina tulleelle väestölle. Siirtoväen pika-asutuslaki tuli voimaan kesällä 1940. Lain mukaan maata asutettiin seuraavassa järjestyksessä: ensisijaisesti käytettiin valtion maata ja sen jälkeen seurakuntien virkatalojen ja niiden omistamaa maata, kuntien omistamaa maata, yhtiöiden ja muiden yhteisöjen omistamaa maata ja yksityisten omistamaa maata. Maa hankittiin vapaaehtoisen kaupan tai pakkohuutokaupan kautta. Siirtoväki voi ostaa alueita suoraan omistajilta. Pika-asutuslain avulla suunniteltiin siirtoväen tarpeisiin muodostettavaksi lähes 40 000 erilaista tilaa, joita varten viljelyskelpoista maata tarvittiin runsaat 330 000 hehtaaria. Mikkelin läänin osuus oli 22 000 hehtaaria eli noin 7 % tuottavasta maasta läänin alueella. Mikkelin maalaiskunnan osuus oli noin 1 000 hehtaaria, joka oli 7,5, % koko viljelmäluvusta. Noin puolet maasta suunniteltiin otettavaksi yksityisiltä maanviljelijöiltä, loput muilta.

Mikkelin maalaiskuntaan sijoitettiin pika-asutuslain sijoitussuunnitelman perusteella ensisijaisesti rautulaisia, joille muodostettiin keskimäärin 10,8 hehtaarin tiloja. Kuntaan suunniteltiin 102 pika-asutustilaa. Tiloja ehdittiin muodostaa vain 27 kappaletta ennen kuin pika-asutuslain toimeenpano keskeytettiin kesäkuussa 1941 jatkosodan alkaessa. Koko maassa tiloista ehdittiin muodostaa noin 1/3. Suurin osa siitoväestä palasi uuden sodan sytyttyä kotiseudulleen Karjalaan joutuakseen jättämään ne uudestaan kesällä 1944.

Maanhankintalaki toukokuussa 1945

Toisessa maailmansodassa Suomi joutui luovuttamaan noin 12 % maan pinta-alasta ja niillä oli asunut noin 12 % maan väestöstä. Luovutetun alueen väestö evakuoitiin kokonaisuudessaan Suomeen ja heidät oli saatava sijoitettua. Valmius siirtoväen pysyvään asuttamiseen Suomeen oli olemassa välirauhan pika-asutuslain perintönä. Jatkosodan aikana maata oli luvattu myös perheellisille rintamamiehille, sotainvalideille, sotaleskille ja heidän perheilleen. Agraariyhteiskunnan sosiaalipolitiikkaan kuului periaate, että maata oli annettava kaikille halukkaille. Tätä varten eduskunnassa hyväksyttiin toukokuussa 1945 maanhankintalaki.

Maanhankintalain mukaan maata voitiin hankkia asutustarkoituksiin vapaaehtoisesti tai pakkolunastamalla ensisijaissa muilta kuin varsinaisilta maanviljelijöiltä, mutta tarvittaessa myös heiltä. Maasta maksettiin joulukuun 1944 hintatason mukainen "kohtuullinen, käypä hinta". Pääministeri Paasikiven vaatimuksesta maanhankintalakiin tuli kielipykälä, jonka mukaan asetuksella ei saanut muuttaa kuntien sisäisiä kielisuhteita. Käytännössä tämä merkitsi ruotsinkielisten omistaman maan säästymiseltä asutukselta. Ruotsalaisia evakkojahan ei ollut kuin Porkkalan niemen entiset asukkaat.

Maanhankintalain toteuttaminen lopetti suurmaanomistuksen Suomessa ja sai aikaan laajan maareformin. Maanhankintalain perusteella maata jaettiin lähes 3 miljoonaa hehtaaria. Runsaat 60 % maasta sai siirtoväki. Rintamamiehet ja -invalidit saivat runsaat 60 % muodostetuista yli 94 000 tilasta. Asutustoiminnan ansiosta pääosa sijoitettavista oli saanut pysyvän kodin vuoteen 1948 mennessä.

Mikkelin maalaiskunnassa siirtoväen sijoittaminen heille sopiviin väliaikaisiin asuinpaikkoihin alkoi vuoden 1944 loppupuolella. Marraskuussa 1944 maalaiskunnassa asui väliaikaisesti 1443 siirtoväkeen kuuluvaa. Maanhankintalain sijoitussuunnitelman mukaan kuntaan sijoitettiin jälleen rautulaisia. Vuoden 1949 lopussa maalaiskunnassa asui 508 siirtoväkeen kuuluvaa. Heistä lähes puolet oli rautulaisia. Mikkelin ja Kymen läänien tarkastuspiirissä siirtoväki sai maanhankintalain perusteella muodostetuista tiloista 72 %.

Mikkelin maalaiskunnassa asutustoimet käynnistyivät nopeasti, kuitenkin vasta vuonna 1957 oli saatu kaikki maansaantiin oikeutetut sijoitettua. Maanhankintalain perusteella pakkolunastetulle maalle perustettiin vuosina 1946-51 vajaa kaksisataa tilaa. Suurimpia maanluovuttajaryhmiä maalaiskunnassa olivat harrastelijaviljelijät, maanviljelijät, valtio ja rappiotilalliset.

Mikkelin kaupungissa Karjalan siirtolaisia sijoittui asumaan lähinnä Emolaan.

Lähteet

• Astuvansalmelta ATK-aikaan. Mikkelin läänin historian opetuspaketti. Tauno Piilola, Martti Pänkäläinen ja läänin kouluosaston työryhmä. Mikkelin lääninhallitus, Mikkelin läänin maakuntaliitto. 1987. s. 196-201.
• Haataja, Lauri, "Jälleenrakentava Suomi". Suomen historian pikkujättiläinen. Päätoimittaja Seppo Zetterberg. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1987. s. 749-751.
• Laine, Antti, "Suomi sodassa". Suomen historian pikkujättiläinen. Päätoimittaja Seppo Zetterberg. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1987. s. 714.
• Mäntylä, Ilkka, "Vapauden aika". Suomen historian pikkujättiläinen. Päätoimittaja Seppo Zetterberg. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1987. s. 348.
• Talka, Anu, "Yhteiskunnan muuttuminen". Mikkelin maalaiskunnan kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 30. Toimittanut Teppo Vihola. Kustantajat Mikkelin maalaiskunta ja maaseurakunta. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1992. s. 44-46.
• Wirilander, Hannele, Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Julkaissut Mikkelin maalaiskunta, Mikkelin maaseurakunta. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1982. s. 241-251.

© Internetix/Mikkeli-seura/Heikki Myyryläinen 1998