Suuren Pohjansodan ja Isonvihan tapahtumat Mikkelin seudulla

Seutuwiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun


Suuressa Pohjan sodassa (1700-1721) Ruotsi menetti suurvalta-asemansa.

Sisällysluettelo

Sodan alkuvaiheet

1600-luvun alkupuolella Ruotsi oli noussut suurvalta-asemaan. Tätä seurannutta rauhan tilaa kesti puolivuosisataa. Kaarle XII:n ollessa Ruotsin kuninkaana alkoi Suureksi Pohjan sodaksi nimetty sota helmikuussa 1700, kun Puolan kuninkaan saksilais-puolalaiset joukot hyökkäsivät Liivinmaalle. Pian sotaan Ruotsia vastaan liittyivät myös Tanska ja Venäjä. Ruotsilla oli aluksi suuri menestys sodassa ja se kukisti pian Puolan ja Tanskan. Voitettuaan 20.11.1700 Narvassa perinpohjin kolme kertaa vahvemmat venäläiset Ruotsin maine oli suurimmillaan: Puola, Tanska ja Venäjä oli lyöty. Narvan voiton jälkeen Kaarle XII seikkaili armeijoineen Puolassa ja sai useita sotilaallisia voittoja sekä sai solmittua rauhansopimuksen Puolan kanssa. Puolan nujertamisen jälkeen Kaarle katsoi olevan Venäjän vuoro. Venäjää Ruotsi ei saanut kukistettua, vaan Ruotsin joukot kärsivät katkeran tappion venäläisille Pultavassa 28.6.1709. Kaarle XII oli ennen antautumista pelastautunut pienen joukon kanssa Dnjeprin yli ja hän oleskeli sittemmin useita vuosia Turkissa.

Savon jalkaväkirykmentti, johon Mikkelin pitäjäläisetkin kuuluivat, osallistui sotaan ja kolusi Kaarle XII:n mukana Tanskan, Baltian, Venäjän, Puolan, Saksan ja Norjan sotanäyttämöt. Vain harvat selvisivät hengissä näiltä retkiltä.

Heti sodan alussa kävi selväksi, ettei vakinainen ruotuarmeija riitä. Sotilaita vaadittiin sovittua enemmän. Mikkelin pitäjästäkin jouduttiin 154 vakinaisen ruotusotilaan ja 33 ratsumiehen lisäksi varustettava sotaan saman verran ns. kolmikas- ja kaksinnusväkeä. Kolmikasmiehet saatiin siten, että kolme ruotua asetti yhden jalkamiehen ja kolme ratsutilaa eli rusthollia yhden ratsumiehen. Kaksinnusjoukot saatiin kaksinkertaistamalla kolmikasmiesten määrä. Lisäksi hankittiin jonkin verran nostoväkeä ja värvättyjä sotilaita. Lopulta oli pakko kerätä myös viisikkäitä eli viiden ruotutalon hankkimia sotilaita.

Aluksi sota oli Mikkelin pitäjäläisille vain kaukaista kahinointia. Miehiä kuitenkin vietiin sotaan ja vain harvat palasivat kotiin. Kotona elämä kuitenkin jatkui vielä lähes ennallaan. Todellisemmaksi sota muuttui vuoden 1710 tienoilla, kun itärajan yli tulivat ensimmäiset inkeriläiset, liiviläiset ja virolaiset pakolaiset kauhujutut ja ruttotauti mukanaan. Ruttoa esiintyi Savossa ainakin Mäntyharjulla, mutta Mikkelin pitäjään se ei ilmeisesti levinnyt.


Isoviha

Sotatoimet siirtyivät Suomen puolelle venäläisten aloitettua hyökkäyksensä. Viipurista jouduttiin luopumaan ja niin tie oli auki Sisä-Suomeen. Suomen joukkojen ylipäällikkönä oli tuolloin Georg von Lybeckern, mutta hänet erotettiin huonon sotamenestyksen vuoksi. Tilalle valittiin Mikkelin pitäjän Anttolan hovissa syntynyt Karl von Nieroth, everstiluutnantti Otto Reinhold von Nierothin ja Gertrud Baranoffin poika. Hän kuitenkin kuoli jo vuonna 1712. Vähän aikaa päällikkönä toimi jälleen von Lybeckern. Vuosina 1712-1713 venäläisten onnistui vallata koko Etelä-Suomi.

Jo ennen venäläisten hyökkäystä venäläispelkoa levittivät taajenevat pakolaisten laumat, joiden kauhukertomukset saivat lisää väkeä lähtemään pakosalle. Suurta Pohjan sotaa oli jo ennen kamppailun siirtymistä Suomeen leimannut taistelujen ja siviiliväestön kohtelun epätavallinen raakuus. Venäläisten miehityskausi sai jo 1700-luvulla kansan mielissä tavattoman synkän maineen. Isonvihan tiliin pantiin kaikki mahdolliset tietoon tulleet onnettomuudet ja julmuudet. Venäläisten suhtautuminen väestöön vaihteli miehitysaikana. Etenkin alkuaikoina he syyllistyivät ryöstelyyn ja monenlaiseen väkivaltaan.

Mikkeli sai miehittäjät vuoden 1713 lopulla. Jo tätä ennen kansa kätkeytyi vihollisen pelossa piilopirtteihin, koskemattomiin korpiin ja asumattomiin saariin. Mikkelin pitäjässä tällaisia pakopaikkoja olivat mm. Pakovuoren kammiot Suonsaaren kylässä, Piilokallio Närvälässä ja Kommelin luolat Soikkalassa. Virkamiehiä ja säätyläisiä pakeni Ruotsiin. Isonvihan aikaan saattavat viitata myös lukuisat löytymättömistä aarteista kertovat tarinat. Esimerkiksi Mikkelin pitäjässä Visulahden maalla vanhan kiukaan paikalla pitäisi olla aarre, jonka ruotsalainen sotaherra olisi kätkenyt sinne taisteluun lähtiessään. Aarteita epäiltiin löytyvän myös Ihastjärven kaakkoispuolella Orilammen rannalla olevasta vuorenonkalosta, Korpijärven Kätkytsaaresta ja Asilan Vahvasenjärven Matinniemen louhikosta.

Papit hoitivat tehtäviään mahdollisimman kauan. Heille lähtö Ruotsiin oli vaikeampaa kuin muille säätyläisille. Seurakuntaa ei ollut helppo jättää, koska sanankuulijat yleensä jäivät kotiseuduilleen. Kuitenkin juuri kirkot ja pappilat joutuivat suurimman hävityksen kohteeksi, koska niistä saatu saalis oli suurinta. Vuonna 1713 valtaneuvosto salli pappien lähteä pakomatkalle sillä ehdolla, että jokaiseen kirkkokuntaan jäisi ainakin yksi pappi seurakuntalaisista huolehtimaan. Mikkelin kirkkoherra Georg Helsingius käytti oikeutta hyväkseen, ja vuoden 1713 lopulla seurakunta jäi kappalaisten Peter Aschaniuksen ja Paulus Molleruksen hoitoon.

Venäjä miehitti koko Suomen 19.2.1714 Pohjanmaalla käydyn Napuen taistelun jälkeen. Venäläisen sotilashallinnon aika oli ilmeisesti sekä Mikkelissä että muualla raskasta aikaa. Venäläisten paikallishallinto oli komendanttien vastuulla. Kaikkia asioita hoidettiin tilapäisluontoisesti ja komendantit määräsivät ankaria veroja ja muita rasituksia. Suurimmat väkivaltaisuudet sattuivat juuri tämän 1714-1717 vallinneen sotilashallinnon aikana.

Olavinlinna joutui venäläisten haltuun 29.7.1714. Samalla koko Savo joutui venäläisten haltuun. Venäläiset sijoittivat linnanpäällikön alaisuuteen komissaareja, pitäjän nimismiehiä ja kymmenysmiehiä eli starosteja. Asukkaita vietiin jonkin verran pakkotyöhön Viipuriin ja Pietariin. Nämä ropottityöt (rabota = työ) säilyivät kauan ikävinä asioina kansan mielissä.

Monet Savon talot autioituivat tai vaihtoivat omistajaa miehityksen aikana. Pellot ja niityt vesoittuivat, koska viljelijät joutuivat olemaan pitkiä aikoja muualla: sodassa, piilopirteissä, Ruotsissa. Myös piharakennukset rappeutuivat.

Mikkelin pitäjän kaltaiset, maanteiden lähellä olevat alueet ja asutustaajamat kärsivät sodista enemmän kuin syrjäseudut. Varsinkin kuljetus- ja majoitusrasitusten sekä joukkojen läpikulkumarssien aikana ilkityöt ja vihollisen hyökkäykset koettelivat asutustaajamia.

Isonvihan aikaiset menetelmät eivät olleet vain aineellisia. Luku- ja kirjoitustaito oli vasta päässyt alkuun ja Isonvihan aikana opetus päättyi kokonaan. Kaikki oli Isonvihan jälkeen aloitettava alusta.


Sissisotaa Savossa Isonvihan aikana

Anttolan hovissa syntynyt kenraali Karl Nieroth antoi ylipäällikkökautenaan vuonna 1712 suostumuksen sissijoukkojen muodostamiselle. Myös Kaarle XII suosi sissijoukkojen käyttöä. Heitä käytettiin tiedustelijoina, mutta etupäässä he suorittivat vihollisen häiritsemistä hävtysretkiä tekemällä. Sissit varustettiin jalkarakuunoiksi ja järjestettiin armeijan tapaan. Varusteita ei heille riittänyt kuitenkaan edes välttämättömimpään tarpeeseen. Usein heidän oli pakko turvautua omaan kätevyyteen tai kaapattava viholliselta varusteita (kuten satula, miekka tai viljasäkki).

Kansa alkoi kutsua näitä sissejä kivekkäiksi heidän ensimmäisen tunnetun päällikkönsä Antti Kivekkään mukaan. Savossa kivekkäiden johtajana oli inkeriläissyntyinen Taneli Luukkoinen, jonka päämaja oli pitkään Mikkelin pitäjän Hirvensalmen kappelin alueella. Luukkoisen johtama joukko oli parin sadan miehen vahvuinen. Sissien tärkein toiminta-alue oli Mäntyharjun, Hirvensalmen ja Pertunmaan erämaa-alueet. Luukkoinen joutui kerran vangiksikin seikkaillessaan Karjalassa. Hän onnistui kuitenkin pakenemaan, kun häntä oltiin siirtämässä Moskovaan. Kannaksella Luukkoinen tapasi omia miehiään, joiden johtajana oli Joroisissa syntynyt kapteeni Pietari Långström.

Luukkoisen loppuvaiheista ei ole tietoa, mutta Pietari Långström jatkoi Savossa sissiretkiään ja kävi mm. hurjan kamppailun Kangasniemen kirkolla. Sissejä oli 120 ja venäläisiä 80. Venäläisiä kuoli kahakassa 51 ja vangeiksi saatiin 19. Sisseistä kaatui 9. Kapteeni Långströmin retket loppuivat norjalaisten väijytykseen marraskuun lopulla 1718 Lerfaldissa.

Luukkoisen ja Långströmin jälkeen Savon sissitoimintaa jatkoi kapteeni Lauri Kärki, joka tuli tunnetuksi myös siviiliväestöön kohdistuneesta häikäilemättömyydestään ja armottomuudestaan. Sodan loputtua Kärki palasi Suomeen tsaarin armahtamana. Hän viljeli autiotaloa Juvan Nääringissä ja käytti aatelisnimeään Kärkisudd. Hän kuoli joko 1727 tai 1728.

Sotilaallisesti sissien toiminnalla ei ollut suurta merkitystä, mutta väestön kärsimyksiä heidän toimintansa lisäsi. Venäläiset kostivat paikalliselle väestölle ankarasti heitä kohdanneet tihutyöt. Esimerkiksi Risto Lepistö oli 25.3.1715 nitistänyt venäläisen upseerin ja kaksi sotilasta nuotiotulilla. Kostoa himoiten majuri Martakov retkeili 300 kasakan kanssa Mäntyharjulla ja Pertunmaalla. Kansa pakeni näinä aikoina kauas saloseuduille.


Mikkelin pitäjän miehet Norjassa 1718-1719

Taistelut eivät lakanneet Isonvihan aikanakaan. Vuonna 1718 Kaarle XII lähti Norjaan Trondheimia valloittamaan. Tälle retkelle osallistui myös joukko Mikkelin pitäjän miehiä. Kuninkaan kuolema keskeytti jo samana vuonna tämän täysin epäonnistuneen retken. Paluumatkalla Norjasta talvella 1718-1719 suurin osa suomalaisista menehtyi lumimyrskyissä Norjan tuntureilla.

Mikkelin pitäjäläisiä oli Norjan retkellä Savon jalkaväkirykmentin Majurin ja Puumalan komppanioissa, joiden miehistöstä tuntureille jäi 13 ja 4 kuoli heti takaisin palattuaan. Retkeltä takaisin selvinneitä Mikkelin pitäjäläisiä olivat Vuolingon Matti Liukkonen, Rieppolan Pertti Halttunen (Håltuin), Äkräväisen kylän Heikki Reponen, Harjumaan Juho Parkkonen, Rämälän Lauri Karstunen, Vanhalan kylästä kotoisin olleet Erkki Lisseläinen, Niilo Raivonen ja Pietari Piskonen sekä Väänälän Juho Mikkonen sekä mahdollisesti Anianniemen Abraham Laamanen. Norjanretkellä oli mukana myös Venäjältä vankeudesta palannut Kyyhkylän kartanon omistaja majuri Johan Henrik Fieandt.

Suuren Pohjan sodan seurauksena Ruotsi-Suomen itäraja siirrettiin lähemmäs Savon keskusseutuja, mutta koska sodan päättänyt Uudessakaupungissa elokuun lopulla 1721 solmittu rauha päätti lopultakin venäläismiehityksen ja väkivaltaisuudet, oltiin sodan loppumiseen tyytyväisiä. Aikakauden asiakirjoissa vakuutettiinkin, että Uudenkaupungin rauha oli "mieluisa", "siunattu" ja "kauan toivottu".


Lähteet

  • Astuvansalmelta ATK-aikaan. Mikkelin läänin historian opetuspaketti. Tauno Piilola, Martti Pänkäläinen ja läänin kouluosaston työryhmä. Mikkelin lääninhallitus, Mikkelin läänin maakuntaliitto. 1987. s. 133-137.
  • Mäntylä, Ilkka, "Suurvaltakausi". Suomen historian pikkujättiläinen. Päätoimittaja Seppo Zetterberg. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1987. s. 259-271.
  • Wirilander, Hannele, Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Julkaissut Mikkelin maalaiskunta, Mikkelin maaseurakunta. Länsi-Savo Oy, Mikkeli 1982. 481-486.




© Internetix / Heikki Myyryläinen / Mikkeli-seura


Henkilökohtaiset työkalut
Vipuvoimaa EU:lta
Vipuvoimaa EU:lta

Mikkelin seudun
kulttuuriperintöohjelma