Kaskikansan perilliset

Kaskikansan perilliset -teemassa käsitellään ihmisen suhdetta luontoon – elinkeinojen, kulttuurin ja vapaa-ajan näkökulmista. Vuosisatoja vallitsevana olleen kaskikulttuurin jäljet näkyvät edelleen maisemassa ja nimistössä, ihmisten luontosuhteessa, ruokakulttuurissa, uskomusperinteessä, kansanhuumorissa, jne. Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelma -hankkeen yleisökyselyssä selkeästi tärkeimmäksi teemaksi nousi vesistöisyys, rannat ja maisemat. Mikkelin seudulla eletään edelleen tiiviissä luontosuhteessa: metsät ja järvet ovat äärellä, mökki on isolla joukolla ihmisiä, marjamaat ja liikkuminen luonnossa ovat meikäläistä arkea. Arvostamme sitä, että niin moni käyttää vapaa-aikaansa ja varallisuuttaan tullakseen nauttimaan arjestamme.

Kaskikansan maisemaa Anttolasta vuonna 1905. Kuva: MKM.

Kaski elämäntapana

Kaskiviljelyä on alueellamme harrastettu esihistoriallisista ajoista alkaen, ja se oli elinkeinoelämämme perusta lähes Mikkelin kaupungin perustamisen saakka. Kaskiviljely vaati useiden vuosien toimenpiteet metsänkaadosta ja polttamisesta kylvöön ja sadonkorjuuseen. Monet savolaiset suku- ja paikannimet, kuten Kaskinen, Huhtanen, Huuhtanen, Pykäläinen, ja Rasilainen juontavat juurensa kaskeamisen eri työvaiheisiin. Kalastus, metsästys ja luonnonantimien kerääminen kuuluivat olennaisesti kaskitalouteen. Havumetsäpohjaan tehty huuhtakaski oli tuottoisaa, ja uusi itänen lajike korpiruis maaperään soveltuvana mahdollisti savolaisasutuksen leviämisen 1300–1600 -luvuilla alkusijoiltaan Mikkelin seudulta pohjoiseen ja länteen.

Tutustu kaskiviljelyyn kansatieteellisen arkiston videoissa:

Kaskenpoltto

Kasken viljely

Kaskinauris

Tuohivirsu

Anttolalainen perhe savupirtissään vuonna 1905. Kuva: MKM.

Kaskikansa eli vaarakylissään ja yksittäisissä savupirteissään, ja söi pehmeää leipää, kalaa ja riistaa. Sukuyhteisö ja luontosuhde olivat hyvin tärkeitä. Eteläsavolainen kansanusko leimasi arkea ja juhlaa. Satoa ja kotia suojelemaan käytettiin loitsuja ja taikoja, niiden erityisosaajana toimivat tietäjät. Matti Sarmelan mukaan loitsuja onkin kerätty Savosta enemmän kuin mistään muualta maailmasta. Tarinankertojia arvostettiin. Kaskikansan uskonnossa keskeinen oli onni eli lykky, joka pyrittiin turvaamaan erityisin menetelmin, kuten uhreilla ja loitsuilla. Onnen määrä oli vakio: sitä pystyi siirtämään itselle. Onnen menetys aiheutti sairauksia ja sadon menetystä.
Tutustu kaskikansan sairauskäsityksiin! Tiedosto:Voihan nena.pdf
Luonnonuskonto muovasi maailmakuvaa vahvasti, ja eli pitkään kristinuskon rinnalla, vaikka sitä etenkin puhdasoppisuuden aikana yritettiin kitkeä.(Sarmela, Matti 1994: Suomen perinneatlas. Helsinki: SKS.)

Tutustu oppimateriaaliin kaskikansan elämäntavasta täällä ja täällä!

Kaskeaminen alkoi hiipua ja väistyi lopullisesti 1900-luvun alussa tehokkaamman peltoviljelyn tieltä. Puun arvonnousu sahateollisuuden myötä päätti kaskiviljelyn.
Tutustu maatalouden vuosisataiseen perinteeseen ja muutokseen Suomessa!

Kaskikansan perintö elää

Suur-Savon museo toimii vanhassa viljamakasiinissa. Kuva: Harri Heinonen 2012.

Kaskikansan vuosisatainen perintö näkyy nykykulttuurissa ennen kaikkea suhteessamme luontooon. Meillä on yhä mutkaton ja lyhyt matka metsään ja vesille. Metsä antaa elantoa, nyt puuteollisuuden muodossa. Etelä-Savossa on Suomen paras metsänkasvu. Marjastus, vesillä liikkuminen, metsästys ja kalastus ovat vaihtaneet merkitystään elinkeinosta tärkeiksi virkistyksen lähteiksi. Mikkeli on maan suurin vapaa-ajan asutuksen kunta. Maatalous on modernisoitunut, mutta koneet kyntävät samoja kivisiä mäenrinnepeltoja, mitä esi-isät aikoinaan kaskeamalla raivasivat. Luonnonantimista valmistetut herkut myydään nyt trendikkäästi luomuna ja lähiruokana. Ja kun savolainen avaa suunsa, vastuu siirtyy edelleen kuulijalle. Myös juhlaperinteessämme juhannuskokkoineen ja joulupukkeineen on jälkiä kaskikansan elämäntavasta.Tiedosto:Syksyn pyhat ja pahat.pdf

Kaskikansan vanhaa elämäntapaa on esillä mm. Suur-Savon museossa, Harjukosken myllyllä ja Pien-Toijolan talomuseossa

Metsä

Metsä kaadettiin kaskeksi, ja kun metsäteollisuus alkoi kehittyä, olivat Savon metsät rintamailla olemattomia. Mikkelin kaupunkia rakennettaessakin vuodesta 1838 eteenpäin järeää puutavaraa piti tuoda Puumalasta saakka, kun sitä lähempänä ei ollut saatavissa. Kaskikansan perillisten osa ei ollut modernisaation alkaessa hyvä. Myöhästyimme kehityksestä vesivoiman ja raaka-aineen puutteen vuoksi, mutta nykypäivänä olemme maan parhaimman metsänkasvun alueella ja metsätalous kohentaa monen etelä-savolaisen taloutta merkittävästi.
Sahat olivat Mikkelin seudun elinkeinoelämän keskeisiä toimijoita 1900-luvun alussa. Höyrykoneen ansiosta sahatoiminta ei ollut enää sidoksissa vesivoimaan, ja niinpä sahoja toimi alueella 11 ennen toista maailmasotaa. Useimmiten paikallisten perustamat sahat synnyttivät ja elättivät taajamia vesistöjen ja Savonradan risteyskohdissa, kuten Otavassa ja Haukivuorella. Poikkeuksen teki Hirvensalmen Kissakosken paperitehdas, jossa vesivoiman käyttämä ensimmäinen Suomessa valmistettu paperikone tuotti mm. kuuluisaa väripaperia ja työllisti noin 200 henkeä.
Nykyisin merkittävää metsäteollisuutta Mikkelissä edustavat Ristiinan Pelloksen vaneritehdas/UPM-Kymmene ja Otavan saha/Versowood.

Paitsi puuta, metsä antaa myös riistaa, marjoja ja sieniä. Metsässä liikkuminen ja etenkin marjastus ja sienestys ovat olleet aina ja ovat edelleen etelä-savolaisten suosiossa. Metsällä on myös kulttuurista merkitystä. Kaskikansalla oli metsälle omat jumalat, Tapio ja Tellervo, ja esimerkiksi metsälähteet ja suuret muurahaispesät olivat riittipaikkoja. Yhä metsä on monelle rauhoittumisen tai virkistäytymisen paikka.

Lue kuusen kulttuurihistoriasta! Tiedosto:Oi kuusipuu.pdf

Metsää Anttolan Neitvuorella. Kuva: Harri Heinonen 2012.
Versowood Oy. Otavan saha on toiminut vuodesta 1891. Kuva: Harri Heinonen 2012.
Menneisyys sahateollisuustaajamana näkyy Haukivuoren rakennetussa ympäristössä. Entisiä sahatyöläisten asuntoja. Kuva: Aada Mustonen 2012.
Sieniä pärekorissa syksyllä 2011 - kuten vaikka 300 vuotta sitten. Kuva: Pia Puntanen.

Vesi

Kirkkoveneellä kerrostaloon. Kuva: Harri Heinonen 2012.

Vesistö, vesillä liikkuminen ja saaristolaisasutus ovat luonteva osa Järvi-Suomen kulttuuriperintöä. Veskansaa, saarissa asujia ja vesitse liikkujia on ollut erityisesti Hirvensalmella runsaasti. Savolaisvene on omanlaisensa, ja sillä sekä haaparuuhella on soudettu täällä vuosisadat. Talvella jäitä myöten kulkeminen talviteillä oli helppoa.
Tutustu Puulan saaristokylien elämään Hirvensalmella!

Järvestä saatiin monenlaista särvintä. Kalastuksen perinteistä kertovat monet paikannimet, kuten esimerkiksi Launiala (launi = alkeellinen kalastusväline, molemmista päistä teroitettu tikku siiman päässä). Nuottaus, nuotta-apajat ja nuottaukseen liittyvät tarinat ovat olennainen osa kulttuuriperintöämme, joka elää jossain määrin edelleen. Kalastuksesta on tullut yhä enemmän virkistyskalastusta, mutta muikku tekee edelleen erinomaisesti kauppansa Mikkelin seudun toreilla.

Laivaliikenteen kehitys vaurastutti kauppiaita ja Venäjänkaupan tuotoilla rakennettiin mm. Mikkelin keskustaan kivitaloja. Höyryt kulkivat paitsi Saimaalla, myös Puulalla ja Kyyvedellä. Kansanomainen lotjanrakennus oli 1900-luvun alkupuoliskolla Anttolassa Saimaan alueen toiseksi suurinta. Taitavia anttolalaisia kirvesmiehiä kiertää edelleen pitkin maata.

Katso Ylen elävä arkisto: Höyrylaivalla Lappeenrannasta Kolille 1954.

Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelman talvella 2012 järjestämien yleisötilaisuuksien ja nettikyselyn mukaan vesistöisyys on merkittävin elämäämme määrittävin tekijä seudulla. Lue lisää:Tiedosto:Vesistojen merkitys.pdf

Vesireitit olivat ensimmäisiä kulkuväyliä. Kuva: Harri Heinonen 2012.
Perhe kokee verkkoja savolaisveneellä 1900-luvun alussa. Kuva: MKM.
Mikkelin satamaa 1970-luvulla. Kuva: MKM

Asuminen, mökki

Rannoilla asumisen muodot ovat muuttuneet ajan mukana: arkisen kovan työn näyttämöstä on tullut yhä enemmän vapaa-ajan ympäristöä. Herraskainen huvila-asutus alkoi syntyä 1800-luvun lopulla ja koko kansan mökkeily 1960-luvulta lähtien. Vuonna 2013 Mikkelin, Ristiinan ja Suomenniemen muodostama uusi Mikkeli on maan suurin kesämökkikunta.

Tutustu kesäasumisen kulttuurihistoriaan Mikkelin seudulla! Tiedosto:Kesamokki.pdf

Harri Heinosen kuvia Mikkelin rannoilta, syksy 2012

Kauppias David Pulkkinen rakennutti huvilan Porrassalmelle 1909.
Mikkelissä on Suomen eniten kesämökkejä.
2000-luvun Saimaanrantarakentamista Mikkelin Tuppuralassa.
Mikkelin keskusta kehittyy Satamalahteen päin.

Pelto ja leipä

Karjaa lypsetään 1900-luvun alussa. Maidon käsittely oli naisten työtä. Kuva: MKM.

Kaskeaminen alkoi väistyä Mikkelin seudulla 1800-luvun puolivälin tienoilla. Kaskettavia metsiä ei enää ollut, ja sadot huononivat. Kartanot toimivat esimerkkinä peltoviljelyyn siirtymisessä. Merkittävä oli myös vuonna 1856 perustettu Otavan maanviljelyskoulu, joka antoi opetusta uudenaikaisesta maanviljelystä. Karjatalous alkoi nousta yhä tärkeämmäksi 1800-luvun lopulla. Pietarin-kauppa veti tavattomat määrät voita, ja tästä syystä maatalouden tuotantosuunnan muutos karjatalouteen sekä maatalouden kaupallistuminen tapahtuivat Etelä-Savossa aikaisemmin kuin muualla Suomessa. (Julkunen, Jutta: Kohtaamisia 2013)

Maanviljelyn kehitys eteni Etelä-Savossa 1900-luvulla samaan tahtiin maan yleisen kehityksen kanssa. 1800-1900 -lukujen vaihteen maanviljelyn koneellistuminen, metsätalouden nousu ja kaupungistuminen aiheuttivat muutoksia maatalouden ja maaseudun rakenteeseen. Tilatonta väestöä muutti kaupunkeihin tehdastyöhön - meillä työtä tarjosivat lähinnä sahat. Heinän peltoviljely yleistyi karjataouden lisääntymisen myötä. Torpparien oikeus lunastaa maansa itselleen vuonna 1918 ja sotien jälkeinen asutuspolitiikka yhdessä luonnonolosuhteiden, mäkisten ja kivisten peltojen, kanssa antoivat meille tyypillisen maatilatyypin: perheviljellyn pientilan. Vuonna 1950 vain kolmannes suomalaisista asui kaupungeissa. Pientilat elättivät pääosan etelä-savolaisista 1960-luvulle saakka. Elinkeinorakenteen muutos ja suurten ikäluokkien tulo työikään käynnistivät maaltamuuton, joka huipentui vuonna 1974. Maatalouden rakennemuutos on vauhdittunut vuonna 1995 EU:iin liittymisen myötä. Maatilojen määrä on vähentynyt, ja keskimääräinen tilakoko kasvanut. Maanviljelyä leimaa moninaisuus: erilaiset liitännäiselinkeinot, erikoistuminen, tai laajentaminen ovat yleisimpiä tapoja saada elanto viljelystä 2000-luvulla. Vaikka Etelä-Savo onkin ollut muuttotappioaluetta, meillä on edelleen vireää maaseutua ja -taloutta. Alkutuotannosta elantonsa saavien osuus väestöstä on meillä maan keskiarvoa korkeampi.

Katso Ylen Elävä arkisto: Maatalousnäyttely Mikkelin Rokkalassa 1959.

Mikkelin seutu kuului kaskikulttuurin aikaan pehmeän leivän alueeseen. Hapanleipä leivottiin pari kertaa viikossa. Yleisiä olivat muutkin uuniruoat, puurot ja laatikot. Kala, riista, ruis, metsämarjat ja nauris sekä sittemmin peruna muodostivat pääasiallisen ruokavalion.
Tutustu perunan tuloon Mikkelin seudulle! Tiedosto:Potut pottuina.pdf

Savolaisten sanottiin olevan ahneita ruualle: "Savolainen pulloposki syö puuronkin leivän kanssa". Vanhoista kansan ruoista on sittemmin valikoitu erilaisia perinneruokia eri pitäjille.
Eräs tyypillinen etelä-savolainen perinneruoka ohra- eli röpörieska on pitänyt suosionsa näihin päiviin saakka. Tutustu: Tiedosto:Roporieskaa.pdf

Tutustu Saimaan alueen ruokakulttuuria ja ruoallista kulttuurihistoriaa

Metsän ja veden antimet ja tuore lähiruoka ovat olleet osa Mikkelin seudun ihmisten arkea aina. Vilkas tori ja kauppahalli ovat osaltaan pitäneet maaseudun tuotteet kaupunkilaistenkin saatavilla. Nyttemmin seutu on erikoistumassa luomuun niin tutkimuksen kuin tuotannon saralla. Oma erikoisuutensa on myös lukuisten kartanoiden ruokakulttuuri.

Kartanoravintoloita:
Kenkävero
Tertin kartano
Kekkolan kartano
Löydön kartano
Wanha Peltola
Kyyhkylän kartano
Annilan kartano

Lähi- ja luomuruokaa:
Vilee Puoti & Bistro
Mikkelin tori ja kauppahalli

Perinteisen ja modernin viljelyn merkkejä Otavan Röppään entisen kestikievarin mailla. Kuva: Harri Heinonen 2012.
Moision peltoja on viljelty satoja vuosia. Kuva: Harri Heinonen 2012.
Juurikkaan nostoa Rouhialan kartanon pelloilla Mikkelin pitäjässä 1900-luvun alussa. Kuva: MKM.
Heinän tekoon osallistui koko perhe. Anttola 1900-luvun alussa. Kuva: MKM.

Maisema

Anttolan Neitvuori on valtakunnallisesti arvokas maisema-alue. Kuva: Harri Heinonen 2012.

Kaskikansan elämä metsän, vesistön ja pellon kolmiyhteydessä on jättänyt jälkensä niin konkreettiseen kuin mentaaliseen savolaismaisemaan. 1800-luvulla maisema oli huomattavasti avarampi kaskeamisen ja polttopuun käytön jäljiltä; järeitä metsiä ei Mikkelin pitäjän tienoilla juurikaan ollut. Ahot, niityt ja vanhat pihapiirit ovat perinnemaisemia, jotka kertovat menneestä kulttuurista.
Aika ja ihmisen toiminta vaikuttaa maisemaan. Maaseutumaisema muuttuu, mutta muutoksetkin voivat kertoa jatkuvuudesta.

Maisema-alueita on arvotettu valtakunnallisesti ja maakunnallisesti merkittäviin: Valtakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet valtioneuvoston periaatepäätöksessä Mikkelissä ja Hirvensalmella:
Ristiina-Hurissalo maisematie
Neitvuori, Anttola
Saksalanharju – Haukivuoren kirkonkylä
Uudelleeninventointi on käynnissä, ja se on valmis 2015. Lisätietoa täällä.

Museoviraston luetteloimat valtakunnallisesti merkittävät rakennetut ympäristöt, joissa maisema-elementtejä, mm:
Otavan satamanradan rautatieasema
Porrassalmen historiallinen maisema
Hirvensalmen kirkonmäki ja tervaleppäranta
Hämeenmäen ja Hurrilan kylät
Pohoskylän raitti
Himalansaaren kylä
Toijolan kylän historialliset kohteet

Kulttuurimaisema järvenrannalla on monen Mikkelin seudun asukkaan mielenmaisema, joka konkretisoituu kesämökin laiturilla. Vuosisatainen kaskikansan elämä on jättänyt jälkensä myös luonteeseemme. Suomen heimoista vallalla on monenlaisia stereotypioita, joilla lienee kuitenkin jotakin tosipohjaa.

Harri Heinosen maisemakuvia Mikkelistä syksyllä 2012: